Hengitä syvään ja herää aikaisin, olet Alpeilla!

Puhdasta vuori-ilmaa.

Kaikki jotka tuntevat minut tai lukevat blogiani, tietävät että olen ääniherkkä nukkuja. Aiemmin olenkin jo kirjoittanut roomalaisista yöllisistä sulosävelistä (lue niistä täältä). Viime yö Roomassa meni ilman ääniherätyksiä, mikä saattoi osaltaan johtua kuuden päivän matkanteon aiheuttamasta väsymyksestä. Se ei kuitenkaan tarkoittanut katkeamattomia yöunia, sillä yöherätyksistä piti huolen yläkerran makuuhuoneessa vallitseva 30 asteen lämpötila. Lapsi herätti viisi kertaa pyytämällä vettä, ja yön aikana sitä kuluikin kokonainen puolen litran pullo.

Lomalla kuitenkin ihmeesti jaksaa vähemmilläkin unilla. Ei tee edes tiukkaa, vaikka takana on kolmen alppikyläyön aiheuttama aikainen aamuherätys. Kuten kaikissa alppikylissä, niin Nova Levantessakin keskeisellä paikalla sijaitsee kirkko komeine kelloineen. Osasin varautua siihen etukäteen, sillä onhan minulla jo entuudestaan kokemusta vuoristokylissä nukkumisesta.

Silti Nova Levanten kirkonkellojen pauhu osasi yllättää:

Kello seitsemältä aamulla se alkoi. Viisikymmentä iloisen vauhdikasta kellonlyöntiä, jollaisia kuulee Suomessa ehkä korkeintaan häiden tai jonkun muun iloisen kirkkojuhlan yhteydessä. Unohtakaa Suomen aamujumalanpalveluskellot, sellaista sointia kuulee Italiassa vain hautajaisten yhteydessä ja silloinkin volyymiltaan pari astetta kovempaa.

Juuri kun olin nukahtamaisillani uudelleen, se alkoi uudelleen. Tällä kertaa vielä astetta voimakkaampana ja iloisempana, ensin viisikymmentä kertaa korkealta, sitten toiset viisikymmentä kertaa matalampaa, sitten taas viisikymmentä kalkatusta hieman vielä korkeammalta, ja lopuksi viisikymmentä kumeaa, kovaa ja matalampaa lyöntiä. Ding dong ding dang ding dong dang. Vähän samaan tyyliin kuin tämän kevään Euroviisuissa.

Kaksisataa kellonlyöntiä kertoivat jumalanpalveluksen alkamisesta. Puoli tuntia aiemmin soitetut viisikymmentä kilkatusta ilmeisesti oli tarkoitettu herättämään kirkkoväki ajoissa messuun. Kiva idea, mutta vähempikin olisi riittänyt ja vähemmälläkin volyymilla. Sitä paitsi, ne jotka haluavat aamulla kirkkoon, osaavat varmaan laittaa herätyskellon soimaan, eikö luulisi?

Kahdeksan jälkeen olikin enää turha toivoa nukahtavansa uudelleen, sillä paitsi että lapsi alkoi heräillä (kirkonkellot eivät häntä olleet herättäneet, kuten eivät miestänikään...mitkä kadehdittavat unenlahjat!), ulkoa alkoi kuulua kummaa hurinaa. Ensin luulin, että kyseessä oli äkisti äänekkäämmäksi intoutunut vuoristojokiputous, joka kuohui aivan hotellimme vieressä. Parvekkeen oven avauduttua paljastui kuitenkin, että parinsadan metrin päässä hotellistamme kaivettiin maata auki järeillä kaivuukoneilla, ja vieressä jauhoi betonimylly.

Siinä vaiheessa jo huvitti. Kaikista Pohjois-Italian idyllisistä ja hiljaisista kylistä ja hotelleista me olimme majoittuneet juuri siihen, jossa kello kahdeksan aamulla alettiin porata betonia.

Onneksi hiljaisuus ja rauha olivat ihan nurkan takana eli pienen patikointimatkan päässä vuoristoniityillä ja -metsässä. Oikeastaan oli onni herätä aikaisin. Aamuinen alppimaisema on näkemisen arvoinen, niityillä oli vielä virkistävää aamukastetta ja ilma oli kävelemiseen vielä sopivan viileää erityisesti metsän siimeksessä.

Nera nauttii.

Toisen lomapäivän iltana kävellessäni alas vuoristotietä kaskaiden sirittäessä taustalla ja ja tähtien syttyessä taivaalla, tajusin yhtäkkiä erään ihanan ja raikkaan asian. Sieraimeni olivat ensimmästä kertaa vuosikausiin täysin auki, ja muistin pitkän tauon jälkeen, miltä tuntuu oikeasti hengittää. Ilman, että jompi kumpi sierain on puoliksi, osittain tai kokonaan tukossa, ilman että nenässä tuntuu jatkuvasti jotakin pientä ylimääräistä nestettä. Ihan kuin ilma olisi virrannut kuin itsestään nenästä sisään tai sieraimeni olisivat yhtäkkiä laajentuneet kaksinkertaisiksi, vaikka ihan samankokoisina ne tietenkin olivat pysyneet. Kaikki tämän ihan ilman antifiammatorisia ruoka-aineita, hiilihydraattien tai sokerin rajoittamista tai mitään muutakaan ruokavaliokikkailua. Riitti, kun oleskeli vähän aikaa alppi-ilmassa.

Opin konkreettisesti, miten totta on se, että vuoristoilma tekee hyvää ja sitä on helppo hengittää. Hengitin oikein monta kertaa niin syvään kuin pystyin, ja ah, miten puhdasta ilma olikaan. Hetken kävi jopa mielessä, että tänne tekisi mieli jopa muuttaa. Ehkäpä ajan kanssa oppisin pois korkeanpaikankammostanikin.

Roomassa tuttu tukkoisuus on heti palannut, ja parille nenäliinallekin on ollut jo käyttöä. Sitä tavanomaista nenän kutitusta ja limaneritystä, johon olen jo niin tottunut, että olen erehtynyt pitämään sitä normaalina. Täällä pakokaasujen ja lämpötilanvaihteluiden (helteestä ilmastoituun autoon jne) keskellä on turha kuvitellakaan, että nenä pysyisi kokonaan auki, vaan on taas alettava pelata inkiväärien, valkosipulin, antioksidanttipitoisten ruoka-aineiden ynnä muun kanssa. Tällä kertaa käytössäni on myös pari tuliaispulloa koivunmahlaa, jotka taidan "joutua" juomaan kokonaan itse, sen verran eksoottinen maku tuntuu appivanhemmille olevan. Koivunmahla jos ei muuta, niin puhdistaa elimistöä toksiineista, ja osansa tietysti niilläkin kroonisissa allergiatiloissa.

Seuraavan kerran taidamme viipyä Dolomiiteillä kolmen yön sijasta neljä tai peräti viisi, sen verran kokonaisvaltaisen miellyttävä kokemus oli. Kaikin puolin, myös nenän hyvinvoinnin kannalta, aikaisista aamuherätyksistä huolimatta.