Epävakaista (ja kallista)lomasäätä: rajuilma Pugliassa

Matkamuistoksi pastaa ja viiniä.

Me suomalaiset emme ole ainoita, jotka vahtaamme lomasäitä suurennuslasin kanssa ja etukäteispanikoimme mahdollisista lomaviikoille osuvista sateista ja kylmistä rintamista. Italialaisetkin osaavat, tosin sillä erotuksella, että heidän tapauksessaan huonon sään todennäköisyys on promillen luokkaa suomalaiseen kesään verrattuna. 

Niin me vain nyt istumme apulialaisen lomakylämme huoneistossa visusti sisätiloissa ja kuuntelemme ulkona raivoavaa ukkosmyrskyä ja kaatosadetta. Kumivene ja uimapatja paukkuvat terassilla tuulen heilutellessa niitä rantatuoleja vasten, ja ovenpielen palmut raapivat kattoa. Lämpötila on äkisti laskenut 29:stä 19:ään, ja lomahuoneistojen väliset tiet muuttuneet pieniksi joiksi.

Jo aamulla oli pilvistä, ja pelkästään saksalaiset ja muut ulkomaalaiset suunnistivat rannalle – italialaiset pysyivät sisätiloissa tai lähtivät lähialueen mannernähtävyyksiä katselemaan. Italialaiselle kun pilvien peittämä taivas merkitsee automaattisesti huonoa ilmaa, brutto tempo, vaikka lämpöä olisi hiostavat 30 astetta. 

Harmittaahan se toki, kun on tullut aurinkolomalle mutta aurinko pysytteleekin pilvien takana. Vielä enemmän harmittaa, kun kuulee paikallisten kertovan, että tämänpäiväinen sade on alueella ensimmäinen lähes kuuteen kuukauteen. Syyskuussa lomaileminen on halvempaa, mutta siinä on toki riskinsä, vaikka yleensä sää pysyy kesäisenä pitkälle kuun loppuun asti. Tätä nykyä riskinottajalomailijoita on Italiassa entistä enemmän, ja syykin on selvä:

taloustilanne, joka lypsää ja laihentaa veronmaksajien kukkaroita sieltä sun täältä. Hinnat ovat hirvittävässä nousussa, veroja on nostettu ja uusia keksitty, ja siinä missä ennen vanhaan lomailtiin kuukausi rannalla, nykyään on varaa enää yhteen tai kahteen viikkoon – jos  siihenkään. Kun vähillä rahoilla raaskitaan kustantaa lyhyt rantaloma, silloin tietysti entistä enemmän toivotaan hyvää säätä. Monille viimeisiä senttejä laskeville tämänkaltaiset, vähiä auringonottopäiviä entisestään vähentävät rajuilmat ovat kalliita sateita. 

Talouskriisistä valittavat kaikki matkamuistokauppiaista lomakylänpitäjiin. Kun ihmisillä on vähemmän rahaa käytössään lomailuun, se näkyy kaikkialla. Paitsi että lomat lyhenevät, kalliimpia lomapaketteja ei osta enää kukaan, vaan kaikki valitsevat kilpaa tarjouspaketteja, äkkilähtöjä ja sesonkikauden ulkopuolisia lomailuajankohtia. Matkamuistoihin ei varsinkaan tuhlata, vaan tyydytään jääkaappimagneettiin paikallisien viinien, oliiviöljyjen ja käsityöläistaiteen sijaan.

Italialaisia tosiaan käy melkein vähän sääli. Luin eilen lehdestä pysäyttävän ja kuvaavan faktan: vuonna 2001 perusateria eli pasta, jälkiruoka, kahvi ja vesi maksoi vähän yli 5 euroa; tänä päivänä sama ruoka maksaa 12,70 euroa. Jokapäiväinen leipä on siis käynyt vähässä ajassa todella kalliiksi, eivätkä uudet verot tee rahapussin tyhjenemisen estämistä yhtään helpommaksi. 

 Appivanhempienikin luo saapui jokin aika sitten talon neliömäärän mittaaja, jonka tehtävä oli nostaa jätevero oikealle tasolleen – vero kun määräytyy neliömäärän mukaan, ja aiemmin verolta säästynyt tyhjillään oleva yläkerta otettiin nyt veron piiriin. Appeni lähestulkoon kihisi kiukusta tapauksesta kertoessaan, ja kiukku suuntautui peittelemättömän suorasti Mario Montin hallitukseen.  Berlusconin kannattajana hänellä on oiva väylä turhautumisensa purkautumiseen, aivan kuin kaikilla muillakin silviomielisillä. Verojen noususta he saavat hyvän aiheen pilkata ja lytätä Montin hallintoa, ikään kuin olisi Montin vika, että Italian taloustilanne oli päässyt niin pahaan jamaan, että verojennostoja ja muita tiukkoja taloustoimenpiteitä kuten eläkeiän nostamista, yhteisten pelisääntöjen noudattamisen valvomista ja korruption kitkemistä tarvittiin. Itse asiassa Berlusconilla on ollut sormensa ja koko molemmat kätensä tukevasti pelissä, kun Italian taloutta laskettiin liukkaaseen alamäkeen, seikka jota berlusconilaiset eivät millään tahdo käsittää ja myöntää. Ja kun nyt Monti joutuu tekemään likaisen työn eli yrittää korjata vaurioita, häntä on helppo syyttää kaventuneesta leivästä ja lyhentyneistä lomista. 

Mutta politiikka sikseen. Nyt on loman aika, ja lomailtava on, oli sää mikä hyvänsä. Tämä päivä kului mukavasti läheisessä Viesten kaupungissa, jonka kapeat kadut, valkoisiksi rapatut talot ja rantabulevardi palmuineen veivät vaivattomasti lomatunnelmaan, vaikka auringonpaiste puuttuikin. Ilahdutimme paria paikallista matkamuistokauppiasta ja ennen kaikkea söimme todella hyvän lounaan, jonka jäljiltä emme täysine mahoinemme olisi edes pystyneet uimaan, vaikka sää olisikin sen sallinut. Kuuden hengen ateria alkupaloineen, primo ja secondo piattoineen eli kahden lajin ruokineen sekä kahveineen ja ruokajuomineen (vesi ja viini) maksoi 117 euroa, eli suomalaisittain ilahduttavan vähän. Italialaisessa hintatasossa lasku oli siedettävä, entiseen verrattuna toki sekin suolainen. 

Vihdoin viimein pääsin nautiskelemaan spaghetti alle vongolella, josta olen jo aiemmin blogissa haaveillut. Kannatti ottaa hepattiittirokote, jotta merenelävillä nautiskelu onnistuu keveimmin mielin. Kokonainen paistettu orata-kalakin (suomennos on vielä hakusessa, en saa päähäni kalan suomenkielistä nimeä) maistui mahtavalle, samoin friteeratut katkaravut ja mustekalarenkaat. Toivotaan vain, että kokki oli kypsentänyt simpukat oikeaoppisesti ja säästyn salmonellatartunnalta...

 Bruschetta-leipääkin oli maistettava, sanotaanhan ruokalajin alkuperän olevan juuri näillä seuduilla Apuliassa. Hyvää oli, ja maun salaisuus varmaankin piili isoksi osaksi erinomaisessa oliiviöljyssä, josta siitäkin Apulia on tunnettu.

Ulkona sade on lakannut, mutta tiet ovat vielä veden peitossa. Menee varmasti vielä hetki ennen kuin rutikuiva maa imee sateen ja voimme suunnata kohti lomakylän iltahuveja. Eilisiltainen babydance ja ryhmätanssihetki olivat tyttärelleni valtava elämys, äidille elämyksen etuliikkeeksi voisi vaihtaa korviaraastavan. Tyttö oli ainoa, joka ei osannut macarenan liikkeitä ja pääasiassa hän pysytteli muutaman metrin päässä muusta ryhmästä, mutta jatkuvasti kasvavan innostuksen vallassa hän heilui ja hytkytteli ainakin suurin piirtein muiden mukana. 

Istuin eturivissä muiden omaa jälkikasvuaan ylpeänä tapittavien vanhempien kanssa, mutta olin selvästi ja taatusti ainoa, joka tunsi ylpeyden lisäksi myös suurta huolta: musiikki pauhasi vaatekaapin kokoisista kaiuttimista niin kovaa, että siinä olivat kaikkien tärykalvot vaarassa, ennen kaikkea pienten lasten herkät korvat. Noin puolen tunnin pauhaamisen jälkeen huomasin, että tyttäreni alkoi kovasti kaivella korvaansa, ja tajusin vetää hänet sivummalle ja viedä merenrannalle rauhoittumaan ja aaltojen kohinaa kuuntelemaan.

Siellä me sitten juoksimme tyhjällä rannalla kilpaa äiti, tytär ja koira, sillä välin kun muu lomakylä tanssi korvia rikkovassa metelissä. Oi kuinka mieleni lepäsi ja nautti avarasta tilasta, hiljaisuudesta ja merituulesta, ja tajusin jälleen kuinka pesunkestävän suomalainen olen. 

Tänä iltana aion laittaa tyttärelleni korvatulpat tanssihetkeen, ja saattaa olla että työnnän ne omiinkin korviini. Kaikkein mieluiten viettäisin illan pimeänlämpimällä rannalla, mutta se taitaisi olla miehelleni ja appivanhemmilleni liian radikaali ratkaisu. Mitä enemmän ihmisiä ja meteliä, sen parempi loma, niinhän se Italiassa menee!