Yllättäviä kulinaristisia nautintoja

Täydellistä simpukkapastaa - spaghetti allo scoglio foliorasiassa

Loma Apuliassa jatkaa kulumistaan, ja tänään saimme onneksi taas nauttia syyskuun polttavasta auringosta. Pilvet kyllä kiersivät sitkeästi taivaanrannassa, mutta pysyttelivät tarpeeksi kaukana auringosta tai sulivat pois ennen sen eteen saapumistaan. Kukahan selittäisi, miksi moinen ilmiö ei tapahdu koskaan Suomessa, päinvastoin; jos yksikin pilvi ilmaantuu taivaalle, se parkkeeraa takuuvarmasti peittämään auringon. 

Aamulla herätessä yllätys oli iloinen, kun aurinko paistoi siniseltä taivaalta eilisen rankkasateen ja synkkien pilvien jälkeen. Siinä muuten toinen sääilmiö, joka Suomessa tapahtuu vain kovin harvoin. Kun ukkosrintamat ja syyssateet saapuvat, aurinkoisen sään tai ainakin hellelukemien todennäköisyys laskee saman tien lähes nollaan.

Silti tämän päivän iloisin yllätys liittyi ruokaan. 

 Edellisessä tekstissä jo mainitsin, että olen kauan aikaa hartaasti odottanut spaghetti alle vongolen ja muiden merenelävien syömistä tällä Italian-lomalla. Eilinen lounas Viesten kaupungissa sisälsi hienoisen pettymyksen, sillä yhtäkkiä simpukkapasta ei maistunutkaan niin herkulliselta, kuin olin odottanut. Ruoka oli kyllä hyvää, mutta ei aiheuttanut mitään erityistä makuhermojen kutitusta – päinvastoin oli kuin kiireessä tehtyä ja huolimattomasti maustettua keskinkertaisen kotikokin ruokaa olisi syönyt. Varmasti liian pitkään kasautuneiden ja liian suurten etukäteisodotusten syytä ja niiden aiheuttamaa mauttomuutta, ajattelin.  Tai sitten simpukkapasta ei olekaan niin erinomainen ruokalaji kuin olin erehdyksissäni muistanut.

Siksi suorastaan vihaistuin, kun mieheni tänään kiikutti lomakylän lounasruokalasta foliorasiassa uutta annosta spaghetti alle vongoleita pyytämäni munakoisovuoan sijasta. Olimme tulleet kiljuvan nälkäisinä rannalta ja huomanneet, että ruuaksi varaamamme pikaruokapasta olikin jo päätynyt parempiin eli appivanhempieni suihin, ja mieheni läksi kiireen vilkkaa hankkimaan pesueelleen sapuskaa.  Foliorasia ei herättänyt suuria odotuksia edessä olevasta ruokailuhetkestä, ja spaghetti näyttikin aivan yhtä mitättömän makuiselta kuin eilinen ravintolapasta. Niinkö taas joutuisin syömään turhia hiilihydraatteja ilman, että kaupan päälle tulisi edes sanottavaa makunautintoa?

Väärässä olin. Jo ensimmäinen haarukallinen osoitti, että tulossa oli makunystyröitä hivelevä ruokailukokemus. Kaikki oli kohdallaan: spaghetti sopivasti al dente, simpukat oikeaan pisteeseen kypsennettyjä ja rapsakanpehmeitä, ja mikä tärkeintä, kastike oli ehkä maukkainta simpukkakastiketta mitä olin koskaan maistanut. Persilja maistui hyvin muttei liikaa, suolaa oli riittävästi ja muukin maustaminen kohdallaan. Mieheni annos spaghetti allo scoglio eli simpukoiden lisäksi mustekalaa ja katkarapuja sisältävä pasta ei jäänyt maussa tippaakaan jälkeen, ja lopuksi päädyimme syömään molemmat annokset puoliksi. Kaksi keskikokoista foliovuokaa tyhjeni nopeasti, ja pohjalle jääneet liemet oli vielä pakko pyyhkäistä leivällä suuhun. 

Samalla ymmärsin, että italialaisen ruuan lihottavin osa ei sittenkään ole paljon parjattu pasta, vaan sen liian maukkaat kastikkeet. Lautasen pyyhkiminen kastikkeesta puhtaaksi leivällä eli scarpetan tekeminen vaatii leipäpalan tai pari, ja siitä ne ylimääräiset kalorit salakavalasti hiipivät mukaan ateriaan. 

 

Jouduin nöyrästi pyytämään mieheltäni anteeksi suuttumustani väärästä ruokavalinnasta ja suorastaan kiittämään häntä siitä. Ilman sitä kaikkien aikojen simpukkapastaelämys olisi jäänyt väliin. Mieheni toki koetti muistuttaa, että omien oppieni mukaan liian hyvää ravintolaruokaa ei ole olemassakaan, pelkästään taitavaa natriumglutamaatin käyttöä, mutta tällä kertaa halusin unohtaa moisen makuelämyksenpilaajan. Haluan hyväuskoisesti ajatella, että täydellisen simpukkapastan maku tuli puhtaista ja tuoreista raaka-aineista ja taitavasta mausteiden käytöstä, ja sillä hyvä. Totuus voi tietenkin olla toisenlainen, mutta saanhan tämän kerran nautiskella ilman tietoisuutta siitä, miten laajasti ja peruuttamattomasti aito, oikea ja puhdas ruokakulttuuri on hävinnyt lisäaineiden, puolivalmisteiden ja tehotuotannon alle? Voihan vielä tänäkin päivänä olla mahdollista, että hyvä maku on peräisin raaka-aineista itsestään eikä terveydelle haitallisista maunvahvistajista?

Jos unohdetaan hetkeksi natriumglutamaatti ja muut ilkeät puhtaan ruuan pilaajat, niin mitä tästä kaikesta opimme? Ainakin sen, että ei koskaan tiedä, minkä kulman takana onni (tai täydellinen simpukkapasta) odottaa. Toinen opetus on, että ei koskaan pitäisi suin päin suutahtaa toisen virheestä, vaan ensimmäisenä muistaa arvostaa vilpitöntä yritystä, varsinkin jos tekijän tarkoitus on ollut tehdä palvelus eikä tahallaan kiusata. Ennen kaikkea ensin pitäisi katsoa, seuraako virheestä sittenkin jotakin hyvää. Monet hyvät oivallukset ja parhaimmat elämykset kun syntyvät siitä, että asiat eivät olekaan menneet niin, kuin on etukäteen ajatellut niiden menevän. 

Kolmas opetus on oikeastaan vahvistus vanhalle tiedolle: Italiassa on melkein mahdotonta saada eteensä huonoa ruokaa. On vain hyvää ruokaa ja erinomaista ruokaa. Epämääräisinkin ravintolantapainen tai vähiten houkutteleva foliorasia voi kätkeä sisäänsä huippuluokan gourmet-elämyksen. Mitä kauemmaksi turistikeskuksista mennään, sitä todennäköisemmin tämä pitää paikkaansa.

 Italialaisen ruuan ylivoiman huomaa erityisen selvästi autoillessa Suomen ja Italian välillä. Yritämme aina suunnitella matkamme siten, että mahdollisimman moni ruoka-aika osuisi Italian puolelle. Saksalaisten huoltoasemien tai tienvarsiravintoloiden sapuskat kun ovat – anteeksi vain saksalainen ruokaperinne – sanoinkuvaamattoman huonoja. Varsinkin, kun niitä vertaa mihin tahansa italialaisen bensagrillin ruokiin. Suomeen päin mentäessä Autogrillit ovat paikkoja, joissa sanomme taas vähäksi aikaa jäähyväiset hyvälle ruualle – ja yllätyksellisille kulinaristisille nautinnoille.

Lopuksi kuva koirastamme, joka lomallaan ottaa kaiken irti rentoutumisesta:

 Spiaggia Lunga-lomakylä on nelijalkaisille hyvä lomakohde, sillä niillä on vapaa pääsy kaikkialle, niin rannalle, ravintolaan kuin baareihinkin. Ainoa paikka, johon omaehtoisesti en koiraa ota mukaan, on illan animazione eli ohjattu viihdeilta musiikkeineen, visoineen ja sketseineen. Stereot pauhaavat niin kovalla, että rauhallisuudesta pitävät kaksijalkaisetkin joutuvat lähes pois tolaltaan, puhumattakaan nelijalkaisista. Babydancen desibelitaso, josta siitäkin olen jo aiemmassa kirjoituksessa valittanut, ei ole animazionen korvienrääkkäyksen rinnalla mitään. 

Ymmärrän yhä paremmin Suomessa lomailleita italialaisia ystäviämme, jotka kiinnittivät kovasti huomiota kaikkialla vallitsevaan hiljaisuuteen. Jos lomat on tottunut viettämään il villaggiossa eli lomakylässä, ei ole mikään ihme, että jopa kehä-I:n vieressä tuntuu hiljaiselta, puhumattakaan itä-suomalaisesta järvimaisemasta. Jokaisella on tietysti oma tapansa lomalla rentoutumiseen, mutta äkkiseltään on vaikea kuvitella, miten rentoutuminen onnistuu ajatukset katkovassa metelissä. Tai ehkä kyse onkin vain (huonosta) tottumuksesta: kerran meteliin totuttua siihen tottuu ja turtuu, eikä enää osaakaan olla hiljaa ja kuunnella pelkkiä omia ajatuksia. Hiljaisuudessa eläminen on yllättävän vaikea taito.