Talven italialaisin hiihtoelämys ja ryysistä paavin asuinsijoilla

Tyhjä latu - harvinaisuus Paloheinässä.

Paloheinän laduilla oli tänään ruuhkaa. Olimme liikkeellä jo kello kymmenen aamulla ja kuvittelimme saavamme nauttia tyhjistä laduista. Perillä kuvitelmat sai unohtaa jo parkkipaikalla - vapaa ruutu löytyi nipinnapin.

Liityimme joukon jatkoksi hiihtäjien tasaiseen virtaan laduntukkeemme eli kolmevuotiaan lapsen kanssa. Ärtyneitä katseita ei kuitenkaan näkynyt, sillä himohiihtäjille riitti kyllä omia latuja riittämiin, eikä leppoisia sunnuntaihiihtäjiä tainnut haitata pikkuhiihtäjän ohittaminen.  Ja heitä riitti, niin himo- kuin sunnuntaihiihtäjiäkin. Tuntui, kuin puoli Helsinkiä olisi pyrkinyt laduille juuri tänä lauantaina. Ei heitä siitä voi syyttääkään - ilma oli mitä mahtavin eli keväinen auringonpaiste siniseltä taivaalta.

Kun tein oman lenkin Paloheinän pelloilla lapsen ja isän viihtyessä pulkkamäessä, en voinut välttyä ajatukselta, että tässä joukkourheilussa oli jotakin etäisesti hyvin tuttua:

Kun edellä ja takana lykki muutama kymmen hiihtäjä, takaa ohitti jatkuvana virtana joku ja vastaantulevien laduilla sivakoi vähintään saman verran sakkia, oli ilmassa todella sosiaalista joukkotoiminnan henkeä. Omaan makuuni aivan liikaa, ja yhtäkkiä tajusin tuntevani samaa epämukavuutta kuin italialaisessa kesälomakylässä: väkeä oli aivan liikaa, ja kaikki ihmiset olivat kuin yhteisestä sopimuksesta tekemässä samaa aktiviteettia samaan aikaan.

Ympärillä levittäytyi kaunis ja rauhoittava talvinen peltomaisema, mutta omasta rauhasta tai hiljaisuudesta ei ollut tietoakaan. Ajatuksiinkaan ei voinut oikein vaipua, kun piti koko ajan vähän miettiä, onko oma vauhti kovempi kuin edellä menijän ja pitäisikö ohittaa, vai olenko vain vielä nopeampien tukkeena ohitusladulla jos ohitan?

Ai mikä ryysis? Sieltä ne olivat tulossa mutkan ja puiden takaa.

Tämän huonosti väenpaljoutta paljastavan kuvan ennätin ottaa, ennen kuin takaatulevat jo jyräsivät minut jatkamaan matkaa.

Jos Italiassa olisi talvisin lunta muuallakin kuin Pohjois-Italian vuoristoisilla alueilla, murtomaahiihtourheilu olisi siellä ihan varmasti juuri tällaista. Täpötäysiä latuja, jatkuvaa miettimistä kuka ohittaa ja kenet ohittaa, iloista yhteenkuuluvuutta talvisen harrastuksen parissa. Vähän samantyyppistä tunnelmaa on ollut löydettävissä kävely-tai juoksulenkeillä Rooman lähettyvillä Castel Gandolfolla Albano-järvellä eli paavin kesäasunnon maisemissa. Kyllä, juuri siellä missä ex-paavi Raitzinger paraikaa viettää aikaansa siirtyäkseen kohta takaisin Vatikaaniin eläkepäivien viettoon.

Järveä ympäröivä metsäpolku on roomalaisten suosiossa lenkkimaastona, ja etenkin viikonloppuisin olemme joskus kohdanneet siellä melkoista ryysistä: juoksijoita, patikoijia, pyöräilijöitä ja koiranulkoiluttajia. Polun kapeimmilla kohdilla on saanut olla ohittamisen kanssa lähes yhtä tarkkana kuin tänään Paloheinän hiihtoladuilla.

Albano-järvi. Kuva on otettu Castel Gandolfo-kylästä, jossa paavin kesäasunnon pääsisäänkäynti sijaitsee.

 Kukaan ei tosin tunnu tietävän, onko Albano-järven ulkoilureitillä sallittua kulkea vai ei. Kivivyöryvaaran takia polun alkupäät ovat kummaltakin puolelta usein suljetut pääsy kielletty -kyltteineen, mutta monia eivät tunnu kyltit pysäyttävän. Alunperin tulivuoren purkauksesta syntynyt jyrkkäreunainen järvi on totta puhuen kivivyöryriskialtista seutua, vaikka jyrkät seinämät peittyvätkin viattomanoloisesti tuuheisiin murattipensaisiin ja muuhun kasvillisuuteen. Monet kerrat on järvi tullut kierrettyä joko juosten tai kävellen koirien kanssa, eikä vielä tähän mennessä yhtään kiveä ole päähän pudonnut.

 Toivottavasti ei putoakaan, eikä polkua lopullisesti suljeta ulkoilijoilta. Pitempään Roomassa ollessani Albano-järven ympäristö nimittäin toimii minulla eräänlaisena latautumispaikkana, jossa voi hetken kuvitella olevansa keskellä luontoa ja hengittää hieman puhtaampaa ilmaa. Toki lähes puolet järven rannasta on asfaltoidun tien, ravintoloiden, kahviloiden (ja tietysti paavin huviloiden, avaruusobservatorioiden ja muiden paavillisten rakennusten) ympäröimä, ja aikoinaan hiekkarantana toimineelle ranta-alueelle pääsee ulkoilemaan aina, oli kivivyöryvaara tai ei.

Viime talvena Albano-järvellä oli lunta maassa.

Neralle järvi on ehkä vieläkin isompi henkireikä Rooman hälinässä kuin omistajalleen!

Kylminä talvipäivinä kuten tässä kuvassa järvellä ei ole ruuhkaa.

Välillä voi poiketa kahvilaan gelatolle tai cappuccinolle, ja sitten taas jatkaa rannalla juoksentelua ja tyhjästä tilasta nauttimista. Tällainen onnistuu Suomessa vain harvoin, ja olenkin vitsaillut miehelleni, että suomalainen mielenlaatuni, joka kuitenkin on maustettu ripauksella välimerellistä hemmottelun- ja arkipäivän ylellisyyksienhalua, voisi jopa sopeutua asumaan Albano-järven maisemissa.  Täysin tyhjä ranta ei ole juuri koskaan (ellei sateisia ja oikein kylmiä tuulisia talvipäiviä lasketa), mutta vilkkaasta kaupunkielämästä siellä saa aina taatun hengähdystauon - ja kahvilakulttuurikin on jalan ulottuvilla.

Mutta tänään tuli siis Paloheinässä koettua talven ehdottomasti italialaisin hiihtoelämys. Tämän jälkeen olen entistä tyytyväisempi omiin ehkä nukkavieruihin lähilatuihini, joissa ainakin saa hiihtää usein ihan jopa yksinään.

Hauskaa Paloheinässä silti toki oli, sillä loppujen lopuksi ryhmähenkinen jonohiihtäminenkin sai melkein hymyn huulille. Mikäs siinä oli letkan mukana mennessä - luonteeni kaipaamat rentoutumislenkit ylhäisessä yksinäisyydessä voin sitten suorittaa toisena ajankohtana. Siinä sitä edettiin kukin omaan tahtiinsa ja tyyliinsä, ja etupäässä tuppisuina niin, että suksien suhina ja sauvojen tikutus olivat ainoita taustaääniä - melkoinen konsertti siitä hiihtäjämäärästä syntyikin.

Se ero italialaiseen menoon oli, että Italiassa ryhmähiihto ei takuulla sujuisi kovin hiljaisissa merkeissä. Voin vain kuvitella sitä naurun, papatuksen ja huutelun määrää, jonka sama määrä italialaisia saisi aikaan. Paloheinässä ainoat puhelijat olivat puoliammattilaisen elkein ohi vilahtavia tyyppejä, jotka  sitäkin kuuluvammin vaihtoivat ajatuksia voimaliikkeistä, maitohapoista ja ideaaleista sykealueista. 

Meidän perheelle hiihtoretken kohokohta ja pääasia oli evästauko pulkkamäen kupeessa. Aurinko lämmitti rinteitä suliksi ja kaakao oli kuumaa. Eikä ryysiksestä ollut tietoakaan, kun kaikki muut hikoilivat ladulla.