Värikkään juhlava paluu arkeen

Syötävän hyviä kauden hedelmiä.

Lomakylänviikon jälkeen luulin palaavani rauhalliseen arkeen ja kauaksi kovaäänisistä kaiuttimista, mutta kuinka väärässä olinkaan. Täällä Santa Maria Delle Molessa äänekästä ja vauhdikasta meno vasta onkin! Menossa on vuotuinen kaksipäiväinen kaupunginosan (tai kylän) oma juhla, jossa tunnelma on yhdistelmä vilkasta markkina-aikaa, hulvatonta karnevaalia ja uskonnollissävytteistä gospel-messua. Paikalla on myös karuselleja, miniautorata ja pallonheittokojuja huvipuistotyyliin, mutta ennen kaikkea juhlaa karakterisoi jatkuvasti eri tuuteista pauhaava musiikki, juonto ja erilaiset puheet, unohtamatta tietenkään illan ilotulitusta ja kirkonkellojen mahtavaa kalketta joka tasatunti.

Ilmeisesti alun perin paikallaista pyhimystä kunnioittava juhla pitää sisällään papin saarnoja, pyhimyskuvan kuljettamista kepinnokassa, ilotulitusta, ulkoilmakonsertteja ja loputtoman liudan markkinakojuja, joissa myydään kaikenlaista mitä kuvitella saattaa. Vaatteita, laukkuja ja koruja totta kai, mutta myös muun muuassa kodintarvikkeita, ilmapalloja ja muuta krääsää lapsille, häkkeihin sullottuja undulaatteja, vadeissa henkeään haukkovia kultakaloja, ämpärinpohjalla kasoittain riutuvia kilpikonnia ja pelosta täriseviä kanan- ja ankanpoikasia.

Toivon todella, että jälkimmäisiä eläviä myyntiartikkeleita ei kukaan juhlissa kävijä suin päin osta vain siksi, että sattuu olemaan mukava karnevaali-ilta perheen kesken, ja lapselle on tullut luvattua, että ostetaan jotakin kivaa.  Italialainen tyyli myydä lemmikkieläimiä mitä epämääräisimmissä olosuhteissa on seikka, jota en millään voi ilman ääretöntä kismitystä ajatella.

Yhtä kismittävää on katsella sivusta, kun läheinen ihminen tärvelee terveyttään. Olkoon sitten kyse päihteistä tai muista riippuvuuksista - tai epäterveellisestä ruuasta ja välinpitämättömyydestä kehon hyvinvointia kohtaan. Itse kiristelen hampaita tämän tästä, kun vietän aikaa anoppini kanssa.

Paitsi että hän kyllästää kehoaan lisäaineilla syömällä esimerkiksi natriumglutamaattipommia eli Simmenthal-merkkistä tölkkilihaa ja kärsii kroonisesta nestevajauksesta juomalla helteelläkin pari puolikasta lasia päivässä, ja sekin lähes kuumaa (!) kraanavettä, hän kieltäytyy järjestelmällisesti käyttämästä hyväkseen Välimeren ruokavalion terveellisempiä ja parhaita puolia. Ei tietenkään ilkeyttään, vaan pelkkää tietämättömyyttään ja haluttomuuttaan uskoa, kun paremmin asioista tietävät yrittävät neuvoa.

Paitsi että anoppi jatkuvasti lipsahtaa uudelleen käyttämään friteerauksessa halpaa palmuöljyä superterveellisen oliiviöljyn sijaan (vaikka sekä kaupan kassat, ystävät ja minä muiden mukana yrittää sitä estää), hän myös rakastaa puolivalmisteita ja valmisruokia ja pitää ruuan alusta pitäen itse valmistusta turhana ajan ja voimien haaskauksena. Siis sen sijaan, että hän käyttäisi hyväkseen italialaisten ruokakauppojen ja markkinoiden hengästyttävää valikoimaa tuoreita, lähellä valmistettuja kasviksia, tuorepastaa ja korkealuokkaista lihaa ja kalaa, hän avaa Simmenthal-lihatölkin ja nauttii annoksen valmislasagnea - ja juo palanpainikkeeksi sen puolikkaan lasillisen lämmintä kraanavettä. Sitä jos jotain tekee pahaa katsoa.

Ymmärrän toki, että anoppini kuuluu onneksi kuitenkin Italiassa vähemmistöön, ja iso osa ihmisistä osaa arvostaa syntymämaansa ruokakulttuuria. Se, että minunkaltaiselleni terveysintoilijalle on siunaantunut Simmenthal-tölkkilihaa syövä anoppi, on ilmiselvää kohtaloa ja yritän ottaa sen kiinnostavana haasteena. Tosin monen vuoden vedenjuonnin tärkeydestä turhaan paasaamisen (ja ainaisesta päänsärystä, vetämättömyydestä ja huimauksesta valittamista kuunnellen) ja paistorasva-asioissa yhtä turhaan neuvomisen jälkeen usko alkaa hieman jo loppua. Haasteet ovat toki kiinnostavia, mutta mahdottomat haasteet pelkästään turhauttavia.

Itse nautin Italiassa ennen kaikkea siksi, että täällä tuoretta, hyvää ruokaa tunnutaan oikeasti arvostavan. Olen jo ennenkin blogissa hehkuttanut italialaista tyyliä syödä enimmäkseen kauden vihanneksia ja hedelmiä tuonti- ja kasvihuonekasvisten sijaan ja hankkia ruokatarvikkeet hypermarkettien sijasta lähialueen pikku puodeista, kasvikset torilta, liha lihakaupasta ja niin edelleen. Sitä kulttuuria kaipaan Suomessa kovasti.

Matkalta palattaessa jääkaappi on aina tyhjänä, ja niin tänäänkin huomasin lounassalaattia tehdessä tomaattien olevan lopussa ja pelkkiä homeisia yksilöitä jääkaapin pohjalla jäljellä. Milloin muuten näkee, että Suomessa tomaatit homehtuvat jääkaapissa viikossa? Nopea homehtuminen on tuoreuden ja säilöntäaineiden puuttumisen merkki ja siis myönteinen asia. Olemme kasvaneet väärin jos uskomme, että omenoiden pitäisi kestää moitteettomina joulusta juhannukseen, kuten minulle on ihan oikeasti eräänä vuonna käynyt! Joka tapauksessa tomaattien puuttuminen ei ollut ongelma eikä mikään, kun tien toiselle puolella sijaitsee vihanneskauppa. Kipaisin sinne ja hain tomaattini, ja samalla mukaan tarttui jälkiruuaksi vesi- ja verkkomelonia.

Olen varma, että jos Suomessa systeemi olisi samantapainen eli houkuttelevia vihanneskojuja sijaitsisi kulman jos toisenkin takana, suositeltuun puolen kilon vihannesannokseen päivässä pääsisi huomattavasti suurempi osa kansasta kuin nykyään. Hedelmiä ei kerta kaikkiaan voi vastustaa, kun ne levittäytyvät silmien eteen kadulla kävellessä, ja sisällä kaupassa myydään pelkkiä värikkäästi ja helposti esillä olevia vihanneksia.

Tässä lomaltapaluussa oli hienoa myös se, että vaikka suuntasimme etelästä pohjoiseen, niin ilma lämpeni kertaheitolla monta astetta. Roomassa lämpötila pyörii yhä kolmenkympin tienoilla ja yölläkin sai taas hikoilla, ja uima-altaallekin vielä ehdimme, kun se oli vielä viimeistä päivää auki. Haluaisin nähdä tilanteen, jolloin Suomessakin ulkouimaltaat suljettaisiin, kun helleraja vielä paukkuu leikiten rikki.

Ilta kuluukin sitten tiivisti kyläjuhlassa. Ehkä tänään maistelemme myös karnevaalialueen ruokatarjontaa, sillä eilenillalla matkan uuvuttamina saimme alas pelkän grillatun maissintähkän (kuiva ja mauton) sekä pakollisen jäätelöpallon.