Bella bambina - tyylitajua leikkikentällä

Pihakengät vai juhlakengät?

 Sairastamisen huonoihin puoliin kuuluu, ettei jaksa tehdä yhtään mitään. Siispä matkalaukkuni kaikkine muka tuikitärkeine tavaroineen odottavat vielä purkamistaan, vaikka oikeasti en enää edes muista, mitä kaikkea niissä on. Söpöjä ja melkein epäkäytännöllisen hienoja lastenvaatteita ainakin, se on varma, kuten aina kun palaan Italiasta.

Ne voivat rauhassa odottaa purkamistaan, sillä toistaiseksi pärjäämme mainiosti vanhoilla kotivaatteilla. Ja onneksi sairastamisen hyviin puoliin kuuluu se, että kotityöt ja muut askareet voikin hetkeksi jättää hyvällä syyllä tekemättä, tai korkeintaan tehdä ne aivan välttämättömimmät, kuten teekupin tiskaaminen tai käytettyjen nenäliinojen kerääminen roskapussiin.

Parasta on, jos taloudessa on muita jäseniä, joiden kontolle kotityöt voi siirtää. Mikäs on sängyssä lepäillessä, kun imuri hurisee keittiössä ja vähän vinkkaamalla saa niin kuumemittarin, särkylääkkeen kuin mehulasinkin nokan eteen.

Kuten niin monia muitakin asioita, tätäkin ylellisyyttä osaa arvostaa vasta kun sen menettää. Onneksi kuumemittarin elohopea ei enää kohoa kuumeeseen asti, mutta sen verran rajusta taudista on kyse, ettei täysissä voimissa olemisesta voi vielä pitkään aikaan puhua. Siksipä miehen työmatka tuli huonoimpaan mahdolliseen saumaan:

 tämän viikon joudun itse keittelemään teeni, hakemaan särkylääkkeeni - ja kokkaamaan, siivoamaan jäljet ja estämään lomaltapaluun jäljiltä jo valmiiksi sotkussa olevan kodin muuttumista täysin hallitsemattomaksi kaaokseksi.

Tehtävää ei helpota kaksivuotiaan lapseni päivä päivältä suuremmaksi kasvava energisyys, joka ei pääse neljän seinän sisällä purkautumaan. Muovailuvahat, palapelit, sisäpallopelit, legoleikit ja tv:n piirretyt eivät loputtomiin auta, kun pitäisi päästä ulos juoksentelemaan. Liikkumisen tarvetta hän sitten purkaa hyppimällä, pomppimalla ja kaikin tavoin kierimällä ja kiehnäämällä sylissäni, kun yritän käydä sohvalle edes hetkeksi pitkäkseni.

Sääliksihän minun häntä käy, ensin viikon itse sairaana ja sen jälkeen sairastuvat molemmat vanhemmat, eikä kukaan vie seuraavanakaan viikkona ulos leikkimään. Tänään sitten puin itseni talvivaatteisiin ja tyttären lähes yhtä paksusti, ja teimme lyhyen metsälenkin koirien kanssa, ja sen päätteeksi jätin tytön vähäksi aikaa pihalle leikkimään.

Voi sitä riemua, jonka metsässä juoksentelu tytössä sai aikaan! Keittiön ikkunasta katsoin, kun hän lenkin jälkeenkin suhasi pitkin pihaa ja touhusi kaikenlaista aivan innoissaan. Noin kolmen vartin kuluttua hän ilmaantui oven taakse hirmunälkäisenä, pientä kaatumista itkeä tuhertaen - ja upouusi isovanhempien ostama verkkaripuku likaisena, kuraa poskessa ja hattu vinossa. Tyypillinen ulkoileva lapsi siis. Ei muuta kuin vaatteet pesuun ja puhallus polveen, ja kaikki oli taas hyvin.

 Onneksi sentään uudet Roomasta ostetut lenkkarit olivat säästyneet kuralta, mutta toisaalta on vain ajan kysymys ja siksi ihan sama, milloin se tapahtuu. Tarkoituksella valitsin mustat kengät, joissa lika ei heti näy - vaikka myyjä kovasi yrittikin kaupata valkoisia "ihania tytön tarralenkkareita".Valkoisten lastenkenkien runsaasta tarjonnasta päätellen niille löytyy Italiassa ihan oikeasti ostajia, niin ihmeelliseltä kuin se tuntuukin. Ostaisitko sinä lapsellesi syyskengiksi valkoiset lenkkarit, ja vaikka ostaisitkin, niin kuinka monta päivää ne pysyisivät valkoisina? Aivan, kaksi tai kolme, tai viimeistään siihen asti, kun ensimmäinen kurakeli yllättäisi.

Jos tarkkailee italialaisia lapsia leikkipuistoissa, tekee mielenkiintoisia havaintoja. Ensimmäinen tuntuma helposti on, että jossakin lähistöllä on meneillään häät tai muut juhlat, ja pikkuvieraat ovat karanneet keinumaan. Upouuden näköisiä kenkiä, tytöillä yleensä valkoisia, näkyy melkein joka lapsella. Vaatteissa jatkuu sama linja: vaaleaa, valkoista, uutta tai vähän käytettyä. Tytöillä rimsumekkoja, pojilla kauluspaitaa, ja vaikka kokonaisuus olisikin arkisempi, se on aina hallittu, viimeistelty ja kuin lasten muotilehden sivuilta.

Talvella on sama meininki: vaaleita saappaita, valkoisia toppatakkeja ja hame-villasukkahousuyhdistelmää näkyy yhden jos toisen lapsen yllä, siis leikkipuistossa. Järkevänrumat kypärähatut, mauttomankäytännölliset toppahaalarit ja kurahanskat loistavat poissaolollaan. Keskiverto italialaislapsi on keinuessaan tyylikkäämmin puettu kuin keskiverto suomalaisaikuinen talvitamineissaan.

Ymmärränhän sen, että Italiassa lastenvaatteiden valikoima on Suomeen verrattuna todella laaja, mutta ei tämä nyt ihan vain siitä voi johtua. Ennen kaikkea ihmettelen, että likaisia takamuksia, nuhjaantuneita kankaita tai edes huonosti yhteensopivia kuoseja tuntuu olevan ihan mahdotonta löytää italialaisista leikkipuistoista. Viimeksi ihmettelin erityisesti erästä valkohousuista tyttöä, joka laski liukumäkeä laskemasta päästyään, istui keinussa ja karusellissa, kaikki tämä toiminta vitivalkoisin housuin. Siltä etäisyydeltä jolta minä näin, ei niissä näkynyt lian likaa.
Miten tämä on mahdollista? Onko italialaissa lastenvaatteissa kenties jokin uusi superkangas, joka hylkii kaikenlaista likaa ja kulumista? Vai ostetaanko italialaisille lapsille niin paljon vaatteita, että puhdas uudenkiiltävä vaatekerta riittää joka puistokäynnille?

Itse vältän valkoista viimeiseen asti, ainakin jos kyse on puistoleikkeihin lähtemisestä. Ja niinäkin harvoina kertoina, kun valkoista tytölle puen, on takuuvarmaa, ettei vaate enää illalla ole ainakaan kokonaan valkoinen. Yleensä vielä tapahtuu jotain harvinaisen likaista, kun valkoista on yllä. Viimeksi näin kävi Ferragostona eli italialaisena "juhannuksena" 15. elokuuta, kun juhlan kunniaksi laitoin tytölle mekon, jossa oli pieniä punaisia kukkia valkoisella pohjalla. Ei siis kokonaan valkoinen edes, mutta niin vain tyttö oli onnistunut ensin pyörimään mekko päällään ruohikossa ja sen jälkeen istumaan kadulla johonkin mustaan ja tahmeaan pientyyppiseen aineeseen, josta jäi takamukseen pysyvät pesunkestävät muistot.

Puoliksi italialaisena ja sievästä pukemisesta pitävän äidin tyttärenä lapseni toki usein on hyvin puettu, ainakin omasta mielestäni. Osasyy lienee siinäkin, että italialaiseen tyyliin olemme saaneet uskomattomat määrät lastenvaatteita lahjaksi isovanhemmilta, tädeiltä, serkuilta ja naapureilta. Kaikki siis uusia, hienoja ja usein myös valkoisia vaatteita, eli siis kauniita, mutta ah, niin epäkäytännöllisiä, joita ei itse tulisi ikinä ostettua. Yhden ainoan kerran eräs serkku antoi oman tyttärensä vanhan takin, mutta sitä edelsi kymmenen minuutin puhe ja varmistelu siitä, etten ottaisi käytetyn vaatteen tarjoamista loukkauksena ja ettei minun tarvinnut ottaa sitä vastaan, jos kokisin sen epämiellyttävänä.

Tätä taustaa vasten en ihmettele, että italialaisilla äideillä on vaikeuksia lastensa vaatevuorten sijoittamisen kanssa. Meilläkin vaatetta on kertynyt kahden ensimmäisen vuoden aikana kahden äitiyspakkauslaatikon sekä noin kymmenen hieman pienemmän pahvilaatikon verran - ja lisää jää pieneksi koko ajan.




Italian ja Suomen välillä on tietenkin eräs suuri ero, joka selittää lastenvaatetyylieroja: ilmasto. On ihan eri asia pukea lapsi päiväkävelylle asfalttiteille tai laatoitettuihin leikkipuistoihin ainaisessa auringonpaisteessa kuin varustautua (kura)leikkeihin tihkusateessa, loskassa ja pakkasessa. Kyllä, toki Italiassakin välillä sataa, mutta sitä ei oteta laskuihin, sillä Italiassa lapset eivät sateella ulkoile (kuten eivät aikuisetkaan). Sama pätee kylmiin keleihin; silloinkin pysytään sisällä. Kurahaalareita, kumisaappaita tai toppahaalareita ei siten yksinkertaisesti tarvita. 

Yksinkertaista: lasten vaatteet pysyvät siisteinä ja valkoisina, koska ulkoillaan vain siisteissä ja kuivissa olosuhteissa. Jos tämän ajattelutavan siirtäisi Suomeen, ulkoilupäiviä kertyisi vuoden aikana mitättömän vähän. Onneksi on kuravaatteet!


Sieviähän ne ovat, italialaiset lapset nimittäin. Kukapa lapsi ei olisi rusettikengät jalassaan, perhospinni päässään ja valkoinen kukkamekko yllään. Ja kyllä heitä kehutaankin. Che bello / bella! on ihan vakiofraaseja, kun lapsille puhutaan. Voi kuinka kaunis lapsi! Olet superkaunis! Näitä kohteliasuuksia lapsille satelee joka paikassa, niin ohikulkijoilta, kaupan myyjiltä kuin puolitutuilta, puhumattakaan isovanhemmista tai lähisukulaisista. Omakin tyttäreni on tähän jo tottunut, mutta hänellä onkin nykyään ihan oma, toruvaan ja pontevaan sävyyn esitetty vastauksensa valmiina, kun kauniiksi kehutaan: Basta, grazie, no bella! eli: kiitos riittää, ei kaunis! Vaatimattomuus kaunistaa, siitä olen hänen kanssaan yhtä mieltä.

Totta puhuen en voi joskus olla miettimättä, mikä vaikutus jatkuvalla kauniiksi kehumisen kulttuurilla pitemmän päälle lapsiin on. Kovin ulkonäkökeskeistä se ainakin on, vaikka on otettava huomioon, että suomen kaunilla ja italian bellolla on toki sävyeroja. Suomeksi hyvin harvoin sanotaan lasta kauniiksi, vaan mielummin käytetään sanoja söpö tai nätti. Ylipäätään ulkonäön korostaminen tiedetään Suomessa huonoksi, ja asiantuntijat kilvan neuvovat käyttämään kehuissa muita perusteita kuin mahdollista kauneutta.

Ehkä italialaisista sitten tulee ulkonäkökeskeisempia, mene ja tiedä. Tyylitajuisempia he ainakin usein ovat suomalaisiin verrattuna. Tai ehkä he yksinkertaisesti ovat meitä suomalaisia kauniimpia (koska ovat pienestä pitäen kuulleet olevansa), ja kauniiksi kehuminenkin siis pelkkää realismia!



Lopuksi kuva päivän ateriasta eli kalakeitosta, jota äitini kävi ystävällisesti eilen tekemässä ison kattilallisen.

Keitot maistuvat edelleen eikä pastaa tee mieli, ja mikä onkaan parempaa kehonpuhdistusta pihvinpurennan jälkeen kuin parin viikon puolipakollinen keittodieetti. Tämän kalakeiton salaisuus on yrtit, joita kattilaan heitettiin monta kourallista: ruohosipulia, tilliä, persiljaa, oreganoa ja tinjamia. Takapihan yrttimaa oli Italian-kuukauden aikana ryöpsähtänyt ulos aitauksestaan, ja nyt yritän kovasti siistiä sitä mahdollisimman paljon ennen pakkasia. Harkinnassa on jopa kuivurin ostaminen, sillähän kai voi kuivata myös yrttejä.