Lehdestä luettua: parisuhde lomalla

Loman hyviin puoliin kuuluu, että on kerrankin aikaa lukea perusteellisemmin sanoma- ja aikakauslehtiä. Tai jos ei ole, on loma aikataulutettu liian täyteen. Italiassa sanomalehtien tilaaminen kotiin on Suomeen verrattuna harvinaista, sen sijaan lehtikioskeja on siellä täällä ja lehtiä muutenkin hyvin saatavilla. Esimerkiksi appeni aamurutiineihin kuuluu käydä pienellä kävelyllä, poiketa leipomossa hakemassa tuoretta leipää ja voisarvia sekä hakea lehtikioskista päivän lehti. 

Rutiini on säilynyt täällä Apuliassakin, jossa olemme pian viikon lomailleet. Kun tyttäreni herättää minut yhdeksän aikoihin, on terassin pöydällä valmiina odottamassa uunituoreet voisarvi ja Libero. Minun makuuni lehti on aivan liian Berlusconi-myönteinen ja piilottelemattoman puolueellinen, mutta joka tapauksessa sitä on mielenkiintoista lukea. Jos ei muuten, niin nähdäkseen, mistä Berlusconin kannattajat saavat päähänsä älyttömyyksiä, joita he totena toistelevat: 

lehdessähän luki niin. Lähdekritiikistä ei puhu kukaan tai siitä, miten hyvin toimittaja on onnistunut tehtävässään eli puolueettoman tiedon välittämisessä. 

Toinen italialaisiin sanomalehtiin liittyvä jännittävä seikka on, että teksti on äärettömän vaikealukuista. Mietin pitkään, onko italiankielentaitoni todella vieläkin niin huonoa, etten ymmärrä lukemastani juuri mitään, vaikka luen saman lauseen moneen kertaan. Tulin maininneeksi asiasta miehelleni, ja hän lohdutti minua sanomalla, ettei italiankielentaidossani ollut mitään vikaa; hän ei itsekään saa selkoa, mitä lehdessä yritetään sanoa. Pitkät lauserakenteet, asioiden pyörittely sinne sun tänne ja toimittajien omien mielipiteiden räikeä istuttaminen tekstin sisään saavat aikaan sen, että todellinen asia jää epäselväksi. Mieheni mielestä tämä on lehtien tarkoituskin, eikä niiden tehtävä edes olekaan puolueeton tiedonvälitys kuten Suomessa, vaan eri puolueiden kannattaminen. Parempi vain, jos teksti on sekavaa eikä kukaan sitä ymmärrä, saavatpahan poliitikot rauhassa touhuta ja tehdä päätöksiä, ilman että kansa on häiritsevän paljon siitä perillä. 

Sen takia luenkin mieluummin aikakauslehtiä, erityisesti naistenlehtiä sekä hyvinvointi- ja ravitsemuslehtiä, joita Italiassa riittää yllin kyllin. Niissä teksti on selkeää ja asiallista, ja aiheet monipuolisia. Lisäksi niistä saa mielenkiintoista knoppitietoa italialaisuudesta ja italialaisesta elämänmenosta. Kuten esimerkiksi sen, että italialaiset pariskunnat riitelevät lomallaan kolmesti päivässä. 

Teksti ei kertonut, mikä on vertailupohja eli kuinka usein riitelyä tapahtuu lomien ulkopuolella, mutta voisin kuvitella, että lomalla riitely on arkiriitelyä yleisempää. Tämä pätenee niin suomalaisiin kuin italialaisiin pariskuntiin, myös sekamuotoihin.

Tietäähän sen jokainen parisuhteessa elänyt, että vaikka toisin voisi kuvitella, lomalla ärtymys on pinnassa ja joskus pikkuriikkisistäkin asioista on ihan mahdoton päästä yksimielisyyteen. Psykologeilla on tähän selitys valmiina: pitkin vuotta kasautuneet lomaodotukset, jotka pahimmassa tapauksessa ovat parisuhteen osapuolilla täysin erilaiset, pakkautuvat liian tiiviiksi kasaksi lyhyeen lomakauteen. Muutaman viikon aikana pitäisi unohtaa työasiat, päästä lomatunnelmaan, rentoutua, mökkeillä, reissata, sukuloida, tehdä rästiin jääneitä koti- ja pihatöitä – ja kaiken huipuksi vielä hoitaa parisuhdetta, johon ei muulloin vuodesta tunnu koskaan olevan aikaa. 

Siitä voi olla rentoutuminen kaukana, kun yrittää lomailla kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ja vielä niin, että kaikille jäisi lomasta hyvä mieli. 

Italialaisten kolmesti päivässä riitely pisti minut heti pohtimaan oman parisuhteeni lomariitelytilannetta. Kun tarkemmin ajattelin, niin kyllähän mekin lomalla aika usein riitelemme. Lisäksi kuin sattuman oikusta luin aihetta käsittelevän artikkelin eilen eli päivänä, jolloin ilmassa oli totisesti muutakin kuin leppoisaa lomailua. Jo alkuasetelma oli huono: jo loman aikana valkeni jo toinen aamu, jolloin taivas oli synkkien pilvien peitossa (muistutan, että lomailemme Italian saappaankorossa paikassa, jossa ei ollut ennen tätä viikkoa satanut puoleen vuoteen). Aamupalan aikana alkoi pisaroida vettä, ja pian sitä lainehti koko terassilla ja aamiaispöydässäkin. Emmehän me toki anna luonnonvoimien pilata päiväämme, ajattelimme, ja suuntasimme jälleen lähialueiden pikkukaupunkeja katselemaan, tällä kertaa 15 kilometrin päähän Peschiciin. 

Koko automatkan satoi vettä, ja vaikka kuinka yritimme olla välittämättä huonosta lomakelituuristamme, kyllähän se siellä mielenpohjalla kaiveli. Peschici sentään oli kaunis kaupunki, kuten ilmeisesti kaikki Apulian rannikon pikkukaupungit, eikä sitä onnistunut edes sade rumentamaan. 

Lounaalla sitten räjähti. Onnistuimme valitsemaan kaupungin ravintolatarjonnasta ehkä sen huonoimman, ja kaiken lisäksi juuri ruuat eteen saatuamme vesisade alkoi taas, eikä mikään katos suojannut tuulen piiskaamalta sateelta. Bruschetta-lautaseltani löytynyt pitkä musta hius ei sekään parantanut fiiliksiäni. 

Yhtäkkiä minua alkoi ottaa päähän kaikki: mieheni koko aamupäivän jurottanut naama, joka kertoi jatkuvasta lievästä harmistuksesta, mutta jonka hän itsepintaisen ärsyttävästi kielsi ja sanoi päinvastoin olevansa mitä mainioimmalla tuulella; tarjoilijan tuomat ravintolan tasosta kaiken kertovat kertakäyttömukit ja aterimien puuttuminen, vaikka ensimmäinen ruokalaji oli jo edessämme; viereisessä pöydässä istunut yliäänekäs saksalaisseurue. Mutta ennen kaikkea harmitti vesisade, jonka takia istuimme merenrannan sijasta kakkosluokan ”ravintolassa” ja joka oli saanut meidän kiireen vilkkaa päätymään ensimmäiseen eteen sattuneeseen ruokapaikkaan. 

Olin mielenosoituksellisesti tilannut vain alkuruuan ja katsoin nälkäisenä, kun mieheni söi aivan liikaa juustoa päälleen saanutta pitsaa hyvällä ruokahalulla. Tyttäreni eltaantuneen värinen ja päällyskerroksiltaan lapselle syömäkelvottoman kova lasagneannos ei sentään houkutellut, vaikka lapsiraukka sitä söikin yhtä hyvällä ruokahalulla kuin isänsä. (Illalla syötin lapselle tupla-annoksen maitohappobakteereita ja toivoin, että lasagne ei aiheuttaisi vatsanväänteitä. Onneksi niiltä vältyttiin.)

Kuin vaivihkaa jäätäväksi päässyt hiljaisuus välillämme katkesi siihen, että aloin vuodattaa harmistukseni ja suuttumukseni määrää ulos pääni sisältä kiehumasta. Riitahan siitä syntyi, ja paljon tarpeettomia ja paikkaansapitämättömiä asioita ja loukkauksia sanottiin, kuten aina riidellessä. Ja kuten riitamme aina, sekin päättyi lyhyeen. Jo jälkiruokajätskillä gelateriassa pystyimme nauramaan sateelle, kaikelle ja sille, että myös jäätelövalinta meni sinä päivänä metsään ja syömämme jäätelö maistui siltä kuin se olisi unohtunut aamupäivän vesisateeseen. 

Päivän ensimmäinen riita? Kyllä me varmaan jo ajomatkalla Peschiciin vähän sanailimme, ja joku saivartelija voisi sitäkin riidaksi kutsua. Siis kaksi riitaa. Vai lasketaanko puoli päivää kestänyt yleinen ärtymys ja sen aiheuttama toisen naamataulun katselun kyllästyttäminen parine sanallisine yhteenottoineen yhdeksi kokonaiseksi riidaksi?

Olkoon niin tai näin, näyttää siltä, että me pääsemme alle italialaisen keskiarvon lomariidoissa. Hyvä niin, vaikken olekaan koskaan pitänyt riitojen lukumäärää hyvän parisuhteen mittarina. Tärkeintä on, mistä riidellään, miten riidellään ja ennen kaikkea se, miten sovitaan ja sovitaanko ylipäätään lainkaan. Riidat, joskus räiskyvätkin, kuuluvat hyvään parisuhteeseen, kunhan asioista oikeasti sovitaan. Ilman riitoja parisuhde olisi paljon tylsempi elämänmuoto, kun ei pääsisi tekemään niitä suloisia sovintojakaan.

Meillä eilisen riidan sopimista sulostutti entisestään se, että aurinko tuli illaksi esiin ja pääsimme iltauinnille linnunmaitoiseen mereen. Tänään Apulia on näyttänyt taas parhaita puoliaan, ja päivä kulunut tiiviisti rannalla kaukana huonoista ravintoloista (joihin siis täällä Italiassakin sittenkin on mahdollista törmätä!). Täydelliset olosuhteet kiireettömään lehdenlukuun siis, ja jälleen runsaasti kiintoisia tilastotietoja viisaampana voin alkaa valmistautua viimeiseen iltaan Apuliassa ennen huomista Roomaan paluuta.

Jotenkin minusta tuntuu, että kaikesta hälinästä huolimatta tulen sittenkin ajattelemaan lomakyläviikkoa hyvällä. Kaikkeen tottuu, niin pauhaavaan animazioneen kuin ryhmätansseihinkin. Ehkäpä huomenna tunnen jopa haikeutta, kun Apulia jää taakse. Mutta niinhän käy aina, kun kauan odotettu ja ainutlaatuinen loma on takana ja paluu arkeen on edessä. Viikon aikana vaihteli niin sää kuin mielialakin, mutta kaiken kaikkiaan päästiin auringon ja hyvän tuulen puolelle.

Ja ennen kaikkea, tyttärestäni ehti tulla babydancessa lähes puoliammattilainen. Alkuviikon hän tyytyi tarkkailemaan muita siksi, että saisi sisäistettyä rytmit ja liikkeet varmasti oikein, ja kahtena viimeisenä iltana hän sitten räjäytti pankin seuraamalla muun ryhmän mukana, sen pienimpänä mutta ei vähäisimpänä jäsenenä, ja muisti joka ikisen kädenheilautuksen ja jalan potkaisun juuri niin kuin pitikin. Ja kasvoilla loisti suunnaton innostus. Siinä meinasi äitiä itkettää ja naurattaa samaan aikaan, ja samat tunteet näkyivät isovanhempien ihastuneilla kasvoilla.