Paineenpurkua talventuiskussa ja onni onnettomuudessa
 |
| Vihdoinkin lunta! |
Uutisten mukaan oksentaminen on ollut tuttua puuhaa tänään Tallinnan-laivoilla. Tällä hetkellä heiluisin minäkin keskellä Itämerta matkalla kotiin ja yrittäisin tähdätä oksennukseni vessanpönttöön niin hyvin kuin kaikelta keikkumiselta kykenisin.
Risteily siis osaltani peruuntui, mutta ei suinkaan sääolosuhteiden takia. Myrskyynkin olimme ystäväni kanssa jo ehtineet varautua, merisairauslääkkeet oli otettu ja henkinen valmistauminen yhdeksänmetristen aaltojen kohtaamiseen alkanut.
Valmistautuminen keskeytyi, kun näkökenttääni alkoi yhtäkkiä ilmaantua perin outoja valoilmiöitä:
Tarkemmin sanottuna oikean silmän näkökykyä heikensi vuoroin salaperäinen pyöreä valoläiskä keskellä näkökenttää, vuoroin sinänsä mielenkiintoinen, mutta oikeasti sangen pelottava näön sumentuminen. Eihän siinä ilotulituksessa oikein kunnolla nähnytkään, varsinkaan kun ennen pitkää näkökentän valloittivat myös hankajalkaisia solueliöitä muistuttavat mustat viivat ja sydänmen sykkeen tahdissa esiin ilmaantuva verkkomainen kuvio.
Kipua tai muuta häiriöstä varottavaa tuntoaistimusta ei silmä lähettänyt, joten uhkasin jo jättää valoilmiöt omaan arvoonsa ja jatkaa Tallinnaanlähtövalmisteluja. Varsinkin kun pahin valoittelu jonkin ajan kuluttua lakkasi, olin jo lopullisesti hautaamassa aikomustani soittaa varmuuden vuoksi silmälääkärille. Pitäisivät minua vielä aivan luulotautisena, olinhan jo kerran säikähtänyt harmitonta näön sumenemista, jonka en tajunnut johtuvan käyttämistäni silmätipoista.
Paineennousua tämä ei ainakaan voi olla, järkeilin. Edellisellä kerralla koettua järkyttävää kipua ei tuntunut vähäisimmissäkään määrin eikä edes oksettanut. Tallinnaan siis vain ja vilkas mielikuvitus kuriin.
Epämiellyttävästä tunteesta silmässä en kuitenkaan päässyt eroon. Viimeinen niitti oli, kun valoilmiörepertuaariin ilmestyi vielä yksi uusi tulokas, salamointia muistuttava välähtely. Salamointia! Siitähän juuri minua oli varoittanut silmälääkäriystäväni ja neuvonut hakemaan apua heti, jos sellaista ilmaantuisi. Milloin ystäviä tarvitaankaan, ellei juuri tällaisina hetkinä: neuvomaan asioissa, joita ymmärtääksemme olemme itse liian tyhmiä tai tietämättömiä. Ties mihin olisin minäkin ilman ystävääni tänään päätynyt, tallinnanlaivalle voimaan pahoin ja pahimmassa tapauksessa vaurioittamaan pysyvästi silmääni.
Salamoinnin säikäyttämänä tajusin ottaa yhteyttä sairaalaan, mutta siitä se seikkailu vasta alkoikin. Tuulessa ja tuiskussa toimitin lapsen ensin hoitopaikkaan mummulle, matkustin 15 minuutin junamatkan keskustaan 40 minuutissa ja tarvoin rautatieasemalta Eiran sairaalaan kasvavien kinoksien, jäätävän tuulen ja silmiä pistelevän lumihiutalemyrskyn keskellä, koska ratikkaa siinä säässä odottaessa olisi kumminkin kestänyt kauemmin.
Perillä odotti tuttu diagnoosi: silmänpaineen nousu, ja taas mentiin samoissa isoissa lukemissa kuin viimeksi. Jälleen tippoja ja tabletteja, odotusta ja mittauksia, testejä ja tarkastuksia. Taisteluni silmänpaineen nousua vastaan ei siis ole vieläkään ohi, valitettavasti. Kuka olisi osannut arvata, että onneton oikea silmäni ei tahdokaan niin vain sopeutua sisäänsä asennettuun linssiin, vaan nestekierron kanssa on aina vaan ongelmia?
Maanantaina on seuraavan kontrollin paikka, ja toivon mukaan tuuli on siihen mennessä laantunut. Lunta saa kyllä minun puolestani sataa vaikka koko ensi viikon, mutta yhdessä kovan tuulen kanssa se on arkojen silmien kannalta hyvin huono vaihtoehto. Normaalisilmäisetkin ihmiset näyttivät kulkevan lähes silmät kiinni suojatakseen niitä hiekanjyviltä tuntuvilta lumihiutaleohjuksilta, ja minun oli monin paikoin käveltävä ihan oikeasti silmät suljettuina. Siksi minulta meni kauan huomata, että monet ohikulkijat loivat minuun huvittuneita katseita: silmäripsiini oli muodostunut vaikuttavat jääkasaumat silmistä tursuavista keltaisista jäätipoista, ja näytin siltä kuin olisin pahasti liioitellut jonkin räikeänkeltaisen uutuuspaakkumaskaran kanssa. Paakut kasvoivat sitä mukaa kun matka lumipyryssä eteni, ja pian ripset himmensivät jo entisestään huonoa näkökenttää. Kiitän onneani, että en jäänyt lumitohjossa liukastelevien autojen yliajamaksi.
Harvinaisen leikkauskomplikaation kohdalle osumisesta huolimatta pidän itseäni tänään muutenkin onnekkaana. Onnekkaana siksi, että minulla on ystäviä joiden ansioista ymmärsin hakeutua hoitoon ja sain ymmärrystä ja hyvää mieltä, vaikka kauan suunniteltu risteily peruuntui ja mieli oli muutenkin matalalla huolestuttavien paineuutisten takia. Onni taisi olla onnettomuudessa sittenkin myös siinä, että paineet nousivat juuri tänään, jos niiden kerran piti nousta. 36 metriä sekunnissa puhaltava tuuli ei ehkä kuitenkaan olisi ollut mukavin mahdollinen laivasää, eikä tikuttavassa lumisateessa ja talvimyrskyssä käveleminen miellyttävää tallinnassaoloaikaa.
Hyvää tuuria oli siinäkin, että vältyin junan odottamiselta ja matka raiteilla sujui muutenkin melko jouhevasti, varsinkin paluumatka joka sujui täysin ilman asemien välisiä pysähdyksiä. Monilta muilta kuulin, ettei 45 minuutin junanodotus ole tänään ollut laikaan harvinaista. Erottamaton kaksikko, lumentulo ja VR:n ongelmat.
Jos silmäni ei olisi ollut vaarassa eikä paineenpurku päällimmäisimpänä mielessä, olisin varmasti nauttinut ihan tosissani seikkailustani talvipyryn valloittamassa keskustassa. Olkoonkin, että lumentulo aiheuttaa vaivaa ja harmia monella tapaa, minusta siinä on jotakin taianomaista ja ihastuttavaa. Kaikesta tulee kauniimpaa, kun lumi sataa päälle, pääsee hiihtämäänkin ja pulkkamäkeen. Mustan asfaltin pimeys on viimein muuttunut avaraksi, pehmeäksi ja valoisaksi valkoisuudeksi. Tällaisten päivien ja säiden takia jaksan yhä uskoa siihen, että Helsingin korkeudella asuminen on hyvä ja oikea vaihtoehto Rooman sijaan, jossa viime päiviin asti on vallinnut leuto ja lähes kesäinen sää ja jossa t-paitakelit voivat yllättää vaikka helmikuussa.
Tuttu pahoinvointi ja suolanhimo on iskenyt heti, kun silmänpainetta alentavat lääkkeet on taas otettu käyttöön. Sipsipussin kävin jo varmuuden vuoksi ostamassa, mutta melko koskemattomana se on saanut ainakin vielä säilyä. Tällä kertaa yritän seurata toisenlaista toipumistietä: olen tankannut itseeni vitamiineja kiivistä, appelsiineista ja suomalaisista talviomenista, ja illalliseksi valmistin värikkään ja huipputerveellisen salaatin, joka samalla tyydytti suolanhimoa perunalastuja paremmalla tavalla:
VOIMASALAATTI
ruukku salaattia
baby-pinaattia
kirsikkatomaatteja
paprikaa
kurkkua
punasipulia
kikherneitä tölkistä
halloumijuustoa
ruususuolaa
kylmäpuristettua oliiviöljyä
Revi salaatit kulhoon, lisää halkaistut tomaatit, kurkku- ja paprikaviipaleet, viipaloitu sipuli ja kikherneet. Mausta oliiviöljyllä ja suolalla. Paahda halloumijuustosiivuja kuivalla pannulla, kunnes tirisevät ja saavat väriä pintaan.
Kommentit
Lähetä kommentti