Päättömän pronssipatsaan lumo

Pantheonin kupoli - aikansa taidonnäyte.

Muistan, kuinka aikoinani listasin elämäni suurimpia haaveita päiväkirjan sivuille. Yksi niistä oli päästä kerran käymään Roomassa ja Ateenassa, länsimaisen kulttuurin kehdoissa. Olin haaveillessani noin kymmenvuotias, ja Ateenan-unelma toteutui kahdeksan vuotta myöhemmin. Haave sai lopullisen täyttymyksen, kun kaksi vuotta myöhemmin näin omin silmin myös Rooman.

Ateenaa ja reissun mahtavaa matkaseuraa mitenkään väheksymättä, Rooma vei näistä kahdesta kaupungista heti kärkeen kirkkaan voiton. Osasyy oli varmasti paikallisella oppaalla ja autokyydillä, joka vei minut paikasta toiseen ja museosta museoon ilman, että täytyi seistä ruuhkabusseissa tai tihrustella karttoja. Vatikaanin museoiden kilometristen jonojenkin ohi taitava oppaani meidät jollain ihme konstilla järjesti.

Tuntui, että ei tällaista paikkaa voi olla olemassakaan. Pää meni pyörälle raunioiden, nähtävyyksien ja monumenttien paljoudesta. Jälkikäteen olen monesti ajatellut, että mieheni täytyi olla hyvin syvästi rakastunut, että jaksoi koluta kanssani läpi joka ikisen merkittävän museon ja mausoleumin, jotka kaupungista löytyivät. Hänellekin niiden näkeminen oli tosin hyvää yleissivistystä, sillä useimpiin paikkoihin hän itsekin meni vasta ensimmäistä kertaa - muun muuassa Colosseumiin sisälle - vaikka oli koko ikänsä asunut Roomassa.

Miksi ensimmäinen Rooman-matkani tulee mieleeni juuri tänään ja tällä hetkellä?

Siksi, että viime päivinä olen saanut ja joutunut katselemaan Roomaa jälleen kuin ensikertalaisen silmin, kun olen koettanut miettiä sukulaistytöille mielenkiintoisia kävelyreittejä keskustassa ja sitä, kuinka tarjoaisin heille yhtä hyvää tai edes lähelle yltävää läpileikkausta Rooman parhaimpiin paikkoihin.  Se ei ole ollenkaan niin helppoa, kuin miltä äkkiseltään kuulostaa.

Ensinnäkin, kaikki alle kaksikymppiset tytöt eivät varmaankaan ole yhtä intohimoisen kiinnostuneita historiasta ja kulttuurihistoriasta kuin minä aikoinani olin. Kaikkia eivät todennäköisesti säväytä 2000 vuotta vanhan muurinpätkän, arkkitehtoonisesti täydellisen kupolin tai päättömän pronssipatsaan - olkoon ne kulttuurihistoriallisesti kuinka arvokkaita tahansa -  näkeminen samalla tavalla kuin minua kiinnosti ensimmäisellä Rooman-reissullani. Tämä täytyy ottaa heti kättelyssä huomioon, ettei turistikierros pääse käymään liian kuivaksi.

Toisekseen, meillä ei valitettavasti ole tällä kertaa autokyytiä käytettävissä, ja on varauduttava siihen, että enin aika päivästä menee metrossa, bussissa tai junassa paikasta toiseen. Parhaimmankaan bussin ikkunasta ei näe maisemia ja aisti tunnelmaa samalla tavalla kuin henkilöauton kyydissä.

Kolmas ja odottamaton asia on se, että eilisestä lähtien vieraideni on tultava toimeen myös ilman paikallista opasta. Loppulomani menee todennäköisesti tiiviisti anoppilassa kuumeisen lapsen kanssa. Lapsen sairastuminen on aina harmittavaa, mutta ennen kaikkea se on sitä silloin, jos sairastuminen tapahtuu hartaasti odotettuna ja ainutlaatuisena ajankohtana.

Onneksi veljentyttöni ovat uteliaita ja oma-aloitteisia ja he keksivät tekemistä ja nähtävää ilman tätiäänkin (mm.tivolin ja korttelijuhlan, joista minulla eikä edes appivanhemmillani ollut hajuakaan) ja heistä on seuraa toisilleen sillä välin kun vietin lähes koko eilisen päivän lapsen kanssa yläkerrassa sängyn pohjalla. Ilman äitiä kun ei onnistunut edes päiväunien vietto.

Katselin auringonpaistetta makuuhuoneen verhojen raosta ja ajattelin haikeana, kuinka mukavaa olisi ollut heidän mukanaan uima-altaalla tähän asti kuumimpana Rooman-päivänä. Sairastaa olisi ehtinyt paljon paremmin alkuloman sateisina ja kylminä "talvi"päivinä, mutta minkäs teet.

Kunhan lapsi saadaan kuntoon, alkaakin jo olla aika palata kylmenneeseen Helsinkiin. Paluuni kunniaksi luvataan paljon pilvisyyttä, tasaista sateen riskiä ja juuri ja juuri kahdenkymmeneen asteeseen yltäviä lämpötiloja - peruskesäsäätä suomalaisittain siis. Epänormaalit helteet saadaan juuri sopivasti pois päiväjärjestyksestä ennen kuin ehdin niistä nauttimaan.

Tasan eivät näköjään käy onnenlahjani säiden suhteen. En silti tohdi sen suuremmin valittaa, sillä onhan elämässä ja maailmassa suurempiakin ongelmia ja epäonnen aiheita. Epäonni lomasäiden suhteen on niitä pienimpiä. Sitä paitsi, kuten aikaisemmin olen jo kirjoittanut, Rooma on aina Rooma, vaikka sateella ja tuulella. Siitä kannattaa nauttia niinä harvoina tai vaikka moninakin kertoina, kun kaupungissa pääsee käymään.

Omalta osaltani Rooman viehätys ja vetovoima sellaisena, jollaisena sen ensimmäisinä kertoina ja vuosina näin, on tasaantunut, muuttanut muotoaan ja suoraan sanottuna myös himmentynyt. Ainutkertaisesta ja varhaisnuoruuden haaveiden kohteesta on tullut arkipäivää, ja entinen innostus ja kaupungin hohto tuntuu enää harvoina hetkinä - esimerkiksi silloin, kun kävelen sen kaduilla Suomen-vieraiden kanssa.

Tällä kerralla en tunne onnistuneeni edes tyydyttävästi tehtävässäni esitellä vieraille Roomaa ja näyttää sen parhaita kasvoja, sillä loppujen lopuksi ehdin vain kerran heidän kanssaan keskustaan. Roomalaista elämänmenoa, kauppoja ja kauppakeskuksia he ovat nähneet senkin edestä, ja luulenpa että se vetää vertoja parhaimmillekin antiikin rauniokasoille. Onneksi kaikki eivät ole samanlaisia historiafaneja kuin minä aikoinani olin - muuten lapsen sairastuminen olisi ollut vieläkin ikävämpi yhteensattuma.

Vieraat viihtyivät tänään ostoskeskuksessa ja Ciampinon kesäjuhlassa (ja käly Roomassa, toivotaan että hän on selvinyt turistipäivästä hyvin vaikka kovasti ensin epäröikin uskaltaa suunnata sinne yksin. Kannustuksen ja aikataulu-, metro sekä muiden ohjeiden saattelemana hänet patistin matkaan, sillä kuten sanottua, Rooma on Rooma ja aina parempi vaihtoehto kuin ympäri maailmaa samankaltaiset ostoskeskukset - ellei satu olemaan shoppailukyltymätön teini-ikäinen).