Miksi hylkäsin karppauksen?

Tässä niitä huonoja hiilareita piisaa!

Olen tässä mietiskellyt, mihin on kadonnut motivaationi vhh-ruokavalioon. Jälleen tänään, tosin pyhänpäivän laiskan aamun kunniaksi, söin kokonaisen voisarven aamupalalla ja vielä suklaapatukan päälle, enkä enää viitsi edes pitää laskua kaikista pitsoista ja pasta-annoksista, joita nautiskelen. Muutaman vuoden hyvin toiminut sääntö, jonka mukaan hiilihydraattipitoista saa syödä, kunhan maku on turhien hiilareiden arvoista, on sekin päässyt unohtumaan. Saatan löytää itseni mutustelemasta keskinkertaisen makuista pullaa, lapselta tähteeksi jäänyttä kylmää pastaa tai kaapeista löytynyttä ylivuotista halpaa pääsiäissuklaata.

Karppausbuumi on laantunut, sehän tiedetään, mutta en arvannut kulkevani näin tiiviisti yleisen joukkoliikkeen mukana. Että heti kun lehdessä lukee, että enää ei karpata, niin en karppaa minäkään. Yhtään aliarvoimatta omaa alttiutta massojen mukailemiseen, oman karppausinnon hiipumiseen on kuitenkin muu syy, kuin että se ei enää ole muotia:

Olen herännyt tajuamaan, että karppaus ei sovi minulle. Hiilihydraattien liiallinen välttely ei ole selvästikään omalle aineenvaihduntatyypilleni sopiva tapa elää. Niukemmilla hiilareilla eläessäni ja erityisesti niinä kertoina, kun tosissani kokeilin tiukempaa karppausta, lopputulos oli aina sama: paino kääntyi monen kilon laskuun, vaikka lappasin suuhuni kasviksia, lihaa ja rasvoja niin paljon kuin pystyin ilman että alkoi yököttää.

Monesti ruuan jälkeen yökötti kuitenkin, ja proteiini-kasvisaterian jälkeen jäi usein tunne, että jotakin tästä puuttuu, että olo olisi samalla kertaa sekä kylläinen että ravittu. Monesti jäi nälkä, mutta liha, kana tai kala ei enää uponnut eikä kasvislisukekaan, olipa se kuinka herkullista tahansa. Näläntunnetta sammuttelin sitten täysmaitokahvilla, kermavaahdolla, pähkinöillä ja sen sellaisilla, mutta aina vaan oli se tunne, että jotain minun kehoni vielä vaatii. Ja paino putosi, lenkki takkusi ja ruokahetket alkoivat muuttua jopa hieman epämiellyttäviksi, kun rasvapainotteinen ruoka ällötti joskus jo etukäteen, vaikka nälkä oli kova.

Heti kun olen siirtynyt hyväkarppaukseen eli syönyt perusterveellisesti, valkoiset jauhot, sokerit ja einekset pois jättäen mutta muuten hiilihydraateista välittämättä, olo on parantunut. Puuttuva palanen on löytynyt, eikä syöminen enää ole enää ikävä suoritus vaan jopa nautinto. Etenkin, kun antaa itselleen  välillä luvan syödä sitä suklaatakin ja  vaikka puoli litraa Ben&Jerry`s -taikinapalajäätelöä kerralla, jos oikein tekee mieli. Liiallista sokerin ja valkoisten jauhojen syöntiä en edelleenkään pidä hyvänä ja yritän sitä ainakin enimmäkseen välttää, mutta minkäs teet. Kun karppauksen kerran jättää taakseen, sokeririippuvuus palaa jälleen, ja pahimpina hetkinä levyllinen suklaata on muutaman tunnin juttu.

Kaiken tämän selostuksen jälkeen pääsen siihen, mikä on tämän kirjoituksen ydin: on ihan turha yrittää pidemmän päälle syödä tavalla, joka ei omalle keholle tunnu luontevalta. Mieli on eri asia, sitä ei useimmiten pidäkään kuunnella mitä ravitsemusasioihin tulee, sillä jos mieleltä kysytään niin aina pitäisi saada sitä suklaata ja uunituoretta italialaista maalaisleipää. Keho kertoo paljon luotettavammin, millä tavalla kenenkin pitäisi syödä. Viime vuosien karppauskokeilujen jälkeen minulle esimerkiksi on lopullisesti valjennut, että kuulun niihin ihmisiin, jotka polttavat hiilihydraatteja sitä enemmän mitä runsaammin niitä saavat, ja vähemmillä hiilareilla polttoaine vähenee heti ja veto loppuu.

Useimmat ihmiset eivät uskoisi minua, jos kertoisin kuinka paljon syön ja herkuttelen. Suklaata menee monesti ihan totta se levyllinen ja Ben&Jerry`s -jäätelöä puoli paketillinen, ja ruoka-annoksetkin ovat ihan kunnon kokoa. Silti painan aina täsmälleen saman verran, korkeintaan parin kilon heitolla. Vain jos karppaan, paino kääntyy laskuun ja saan olla ihan tosissani tarkkana, ettei se livahda reilusti alipainon puolelle.

On siis päivänselvää, että olen hiilihydraattityyppiä ja tarvitsen hiilareita voidakseni hyvin. Tiedän varsin hyvin, että oma kategoriani on sitä harvinaisempaa ja suuri osa väestöstä joutuu toimimaan juuri päinvastoin eli katsomaan tarkkaan, etteivät syö liikaa hiilihydraatteja. Siksi en ymmärräkään, miksi tämä maa on hyljännyt karppauksen.

Ruokatrendihaistelijoiden mukaan yksilöllinen syöminen tulee olemaan seuraava iso juttu ravitsemusasioissa. Se tarkoittaa, että jokaiselle ja jokaisen vartalo- ja aineenvaihduntatyypille on oma oikea tapansa syödä, eikä voida esimerkiksi sanoa, että karppaus käy jokaiselle tai on vaarallista kaikille.

Yksilöllisen syömisen tulevaan suosioon voi uskoa, mutta pelkäänpä, että isolle osalle ihmisistä yksilöllinen syöminen tarkoittaa sitä, että valitaan marketista ne einekset, jotka on totuttu valitsemaan ja katsotaan kassajonossa, mitä valintoja muut ovat tehneet. Sillä vaikka hehkutankin omalla suklaansyömiselläni, en totta puhuen ole siitä yhtään ylpeä. Vaikka kehotyyppini sallisikin minun syödä runsaasti sokereita, se ei tarkoita että minun on saatava niitä lisäainepitoisista herkuista ja ravintoköyhistä lähteistä. Jo ihan tulevaa jouluakin ajatellen hartaasti toivon, että löytäisin jostakin taas motivaatiota hylätä taas huono ruoka ja saada sokerini vaikkapa omenista, kuivatuista viikunoista ja täysjyväpastaruuista.

Karppauksessa kun oli hyvääkin, ja yksi parhaimmista puolista tietoisuus siitä, että suuhustani ei eksy alas mitä sattuu vaan pelkästään ravitsevaa, terveellistä ruokaa. Tosin nykyaikana oikein minkään terveellisyydestä ei enää uskalla olla täysin varma.

Olen jopa miettinyt, voisiko tämänhetkinen herkutteluni johtuakin juuri siitä. Joudun ja saan jo työnikin puolesta lukea hurjat määrät erilaisia teoksia ravitsemuksesta, ja välillä niiden kanssa on pää vähällä joutua pyörälle, vaikka kuinka yrittää säilyttää ammattimaisen etäisyyden aiheeseen. Joka tutkimus, kirja ja asiantuntija on omaa mieltään siitä, onko maito myrkkyä vai ei, soveltuuko vilja ihmiselle vai ei, onko terveellisempää syödä omena kuorineen vai ilman. Ja onko se luomukaan välttämättä aina puhdasta, kun torjunta-aineet ja saasteet voivat ilmateitse kulkeutua luomutilalle? Ja onko järkevää syödä kuumennettua kasviksia, kun vitamiinit niistä kuitenkin kuolevat? Mitä jos saan lihasta suolistosyövän? Teenkö keholleni jatkuvasti hallaa, kun en syö veriryhmäni mukaisesti? Olenko jo tuhonnut suolistoni mikrobiflooran ja kyvyn imeyttää ravintoaineita tähän mennessä syömilläni karkeilla ja muilla ihmislajille sopimattomilla syötävillä, ja siksi kaikki yritykset voida hyvin ja elää terveenä ovat tuomittu epäonnistumaan, söisinpä kuinka terveellisesti tahansa?

Kun kaikki kerran on niin epävarmaa, mitä väliä loppujen lopuksi on sillä, mitä suusta laittaa? Söinpä niin tai näin, jonkun mielestä valintani ovat kuitenkin epäterveellisiä. Huoh!

Ennen ruokaepätoivoon vaipumista aion kuitenkin vielä yrittää. Fanaattisimmat ravitsemusmielipiteiden laukojat on syytä jättää omaan arvoonsa, jos haluaa säilyttää edes hitusen mielenrauhaa ruokapöydän ääressä. Tosin en suinkaan tahdo kiistää sitä, etteivätkö he pohjimmiltaan ehkä saatakin olla oikeassa idätyspönttöineen, sertifioituine lähiluomuruokineen ja ravinnon sulamisen kannalta ideaaleine ruoka-aineyhdistelmineen. Voi olla, että voimme hyvin vain syömällä niinkuin esi-isämme kivikaudella ja että prosessoitu ruoka aiheuttaa suoraan tai välillisesti 80 % kaikista vaivoista ja sairauksistamme. Totuuden nimessä on silti sanottava, että yhtä jos toista sairautta, esimerkiksi erilaisia syömishäiriöitä voi seurata siitäkin, kun lähdetään fanaattisesti ja systemaattisesti mullistamaan joka ikinen ruokaan liittyvä tieto ja tottumus.

Yritän yhä uskoa siihen, että pitkälle pääsee jo sillä, että syö niitä kasviksia edes sen puoli kiloa joka päivä, olivatpa ne raakoja luomuvihanneksia tai keitettyä, soseutettua ja säilöttyä kasvissosetta. Toinen iso juttu on, jos onnistuu jättämään einekset ja nopeat hiilihydraatit mahdollisimman vähälle, eli hyväkarpata. Loppu on hifistelyä, jonka laajuus riippuu jokaisen henkilökohtaisen innostuksen asteesta. Oma aineenvaihduntatyyppi on hyvä oppia tuntemaan, ja sehän ei paljon vaadi. Jokainen tietää, lihooko helposti vai ei ja mitä ihannepainossa pysyminen vaatii. Samoin kuin leipää on ihan turha syödä, jos siitä saa vatsavaivoja. Oman kehon tunteminen ei ole vaikeaa, kun siihen hieman keskittyy.

Sikäli kun olen vapautunut hiilihydraattien suhteen, päätin tänään valmistaa pyhäinpäiväksi uunilohta ja kunnon perunamuusia. Sipulilla, voilla ja täysmaidolla, ja ai miten tuli hyvää. Lohikin onnistui ihan kohtalaisesti, vaikka uunin lämpötila taisi olla hieman liian korkea ja pinta pikkuisen paloi. Vain tilli puuttui...

Aamupalan voisarvea, perunamuusia ja jälkiruokasuklaata kävin sitten polttamassa pyhäinpäivän juoksulenkillä. Kuka on sanonut, että luonto on marraskuussa ruma? Mätäjoen varsi Kannelmäessä oli kaikkea muuta.  Pelloille nousi usvaa, laskeva aurinko värjäsi pilvet vaaleanpunaisiksi ja ruoho hehkui vielä syvänvihreänä. Lenkin jälkeen nälkä vasta tulikin, mutta aamiaiselta yli jäänyttä croissantinpuolikasta en sentään erehtynyt syömään, vaan tyydyin pariin raakasuklaapalaan ja cappuccinoon. Sitten tietenkin vielä superfoodit ja vitamiinit poskeen: chlorellalevätabletit, D-vitamiini (joka toivon mukaan sisältää D-vitamiinia...), tyrnimehushotti, sinkki ja C-vitamiini.

Näillä mennään ja pärjättävä on, sillä sokerinhimolleni en mitään mahda!