Eläköön isovanhemmat!

Vanhempien laatuaikaa.

Meillä on mieheni kanssa ollut viime viikkoina lähes runsaudenpula kahdenkeskisestä ajasta. Siitä lievästi hämmentyneinä olemme kahdestaan istuneet jäätelöbaareissa, lenkillä, terassilla tai sohvalla tv:n ääressä sillä välin, kun tyttäremme viihtyy isovanhempiensa kanssa. Asiat ovat menneet jopa siihen pisteeseen, että tytär pyytämällä pyytää meitä "lähtemään jonnekin", jotta hän voi jäädä ukin ja mummon kanssa kotiin. Ormai sono grande, olenhan iso jo, hän perustelee pyyntöään.

Voin kuvitella, että isovanhempien kanssa on hauskaa. Saa tehdä mitä haluaa, syödä herkkuja, katsoa piirrettyjä niin paljon kuin silmät kestävät ja käyttäytyäkin melkein miten tahtoo, eikä ole äitiä ja isiä määräilemässä.  Onneksi sentään vielä palatessamme kotiin hän ottaa meidän avosylin vastaan, vaikka olisi kuinka mielenkiintoinen piirretty meneillään.

Jos haluaisimme tai raaskisimme, olisimme voineet käytännössä jättää lapsemme kokopäiväisesti isovanhempien hoidettavaksi tällä lomalla. Siinä, että isovanhemmat hoitavat ja näkevät lapsenlapsiaan jopa enemmän kuin näiden vanhemmat, ei ole Italiassa mitään ihmeellistä:

On ihan tavallista, että vanhempien käydessä töissä lasten päähoitovastuu siirtyy isovanhemmille. Ja vaikka äiti olisikin kotona, mummon ja vaarin rooli voi olla silti suuri. Isovanhemmat ovat luonnollinen ja itseestäänselvä vaihtoehto hoitoavuksi aina, kun hoitoapua tarvitaan. Kun syntyy uusi vauva ja äiti ei selviä isompien sisarusten kouluun ja harrastuksiin viennistä, kun vanhemmat haluavat lähteä viettämään kahdenkeskistä aikaa tai lomaa, kun äidillä on asioita hoidettavana tai kun lisäkädet muuten vain ovat tarpeen.

Tuttavapiirissäni esimerkiksi on perhe, jossa noin 70-vuotiaiden isovanhempien kaikki aika kuluu siihen, kun he hoitavat, hakevat tai vievät kouluun ja harrastuksiin viittä lastenlastaan. Pienin, nyt parivuotias poika on heidän mukanaan lähes joka kerta, kun heidät näen. Pojan äiti nauraakin, että näkee kuopustaan taatusti vähemmän kuin isovanhemmat. Hän on kotiäitinä, mutta hoitoapu on silti tarpeen, kun on iso talo hoidettavana, on ruuanalaittoa ja asiointia.

Naapuriemme viisivuotias lapsenlapsi viettää kesälomallaan kaikki päivät mummolassa, ja arkenakin esikoulun jälkeiset iltapäivät. Äiti ja isä ovat töissä iltakahdeksaan tai -yhdeksään, joten kotona tyttö käy vain nukkumassa.

Tuttavaperheessämme kävi jopa niin, että heidän lapsensa alkoi kiintyä liikaa mummoonsa, koska oli viettänyt tämän seurassa puolivuotiaasta asti kaikki päivät ja nähnyt äitiään vain iltaisin ja öisin. Heidän oli muutettava hoitojärjestelyä, koska lapsi alkoi itkeskellä ja ikävöidä mummon perään silloin, kun oli vanhempiensa seurassa.

Kaveriperheemme kaksi pikkupoikaa näkevät isovanhempiaan lähes päivittäin. Kun tälläkin lomallamme oleme tehneet jotakin yhdessä, emme ole kertaakaan nähneet heidän molempia lapsiaan yhtä aikaa - jompi kumpi on aina mummolla hoidossa. Onhan yhden lapsen kanssa toki paljon helpompaa uima-altaalla tai ravintolassa kuin kahden pojanviikarin.

Eihän siinä mitään. Kelpaisi järjestely minullekin - jos minulla  vain olisi samanlaista tarvetta tai halua jättää lastani jatkuvasti johonkin hoitoon. Onhan hurjan kätevää, jos on luotettava ja tuttu hoitaja saatavilla, ja kaiken lisäksi sellainen, jolle kehtaa soittaa vaikka keskellä yötä ja tunnin varoitusajalla.

Tulimme puhuneeksi edellä mainitun kahden pojanviikarin äidin kanssa italialaisen ja suomalaisen isovanhemmuuden eroista. Kerroin, kuinka Suomessa on enemmänkin harvinainen poikkeus, jos isovanhemmat hoitavat säännöllisesti lastenlapsiaan. Kyllä he jonkin verran hoitavat, ja varsinkin silloin kun on oikea tarve, mutta mitään hoitoapuautomaatteja he eivät todellakaan automaattisesti ole. Keskivertoperheissä, siis.

Suomalaiset isovanhemmat ovat yleensä liian kiireisiä, liian meneviä ja liian omaan aikaansa tottuneita, jotta  voisivat omistautua vanhoilla päivillään pikkulasten hoitoon. Kun on vesijumppaa, kielikerhoa ja teatterinäytöksiä, on siihen vaikea mahduttaa säännöllistä hoitorytmiä. Jotkut eivät jopa yksinkertaisesti halua hoitaa lastenlapsiaan. Riittää, että heitä näkee silloin tällöin, ja silloinkin mielellään vanhempiensa seurassa.

Italialaisen ystäväni suu loksahti auki viimeistään siinä vaiheessa, kun kerroin kuinka Suomessa on aika tavallista, että isovanhemmille maksetaan hoitoavusta. Monet toki hoitavat mielellään ilmaiseksikin, mutta rahan antaminen hoidosta on myös tavanomaista. Ei ehkä mitään markkinahintaa, mutta pikku korvaus kumminkin.

Ystävästäni se oli yhtä outoa kuin jos vanhemmat haluaisivat rahaa siitä, että joutuvat hoitamaan omia lapsiaan. Kuinka joku voi vaatia rahaa siitä, että saa viettää aikaa oman lapsenlapsensa kanssa - sehän on etuoikeus, lahja, asia jota isovanhemmat haluavat kaikesta sydämestään.

Ainakin Italiassa. Yritin selittää, että asiaan vaikuttaa varmasti iso kulttuuriero, joka vallitsee tässä kohdassa Suomen ja Italian välillä. Paitsi että Suomessa on jo pitkään ollut toimiva ja kattava päivähoitosysteemi, joka on tehnyt isovanhempien hoitoavusta tarpeetonta, italialainen kulttuuri on kuuluisa perhekeskeisyydestään. Perhe on laajempi käsite kuin pelkkä äiti, isä ja lapset. Isovanhemmat ja jopa serkut, tädit ja sedät kuuluvat siihen paljon kiinteämmin kuin Suomessa. Asuinpaikkakin usein katsotaan sen perusteella, että sukulaiset ja erityisesti isovanhemmat ovat sopivan välimatkan päässä.

Joku voisi sanoa, että jopa liian kiinteästi. Ainakin ystäväni keskustelun kuluessa valitti, että joskus isovanhempien jatkuva soittelu, kyläily ja lastenlasten kuulumisien kysely kyllästyttää. He haluavat kuulua liiankin kiinteästi perheeseen ja lasten elämään - mutta se varmasti on hinta siitä, että mummo ja ukki hoitavat lapsia niin paljon.

Meillä tätä ongelmaa ei pääse syntymään, siitä pitää välimatka huolen. Mutta täällä lomaillessamme isovanhempien "hoitoapu" tuntuu ihan mukavalle. Milloin muulloin pääsemme lenkille kahdestaan tai saamme katsottua kaikki lempisarjamme jaksot putkeen sillä välin, kun tytär potkii palloa sisäpihalla mummon ja tädin kanssa?

Ripaus romantiikkaakin saattaa tuntua ilmassa, kun istumme terassilla auringon laskiessa Rooman ylle ja siemailemme omaa versiotamme Hugosta, pohjois-italialaisesta drinkistä johon Dolomiiteilla tykästyimme. Koska emme Rooman seutuvilta ole löytäneet alkuperäiseen reseptiin kuuluvaa sciroppo di fiore di sambucoa (alppiruususiirappia), korvasimme sen rypälesiirapille, ja ihan hyvää tuli. Ainakin yhtä raikasta kuin alkuperäisessä alto-adigelaisessa Hugossa:

HUGO-COCKTAIL

15 cl kuohuviiniä

2 cl alppiruusu tai- melissasiirappia

loraus soodavettä

koristeeksi sitruunanviipaleita ja mintunlehtiä

Kaada ainekset sekaisin, lisää sitruunanviipaleet ja mintunlehdet. Maistuu ihanalta ruuan päälle tai helteellä ja auttaa hyvin ruuansulatuksessa! Jos haluat alkoholittoman version, korvaa kuohuviini kuusenkerkkäjuomalla.