Pelkotiloja ja pizzaelämyksiä Dolomiiteilla

Maisemia pelottavalta vuoristotieltä.

Terveisiä Autostrada del Solelta! Nimensä mukaisesti tie on tällä hetkellä erittäin aurinkoinen. Lämpömittari näyttää 41,5 astetta. Teemme matkaa kohti Roomaa kiitettävällä vauhdilla ottaen huomioon, että tänään starttaa italialainen lomakausi ja noin viisi miljoonaa italialaista ja saksalaista kesäturistia on tien päällä.

Dolomiittien jylhät maisemat ovat jo aikaa sitten jääneet taa ja muuttuneet toscanalaiseksi ja umbrialaiseksi kumpuilevaksi (auringonkukka)pelto-lehtipuumetsämaisemaksi. Vielä aamulla harjoitimme ylä- ja alamäkitreeniä kävelemällä viimeisen parin kilometrin patikointipolkureitin miellyttävän viileässä vuoristometsässä, mutta tässä kuumuudessa ajatuskin moisesta hikoiluttaa. 

Kolmen päivän oleskelu vuoristomaisemissa oli sykähdyttävä kokemus, jonka varmasti haluan kokea vielä uudelleen. Se  opetti myös erään kiintoisan ja ennen piilommassa pysyneen luonteenpiirteen itsestäni:

 En ennen tiennytkään kärsiväni keskivaikeasta, jopa vakavahkosta korkean paikan kammosta. Olen kyllä ennenkin huomannut, että joutuessani jonnekin korkealle kuten huvipuistojen näköalatorneihin tai Pietarinkirkon kupoliin, tunnen oloni heti hieman epämukavaksi. Kaiteesta kiinnipitäminen tai tietoisuus suojalasista kuitenkin auttaa, eikä pelko pääse kovin pahaksi.

Jyrkkää metsäistä ylämäkeä noustessa se kuitenkin iski, suoranainen fobia. Vain muutaman metrin levyinen tie erotti minut lähes pystysuorasta pudotuksesta alhaalla virtaavaan vuoristojokeen, eikä välissä ollut minkäänlaista aidanpoikasta. Painauduin kävelemään tien vastakkaiseen laitaan niin tiiviisti kuin kykenin. Jalkani olivat alkaneet täristä. Heikotti. Pyörrytti. Hengästyin kuin olisin juossut puolimaratonia, vaikka olin jännityksestä aivan paikoillani. Tuntui kuin olisin ollut jatkuvassa vaarassa liukua kohti jyrkännettä ja pudota, vaikka kaiken järjen mukaan seisoin aivan tukevasti painautuneena vieressäni edelleen ylöspäin kohoavaan metsämättääseen. Jos uskaltauduin katsomaan alaspäin, vatsani teki kuperkeikan.

Pelkäsin hullun lailla myös mieheni, lapseni ja koirani putoavan hetkenä minä hyvänsä alas jokeen, ja vaadin heitäkin siirtymään mahdollisimman kauas jyrkänteen reunasta. Mieheni huulenheitto pelolleni ei huvittanut ei sitten yhtään. Koiran kirmaaminen haistelemaan reunan ruohomättäitä aiheutti spontaanin säikähdyshuudon ja koiran välittömän kytkemisen takaisin hihnaan. 

Edellisen päivän kävelyltä. Vasemmalla näkyvä pudotus ei vielä pelottanut.

Tein kaikkeni nauttiakseni ainutlaatuisesta iltakävelystä, mutta ei siitä oikein mitään tullut. Kävelimme tietä ylöspäin jokusen sata metriä ja pysähdyimme turvallisen matkan päähän tien reunasta puunrungolle keräämään voimia. Alkukantainen pelkääminen kun on totta vie uuvuttavaa! Alaspäin oli helpompi mennä, koska koko ajan mentiin – no, alaspäin. Siinä sivussa yritin selittää lapselleni, että vuoristometsäpoluissa ei ihan totta ole mitään pelättävää oikeasti, etten vain tulisi siirtäneeksi fobiaani eteenpäin. 

Esimakua korkean paikan pelkotiloistani saatiin jo aiemmin. Kuten viime blogikirjoituksessa mainitsin, loppumatka Nova Levanteen ei sujunut aivan ongelmitta. Kun määränpäähän oli 15 kilometriä ja kello kävi yhdeksää illalla, matkamme tyssäsi tunnelin suulle muodostuneeseen ruuhkaan. Tulipalo tunnelissa, joku kertoi. Takana oli 12 tuntia matkantekoa, edellisestä pysähdyksestä oli yli kolme tuntia ja illallinen oli vielä syömättä eli nälkä oli kaikilla kova. Siinä tilanteessa ei tehnyt mieli jäädä odottelemaan tulipalon sammumista ja liikennesuman purkautumista, vaan käännyimme etsimään kiertotietä määränpäähän.

Ihan vinkkinä voin sanoa, että vuoristomaisemissa EI kannata lähteä etsimään kiertoteitä. Siellä on olemassa vain yksi kunnolla tehty, tunnelein vuoristot halkova tie. Toinen vaihtoehto on ylittää vuoret, mikä tarkoittaa armotonta sik-sak -ajamista, kapeita, juuri ja juuri asfaltoituja tienpahasia. Juuri sellaisia, joista puuttuvat suoja-aidat ja takana avautuu suora pudotus ties minne. Katuvaloista voi vain haaveilla.

Sellaiselle tielle me lähdimme säkkipimeässä kello puoli kymmenen illalla, nälkäisinä, väsyneinä ja epätietoisina määränpäästä. Navigaattori kadotti ymmärrettävästi paikantajunsa jo muutaman mutkan jälkeen, ja koko ajan tie muuttui kapeammaksi ja mutkikkaammaksi. Paikallinen, jolta pysähdyimme kysymään tietä, katsoi meitä ja suomalaista rekisterikilpeä hitaasti ja epäilevästi. Kyllä, Nova Levanteen pääsee myös kiertotietä, mutta tiedättehän, että se on sellainen pieni ja huono tie, bruttissima strada.

Kun olimme hurruutelleet ylöspäin viisi kilometriä kahdessakymmenessä minuutissa ja noin 12 kilometriä olisi ollut vielä edessä, tie muuttui äkisti vieläkin kapeammaksi ja huonokuntoisemmaksi kuin aiemmin. Siinä vaiheessa tie myös haarautui kahdeksi emmekä olleet täysin varmoja, kumpi oli se oikea.

Seurasi elämäni pelottavin u-käännös, jota onneksi en joutunut tekemään itse. Löysimme tienpahasen laidalta juuri autonmittaisen, kääntymiseen juuri ja juuri sopivan levennyksen, mutta kuten arvattua, suoja-aitoja ei taaskaan ollut mailla halmeilla. Tarrasin kaksin käsin kiinni penkkiin ja rukoilin miestäni olemaan peruuttamatta liian pitkälle – saatoin jo kuvitella, miten hiekka allamme olisi alkanut valua ja viedä meitä kohti pelottavia syvyyksiä… 

Pelkääjänpaikalla istuminen ei koskaan ennen ollut tuntunut yhtä konkreettiselta. 

Auto saatiin turvallisesti käännettyä ja alkoi alaspäin huristelu. Sillä välin kun seikkailimme pikku vuoristoteillä, tulipalo – jos sellaista oli ylipäätään ollut – oli saatu sammutettua ja pääsimme esteettömästi päämääräämme kunnollista, leveää ja ennen kaikkea aidattua autotietä pitkin. 

Hotelli Tyrol Nova Levantessa osoittautui nappivalinnaksi, samoin kuin koko kylä. Siellä oli kaikki, mitä (vuoristo)lomalta toivoa saattaa: perinteisiä alppityylisiä rakennuksia, huikeita maisemia, alppiniittyjä, opastettuja patikointireittejä runsain mitoin, pari kivaa pikku kauppaa, hyvin varustettu ruokakauppa ja ennen kaikkea hyvää ravintolaruokaa. Viimeksi mainitusta piti huolen hotellimme alakerrassa sijaitseva pizzeria-ristorante. 

Nova Levanten pääkatua.

Nova Levante patikointipolulta nähtynä. Huomaa kirkko ja sen kellot, niistä tulee juttua tulevissa blogikirjoituksissa!

Näkymä hotellin parvekkeelta. Pimeällä näkymään saattoi lisätä tähtitaivaan lukemattomine tähtineen...

En liioittele yhtään sanoessani, että en ole missään syönyt yhtä hyvää pizzaa kuin hotellissamme. Yleensä sanon aina, että mikään ei voita yksinkertaista margherita-pizzaa, mutta Tyrolissa käsitys sai huutia. Ensimmäisenä iltana uskaltauduin valitsemaan pizza porcinin, eli herkkutatti-persiljia-parmesaanipizzan mozzarella di bufalalalla. Makunautinto oli sanoin kuvaamattoman erinomainen, joten en siis edes yritä sitä kuvailla. Kuva puhukoon edes osittain puolestaan. 

Mieheni sieni-metsäkaurissalamipizza oli myös todella herkullinen.

Seuraavana iltana emme edes harkinneet illastavamme muualla. Pizza funghi herkkusienillä, kanttarelleilla, herkkutateilla ja bufalamozzarellalla oli taas jotakin kaikkien muiden pizzaelämysten yläpuolella olevaa. 

Mieheni mausteinen salamipizza oli myös muuksi kuin margheritapizzaksi oikein maukas. 

Vertailun vuoksi mainittakoon, että maistoin myös tavallista margheritapizzaa, jota lapsemme söi ensimmäisenä iltana. Se oli myös erinomaista, mikä lopullisesti vahvisti käsityksen siitä, että luultavasti maailman paras pizzapaikka on löytynyt. Jos satutte joskus ajamaan Nova Levantessa ja pidätte pizzoista, suosittelen Tyrolia erittäin lämpimästi! 

Pizzamässäilyiden päätteeksi sopi mainiosti uusi drinkkituttavuuteni, Hugo. Liekö lomatunnelmalla ja raittiilla vuoristoilmalla osuutensa, mutta myös drinkkirintamalla luulen törmänneeni tähän asti parhaimpaan yksilöön. 

Mineraalivettä, kuohuviiniä, Sambuco-likööriä, mintunlehtiä ja sitruunaviipaleita. Raikas, sopivan makea mutta ei liikaa, suorastaan dissetante eli janoa tyydyttävä juoma. Ja mikä ehkä parasta, auttaa ruuansulatuksessa. Juoma täytyy ehdottomasti ottaa käyttöön heti nyt tulevina päivinä anoppilan pasta-pihvikarkeloissa. Jo tänä iltana sille voisi olla tarvetta, sillä kun kohtapuoliin juuri sopivasti illallisaikaan saavumme perille Roomaan, on pöytä takuuvarmasti jo valmiiksi katettu mitä erilaisimmilla lempiruuillamme  - ja jättipihveillä. 

Onneksi Dolomiiteillä tuli käveltyä runsaasti. Ainakin ensimmäisinä Rooman-päivinä ruokahalua siis riittää!