Kulttuuriero lautasella

Hyvää muovilautasella.

Keskustelu sai alkunsa aamiaismunakkaasta. Tai vielä tarkemmin, siitä mistä sitä tarjoillaan. Anoppini huomautti aamulla, että minun olisi syytä tarjoilla munakas tyttärelleni kertakäyttölautaselta posliinilautasen sijaan. Lautanenhan kun voisi vaikka pudota lattialle ja särkyä. Kerroin vastaukseksi, mikä on minun mielipiteeni kertakäyttölautasista ja kas, taas oltiin keskellä kertakäyttöastiakeskustelua.

Aihe on ollut sitkeästi pinnalla viime päivät. Paitsi että kaatopaikka-asia myllertää edelleen paikallisten ihmisten mielissä, myös muussa yhteydessä kertakäyttöastiajäte on pulpahdellut pinnalle kuin sattuman oikusta tämän tästä. Muun muuassa anopin päiviteltyä, miten monta kertaa päivässä on vietävä roskat ulos, kun jäteastia täyttyy sellaista vauhtia (kertakäyttöastioista huom.). Uimarannalla alkuviikosta taas ihmettelimme, miten roskikset pursuilivat ylitäysinä hiekalla, vaikka juuri vastaamme oli tullut ääriään myöten lastattu jäteauto. Mitäpäs muuta kuin kertakäyttöastioita ja muovipulloja jätekasasta etupäässä erottuikaan.

Päätin kerrankin pureutua aiheeseen syvemmälle ja tiedustella anopilta tarkemmin, miksi hänen kodissaan ja yleensäkin Italiassa kertakäyttöastiat ovat niin suosittuja. Vastaus oli melko lailla sama, jonka olen saanut muiltakin italialaisilta samasta kysymyksestä:

Käytännöllisyys ja ajansäästö. Kun on kovasti tekemistä ja touhua, kaupassakäyntiä, siivoamista ja muuta askaretta, on vain niin kätevää käyttää kertakäyttöastioita. Ei tarvitse käyttää aikaa tiskaamiseen. Mutta eikö astianpesukone hoida tiskaamisen? Kyllä, mutta se on aina niin täynnä kattiloita ja paistinpannuja.

Yritin johdatella anoppia huomaamaan, että pohjimmiltaan kyse on silkasta (huonosta) tottumuksesta. Kerroin, kuinka Suomessakin naiset ovat kiireisiä, jotkut jopa moninverroin kiireisempiä kuin eläkkeellä oleva ja siivousapua ulkopuolelta ostava anoppini, mutta silti heillä on aikaa antaa tiskikoneen pestä astiat. Ilman astianpesukonettakin tulevat jotkut toimeen. Eikä kertakäyttöastioita käytetä kuin aniharvoin poikkeustilanteissa, kuten piknikillä tai lastenkutsuilla - jos silloinkaan.

Suurin osa suomalaisista perheenäideistäkin käy työssä, mutta pitkän työpäivän ja lasten hoidostahakureissun, kaupassakäynnin ja iltaruuan laitonkin jälkeen pöytään katetaan posliinilautaset ja lasit. Eikä asiaa edes sen kummemmin ajatella - kyseessä on itsestäänselvyys. On silkkaa kulttuurieroa ja eri ajattelumalleihin tottumista, että astiaosastolla tavat vaihtelevat näin suuresti Suomen ja Italian välillä.

Äänessäni oli varmasti havaittavissa peittelemätöntä ylpeyttä, kun kerroin anopilleni tätä suomalaisten naisten sankaritarinaa pitkistä työpäivistä, lapsikatraista ja posliiniasioista. Verrattuna ontuviin selityksiin nojaavaan kertakäyttöastiakulttuuriin suomalaisesta astiakulttuurista onkin syytä olla ylpeä, vaikka kyseessä toki pikku juttu onkin. Mitä enemmän seuraan täällä Italiassa kertakäyttöastioiden käyttöä, sitä tyhmemmältä se tuntuu.

En antanut periksi, vaan tivasin vähän vielä lisää. Ei kai sentään kuitenkaan voi olla mahdollista, että ympäristöä pilaavia ja valtavia jäteongelmia aiheuttavia muovilautasia käytetään vain, koska se säästää aikaa - etenkin kun tämä ei edes pidä paikkaansa.

Lopulta anoppini myönsi, että kertakäyttöastioissa piilee toinenkin mukavuus: ne eivät mene rikki. Ajatella nyt, jos aina vaan kattaisi posliiniastiat pöytään, niin ennen pitkää ne olisivat kaikki yksi toisensa jälkeen tuhansina palasina lattialla. Kauhulla hän kuulemma aina seuraa, kun kolmevuotias tyttäreni ruokailee posliinilautaselta tai kantaa lautastaan keittiöstä pöydän ääreen. On vain ajan kysymys, milloin räsähtää ja kohta on sirpale jonkun jalkapohjassa.

Siihen oli vaikea sanoa mitään, paitsi vakuutella että useimmiten astiat kuitenkin pysyvät ehjinä. Myös lapsilla, etenkin jos he saavat pienestä pitäen oppia niitä käsittelemään. Joskus voi toki sattua vahinko kenelle tahansa, mutta sitten otetaan harja ja imuri käteen ja siivotaan, ei siinä sen kummempaa. Kenenkään ei tarvitse mennä tanssimaan lasinsirpaleiden keskelle.

Ja jälleen kerroin sankaritarinoita suomalaisista lapsiperheistä, joissa mukuloita saattaa viilettää hyvinkin runsaasti, mutta astiat säilyvät silti ehjinä. Kerroin omasta sisarus- ja sisarustenlapsiparvestani ja siitä, kuinka en ole koskaan nähnyt yhdenkään astian särkyvän heidän kodeissaan. Meidän kodissamme särkyi kerran yksi keramiikkamuki sukulaislasten ollessa kylässä vuonna 2007, ja sitä muistellaan vieläkin harvinaislaatuisena tapahtumana.

Lapset jopa täyttävät ja tyhjentävät Suomessa astianpesukonetta, kerroin vielä. On syytäkin tehdä, anoppini huomautti. Miten muuten äidin aika riittäisikään mihinkään muuhun kuin tiskikoneen äärellä häärimiseen.

Lopulta pääsimme toki yhteisymmärrykseen kertakäyttöasiassa. Totesimme, että kyseessä on kulttuurien välinen ero, piste. Se on ihanan helppo ja ei-arvottava selitys asiaan kuin asiaan. Sillä vaikka tässä asiassa suomalainen tapa voittaa kirkkaasti italialaisen, niin paremmuusjärjestys ei tule erikseen alleviivatuksi, kun asian kuittaa kulttuurierolla. Ja kaikki ovat tyytyväisiä.

Silti mieltä kaihertaa nähdä, miten valtavasti italialaiset tuottavat kertakäyttöjätettä. Kaupoissa muoviasioille on varattuna hyllymetreittäin tilaa, vähän samaan tapaan kuin Suomessa karkeille.  Muovikierrätysasioita on kyllä joka roskapisteellä, mutta ihmiset heittävät sinne lähinnä muovipulloja. Muoviastiat pitäisi pestä tai ainakin huuhdella ennen muovikierrätysastiaan laittoa, ja sehän taas olisi aivan liian vaivalloista ja aikaavievää! Ja samalla vaivalla toki pesisi niitä posliiniastioita...

Huomaa, että olen viettänyt Italiassa jo monta viikkoa, kun alkavat nämä tietyt asiat taas kaivertaa. Mutta sehän tarkoittaa vain, että loma alkaa taas tehdä tehtäväänsä, eli nostaa oman kodin ja arjen arvostusta. Toki on muistutettava, että vaikka astia-asioissa italialaiset ovat ehkä onnettomia, niin ei ole Italian voittanutta, mitä tulee siihen, mitä astioilla tarjotaan.