Rakkauden ja rahan tähden - italialaista maastamuuttoa

Pian Colosseum on taas valkoinen.

Isäni antoi minulle aikoinaan hyvän elämänohjeen miehiin liittyen: Jos mies välittää sinusta  tarpeeksi, hän kyllä tulee luoksesi Suomeen, eikä sinun tarvitse matkustaa tuhansia kilometrejä hänen luokseen. Isä tietysti viittasi ilmitulleeseen viehtymykseeni ulkomaalaista miestä kohtaan, eikä hänen mielestään naisen pitänyt milloinkaan juosta miehen perässä, vaan asian oli tapahduttava toisinpäin.

Aika näppärä ohje muuten, ja hyvin se paikkaansa pitikin. Kun tulevan mieheni vaihto-oppilasvuosi Helsingissä päättyi, minä pysyin viileänä ehkä tehnyt elettäkään muuttaakseni hänen perässään Italiaan.  Sen sijaan mieheni järjesti elämänsä uusiksi, jätti kaiken taakseen ja muutti kylmään ja pimeään Suomeen minun vuokseni.  Sitä en koskaan lakkaa arvostamasta.

Mieheni ei suinkaan ole ainoa tai edes harvinainen italialainen, joka jättää kotimaansa. Vuosien 1860 ja 1985 välisenä aikana yli 29 miljoonaa italialaista on muuttanut ulkomaille (emigrazione), ensin suurin joukoin Amerikkoihin ja myöhemmin sodan jälkeen yhä enemmän muihin Euroopan maihin, kuten Ranskaan, Sveitsiin ja Saksaan.

Miksi niin moni italialainen haluaa muuttaa pois kauniista, aurinkoisesta ja lämpimästä kotimaastaan?
Eihän kaikilla voi olla elämänsä rakkautta jossakin muualla odottamassa, ja muutenkin rakkauden perässä maasta toiseen muuttaminen on paljon vähäisempää kuin yleensä ollaan taipuvaisia ajattelemaan. Maastamuutolle on tavallisesti paljon karumpi selitys:

toive paremmasta elämästä. Tämä piti paikkaansa paitsi 1800-luvun lopussa, jolloin Italiasta lähdettiin Amerikkaan luomaan omaisuutta ja pakenemaan kotimaan köyhyyttä,  myös 1900-luvun puolivälin paikkeilla, jolloin muutettiin Saksaan ja muualle Eurooppaan työnsaannin toivossa.


Nykypäivänä asiat eivät ole paljon muuttuneet. Tämän aamun Hesarissa oli mielenkiintoinen artikkeli nykyajan italialaisesta emigraatiosta ja nimenomaan koulutetun, asiantuntevan väestönosan lähtöaikeista eli aivopaosta. Italian talouskriisi on ajanut yhä useammat siihen pisteeseen, että ulkomaille muutto tuntuu olemassa olevista vaihtoehtoista parhaimmalta. Ei mikään ihme, että haluttaa muuttaa, kun korkeasti koulutettujenkin palkkataso liikkuu 2000 euron huonommalla puolella eikä työstä kuulemma saa edes kunnolla arvostusta, kuten lehtijutun maanjäristyksiin erikoistunut asiantuntija valitti.

Italia ei pidä kiinni aivokapasiteetistaan, oli artikkelin ydin. Surullistahan se on, että maanjäristysten ja argeologian luvatussa maassa edes näiden alojen asiantuntijoita ei houkutella pysymään maassa kelvollisilla palkoilla ja arvostuksella. Historiallisen kulttuuriperinnönkin ylläpitäminen tuntuu välillä olevan Italialle pelkkä taakka ja velvollisuus, eikä Colosseuminkaan kunnostamiselle löytynyt valtion rahoitusta, vaan hätiin täytyi tulla yksityinen rahoittaja eli sponsori. Kilpailutusvaiheessa väläyteltiin jopa mahdollisuutta, että sponsoriksi tulisi Ryanair, mutta asia kaatui siihen, että halpalentoyhtiö halusi mainoksensa muistaakseni remonttipressujen kylkeen vai oliko jopa amfiteatteriin sisälle. Onneksi moinen räävittömyys ei toteutunut, ja Colosseum sai pitää ansaitsemansa arvokkuuden.

En enää muista, kuka Colosseumin jälleen alkuperäiseen valkoiseen asuunsa saattavan kunnostuksen rahoittaa, mutta hän ymmärsi taipua ehtoihin: Colosseumissa ei mainosteta yhtään mitään. Mainosta kasaantuu kunnostajalle joka tapauksessa siitä, että asiasta uutisoidaan ympäri maailmaa (vaikka kohdallani mainos ei  tehonnut, eihän firman nimi jäänyt edes mieleen).

Italia, Italia, tekisi mieleni itsekin joskus huokailla, kun lukee uutisia maasta tai elelee siellä hieman pitempiä aikoja. Italialla on ruokansa ja aurinkonsa, mutta joissakin asioissa maa on ihan mahdoton. Ja silti sinne aina halajaa uudelleen. Italiassa sanotaankin, että italialainen valittaa aina maansa asioista ja haluaa Italiasta pois, mutta kun hän muuttaa ulkomaille, hän kaipaa aina takaisin.

Olen kysynyt mieheltäni monta kertaa, pitääkö sanonta hänen kohdallaan paikkaansa. Vastaus on hieman ympäripyöreä, vaikea siitä on erottaa juuta tai jaata. On kuulemma tyytyväinen Suomessa eikä Italiaan ole kaipuuta, mutta lause jää aina kuin jollakin tapaa auki, ja saatan nähdä hänen silmissään muiston lämpimästä merituulesta, auringonpaisteesta, unikkopelloista ja oliivipuista sekä kymmenen ruokalajin illallismaratoneista ystävien kanssa, hyvästä espressokahvista, hetkestä jolloin kypärä painuu päähän ja Vespa starttaa. Se on varmaan sitä sisäsyntyistä Italia-kaipuuta, josta ei pääse eroon köyhin,  kaltoinkohdelluin ja huonopalkkaisinkaan poismuuttanut aivotyöläinen.

Näinä harmaina marraskuun päivinä alkaa Italia-kaipuu voimistua ainakin minulla. Ylisopeutuvaisesta miehestäni en ole niin varma, sillä häntä ei tunnu harmaus häiritsevän. Kokoonkuivunutta ja kevääseen siirtynyttä uudenvuodenreissuamme Roomaankin harmittelen etupäässä minä.  Hauska yksityiskohta sitä paitsi on, että nuoruusvuosinaan hän kuulemma vietti kaiket kesäpäivät sisällä hämärässä huoneessaan tietokoneen ääressä, koska ulkona olisi ollut aivan liian kuuma. Vasta illan pimetessä oli aika ja sopivan viileä lähteä liikkeelle.  Mitä auringonpaisteen tuhlausta ja anteeksiantamatonta hyvien ilmojen hukkaanheittoa! Omat nuoruuden kesäni kuluivat päinvastoin siinä, että vahtasin joka hetkeä, jolloin aurinko suostui paistamaan asettautuakseni välittömästi etupihan aurinkotuolille ruskettumaan.

Aurinkoa pakoileva italialainen, siis. Siinäpä varmaankin selitys siihen, että olemme päätyneet asumaan Pohjolan perukoille emmekä Rooman aurinkoon. Tai sitten isäni vain yksinkertaisesti oli oikeassa: jos mies välittää tarpeeksi, hän tulee kyllä naisen luo, asuipa tämä missä maailmankolkassa tahansa.