Suomalaisten sydänten sulattaja ja maailman kotoisin ruoka
 |
| Siskonmakkarakeittoa. |
Aurinkoko saa ihmiset niin innokkaiksi juttelemaan ja hymyilemään tuikituntemattomille, mietin tänään, kun ties monetta kertaa huomasin olevani juttusilla ohikulkijan kanssa tai kohtaavani iloisia katseita. Vaikka taisinhan jo alusta lähtien tietää, missä piili syy siihen, että niin moni sulkeutunut suomalainen heittäytyi tuttavalliseksi. Se sivakoi vieressäni:
Pieni ihminen suksilla ensimmäisiä kertoja elämässään, ja koko sillä suunnattomalla innostuksella, joka vain kohta kolmevuotiaalla taaperolla voi olla. Posket punoittaen lapsi nousi ylös kerta toisensa jälkeen kaatumisen jälkeen, haparoi vauhtia pikku sauvoillaan ja siirteli jalkojaan upouusien minisuksiensa päällä. Vaappuen, jalat tikkusuorina, tasapaino joka hetki hiuskarvan varassa alle satasenttinen, vielä kovin taaperomainen lapsi eteni ladulla kieli keskellä suuta, silmät loistaen ja suu hymyssä. Usko omiin kykyihin oli vankkumaton: täältä tulen minä, maailman paras hiihtäjä!
Mitä muuta sellaisen katsomisesta voi tulla kuin hyvä mieli? Minusta häntä oli toki suloista katsella, olenhan hänen äitinsä, mutta pian huomasin, että lapsi levitti hyvää mieltä myös lähes kaikkiin vastaantulijoihin. Olipa kyseessä sitten keski-ikäinen koiranulkoiluttaja, ikääntynyt sauvakävelijä, parikymppinen nuorimies tai mitä tahansa siltä väliltä, ainakin hymy tai huvittunut katse oli taattu.
Kommenttejakin piisasi, joissa kannustettiin pientä hiihtäjää, ja nuorena on vitsa väännettävä -tyyppisiä lausahduksia. Eräs vanha mies totesi, että noin innokkaan hiihtäjänalun näkeminen on parasta, mitä sinä päivänä oli hänelle tapahtunut.
Olihan tietysti heitäkin, jotka painelivat ohi silmissään se tuttu välinpitämätön ja suorastaan lapsia välttelevä katse, joka monilla suomalaisilla tuntuu olevan kuin luonnostaan. Ja varmasti riitti joku sellainenkin, jonka mielestä lapsi oli suksineen pelkästään tiellä kapealla kävelypolulla tai rikkoi hiihtolatua kaatumisillaan ja kääntymisillään.
Mutta Suomen olosuhteisiin nähden päivä oli todella erityislaatuinen. Italiassa se, että suurinpiirtein joka toinen vastaantulija huomioi lapsen tai osoittaa hänelle pari sanaa, ei ole lainkaan tavatonta, mutta täällä Suomessa on. Minihiihtäjäkö se siis on, joka sulattaa suomalaisten sydämet?
Kaikki eivät voi olla lapsirakkaita, eikä tarvitsekaan olla. Mutta silti joskus mielessäni kysyn, mistä kumpuaa se ero, jolla suomalaiset ja italialaiset lapsiin suhtautuvat. Eihän aina ole kyse edes lapsirakkaudesta, vaan kohteliaasta käytöksestä ja siitä, että otetaan ihminen huomioon, olkoonkin että hän on vielä pieni.
Miksi Italiassa lapset ovat tervetulleita ravintolaan, mutta Suomessa heidät niin usein nähdään sottaavina rauhanhäiritsijöinä? Miksi me emme katso lapsia edes päin, vaikka nämä yrittäisivät joskus ottaa jotakin kontaktiakin, mutta Italiassa lapsia huomioidaan luontevasti ja jatkuvasti? Miksi Suomessa koiran nimeä, rotua ja päivärutiineja kyllä tiedustellaan tämän tästä, mutta lapsen olemassaolo jätetään täysin huomiotta? Italiassakin toki kysytään koiran ikää, mutta siinä samalla sentään myös lapsi otetaan mukaan keskusteluun, vaikkakin olisi kyse vaippaikäisestä vaunulaisesta.
Paljon kysymyksiä, mutta vähän vastauksia. Asialla lienee jotain tekemistä perustavalaatuisten kulttuurierojen ja perheen tärkeyteen liittyvien kysymysten kanssa, mutta sen tarkemmin en osaa asiaa analysoida. Italiassa perhe on melkein pyhä asia ja menee kaiken muun edelle. Lapset tekevät perheen, joten siinä ehkä sittenkin pääsemme lähelle asian ydintä: lapset symboloivat perhettä, italialaisille tärkeintä asiaa.
Me suomalaiset, no, me tunnetusti olemme enemmän individualisteja ja tottuneet ajattelemaan, että jokainen elelee omaa elämäänsä kuka missäkin, ja perhesuhteet kulkevat siinä mukana - jos kulkevat ja sattuvat sopimaan kuvioihin. En ole koskaan pitänyt sellaisesta ajattelusta, ja siksi kai tunnen oloni niin kotoisaksi italialaisessa perhekeskeisyydessä.
Päivän hiihtojen päätteeksi tuli tietenkin kova nälkä, ja mikä muu ruoka olisikaan sopinut paremmin ulkoilun jälkeiseen nälän tyydyttämiseen kuin siskonmakkarakeitto, joka muuten on ehkä maailman kotoisin ja perhekeskeisin ruoka, mitä kuvitella saattaa. Vähän kuin le tagliatelle di nonna Pina Italiassa eli isoäidin tagliatelle-pasta. Täynnä hyvää mieltä, iloista arkea ja mielikuvia onnellisista lapsista ruokapöydän ääressä. En varmasti ole ainoa, joka palaa lapsuuteen joka kerta siskonmakkarakeiton maun tuntiessaan.
Tämä versio on hiukan tuunattu alkuperäisestä eli peruna-porkkanapohjaisesta keitosta, mutta pääasia eli siskonmakkarat ovat mukana:
SISKONMAKKARAKEITTO (4-5 hengelle)
1 ptk siskonmakkaroita
2-3 perunaa
2 porkkanaa
1 iso parsakaali
pari sellerinvartta
pussi pakasteherneitä
noin 1 dl pientä täysjyväpastaa
ruususuolaa, valkopippuria, ruohosipulia, persiljaa
Kuori ja paloittele perunat ja porkkanat, keitä lähes kypsiksi yhdessä parsakaalin ja sellerinpalojen kanssa. Lisää pastat sen mukaan, mikä on niiden keittoaika. Keittämisen loppuvaiheessa lisää pakasteherneet ja puristele siskonmakkarat joukkoon, keitä noin 5 min. Mausta kevyesti suolalla ja pippurilla, silppua valmiiseen keittoon persiljaa ja ruohosipulia.
Kommentit
Lähetä kommentti