Sukka keittiönpöydällä ja muita kotiinpaluun tähtihetkiä

Suomalaista ylellisyyttä.

Kotiinpaluussa on monta hyvää asiaa. Niistäkin voisi melkein tehdä listan, samaan tapaan kuten reissun alla listasin toukokuun parhaita puolia.

Aloitetaan pienimmästä, mutta tärkeästä ylellisyydestä, joka Roomassa oleskellessa puuttuu: ensiluokkaisesta kraanavedestä. Anoppilan vesijohtoverkoissa kiertää sinänsä juomakelpoista, mutta maualtaan erittäin ikävän ruosteista ja sivumakuista vettä. Seutu on kuulu maan alta purkautuvista luonnonkaasuista, jotka haisevat nenässä lähinnä mädältä kananmunalta ja siltä suuhun pyrkivältä röyhtäykseltä, joka edeltää oksentamista. Nämä kaasut ilmeisesti sekoittuvat jollakin tavalla pohjaveteenkin.

Pullovesien kanssa läträämisen jälkeen on ihanaa ylellisyyttä avata vesihana ja juoda raikasta, ensiluokkaisen makuista Helsingin vesijohtovettä, josta jopa arabimaailman raharikkaat ovat kiinnostuneita eli kelpuuttaisivat sen juomavedekseen.

Seuraavakin kotiinpaluun tähtihetki liittyy veteen, mutta hiukan toisella tavalla:

Mikä mukavuus löytää omasta tutusta vessasta tuttu ja kätevä käsisuihku! Italialainen vastine bidee-allas on ehkä maailman epämukavin keksintö alapesun tekoon. Alkuun luulinkin ihan vakavissani, että bidee on tarkoitettu jalkojen pesuun. En kyennyt näkemään kapistuksen alkuperäistä tarkoitusta, ennen kuin alapesu tuli ajankohtaiseksi.

Vilkaisu vessan joka nurkkaan - ei käsisuihkua. Pakkohan italialaisilla on jokin keino pikkupesuihin olla, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi "jalkojenpesuallas". Varsin pian huomasin, että allas oli suunniteltu miehiseen käyttötarpeeseen, sillä naisen on lähes siinä lähes mahdoton tehdä kunnon alapesua - ainakaan minun, jonka jalat eivät taivu niin haralleen kuin niiden pitäisi, jotta olisi mahdollista istua tarpeeksi lähellä bideen vesisuihkua.

En ole vielä tähän päivään mennessä oppinut käyttämään bideetä siten, että minulle tulisi perusteellisen puhdas olo. Jos muuttaisin pysyvästi Italiaan, vessaani olisi ehdottomasti asennettava käsisuihku. Hassua asiassa on se, että anoppini valittaa Suomessa käydessään samasta asiasta mutta toisinpäin. Hän ei kuulemma voisi ikinä asua Suomessa jo senkään takia, että täällä vessoista ei löydy bideetä. Sillä kuinka kukaan voi oikeasti osata käyttää käsisuihkua siten, etteivät vessa ja vaatteet ole veden vallassa?

Kotiinpaluun hyviä puolia on ehdottomasti myös hiljaisuus. Roomassa vietetyn ajan jälkeen huomaan aina, että kotona korvissa soi. Kutsun sitä hiljaisuuden ääneksi - välitilaksi, joka korvilla menee siihen, että ne tottuvat yleisestä hälinästä, liikenteen metelistä ja ihmisten kovaäänisestä puheesta rauhaan ja hiljaisuuteen. Korvien humina lakkaa aina jossakin vaiheessa, joten ilmeisesti ainakaan tähän mennessä kuuloni ei ole kärsinyt Italiassa pysyviä vaurioita.

Parhaimpia ovat hiljaiset aamut, kuten esimerkiksi tänään. Ei lentokoneen jyrinää, ei kirkonkellojen pauhua, ei auton tööttäilyjä, ei epämääräisiä hurinoita eikä edes kadunpesuauton puhallusta kello kuusi kolmekymmentäviisi aamulla.

Huomaan puhuvanikin hiljempaa heti Suomeen palattuani. Roomassa vietetyn kaksiviikkoisen aikana ääneni pääsi käheytymään kuin kurkkutautisella, eikä tämä ollut ensimmäinen kerta. Italiassa on korotettava ääntä, jos haluaa tulla kuulluksi ja varsinkin ymmärretyksi - huutaminen on siellä normipuhetta eikä riitelyä. Huomaan huutavani jopa lapsellenikin kovemmalla äänellä kuin Suomessa, mihin tosin vaikuttaa sekin, että Suomessa ei ole vilisevää liikennettä joka kulman takana eikä monia muitakaan vaaranpaikkoja, joiden takia Italiassa kova komento on useammin tarpeen.

Niin, kotiinpalu on ihana hetki. Mutta on siinä varjopuolensakin. Varsinkin, jos on kahdeksi viikoksi jättänyt kotiin miehen talonvahdiksi. Kiitettävästi hän oli lattiat imuroinut ja poistanut näkyvimmät roskat, eikä lattialla lojunut kuin se määrä hiekkaa ja oksia kuin koirat yhdessä päivässä sisään kantavat. Pöydillä ja muilla tasoilla lojui tavaraa täsmälleen samalla paikalla kuin lähtiessänikin, plus että päälle oli kasautunut yhtä jos toista uutta esinettä ja paperia. Toisin sanoen epäjärjestys oli monin paikoin käsinkosketeltavaa.

Lehtikori oli kuitenkin tyhjä, samoin tiskiallas. Se oli jo paljon se. Varastohuonetta oli järjestelty ja turhaa tavaraa viety sorttiasemalle asti. Lattioitakin oli pesty ja mopin kanssa. Keittiön lattiaa mies oli jynssännyt niin innokkaasti, että oli päässyt tapahtumaan pieni onnettomuuskin:

Taulun kehykset lojuivat keittiön pöydällä yhdessä tämän terhakkaan taimen kanssa, mikä jo sinänsä teki keittiön tunnelmasta sotkuisen:

Oikeasti nauramaan minut sai kuitenkin vasta taulun kehyksen alta pilkottanut tutunoloinen harmaa sukka. Muistan, kuinka lähtökiireessä olin nostanut lattialta sen samaisen sukan pöydälle ajatellen, että siitä mies sen hyvin huomaa viedä pyykkikoriin. Siinä samassa paikassa sukka vielä kahden viikon jälkeenkin pönötti ja oli katsellut miehen ruokailuhetkiä kaikessa rauhassa päivästä toiseen.

Pyykkihuone oli miehen pyykkäilyjen jälkeen tämännäköinen, eli eipä sinne juuri olisi edes sukan kokoista vaatekappaletta mahtunutkaan:

Kaksi ulkokukkaa oli kuihtunut ja sisällä kolme, mutta muuten kukkien kunto oikeastaan yllätti minut myönteisesti. Kaiken lisäksi kun mies oli vielä korvannut tapahtunutta hankkimalla etupihan tyhjänä olleeseen kukkapenkkiin täytettä, miesmäisellä järjestelmällisyydellä istutettuna:

Kun keittiön pöydän harmaan sukan, kuihtuneet ja uudet kukat, puhtaat lattiat, särkyneen taulun, sekasotkun pyykkihuoneessa ja siivotun varastohuoneen niputtaa yhteen, lopputulos on se, etten voi kauheasti valittaa. Vaikka tiedänkin joutuvani seuraavat päivät siivoamaan yhtä jos toista paikkaa, kotiinpaluun ihanuus kultaa kokonaisuuden.

Ja jos mies on vielä ostanut kukkia (olkoonkin että ulkokukkia pihapenkkiin), voiko nainen muka olla tyytymätön?