Uimanautintoja ja Ferragoston herkkuja

Friggitelli.

Elämän kauneimpia ja seesteisimpiä hetkiä on pulahtaa uimaan peilityyneen järviveteen. Hyvien löylyjen jälkeen, parhaimmillaan kesäisen hellepäivän päätteeksi. Tuntea veden viileä hyväily iholla ja katsella, kuinka vedenpinnan peilityyneys vaihtuu verkkaisiksi edelläsi pakeneviksi renkaiksi. Heittää sopivan pituinen lenkki (riippuen siitä onko vesi viileää, kylmää vai kangistavaa), nousta vedestä ja nähdä, kuinka pinta palaa taas rikkoutumattomaksi. Palata iho pistellen saunan lämpöön, heittää kunnon löylyt ja tuntea, kuinka suloinen lämpö leviää ympärille.

Jos herää aikaisin ja onnistuu olemaan ensimmäinen roomalaisella ulkouima-altaalla, voi hetkellisesti kokea suomalaista järviuinti-idylliä muistuttavaa nautintoa ja kauneutta. Kello yhdeksän, kun uima-altaan ovet avautuvat, allas loistaa tyhjyyttään - tai oikeammin hehkuu turkoosin kaikissa väreissä. Ne ihmiset, jotka ovat jo paikalla, sulattelevat vielä aurinkotuolissa aamiaiscroisanttejaan, eivätkä siksi uskaltaudu veteen ainakaan puoleentoista tuntiin.(Italiassa veden pelko syömisen jälkeen on aivan toista luokkaa kuin Suomessa.)

Allas on siis yksin minun. Varsinkin kun syön nykyään vain kevyen aamiaisen, ei minun tarvitse pelätä ruuansulatusshokkia tai edes kuunnella muiden varoitteluja siitä, miten vaarallista on mennä veteen täydellä mahalla. Nautinto on lähes täydellinen:

Tuulenvirekään ei väräjä turkoosin veden pinnalla. Vesi on virkistävän viileää, mutta ei lähelläkään kylmää, joten veteen meno sujuu ilman minkäänlaista vaikeutta tai värjöttelyä. Veteen pulahtaminen tuottaa samantyyppisen viileyden aiheuttaman hengen haukkomisen kuin järvessäkin, tosin laimeampana versiona. Peilityyni vedenpinta rikkoutuu lukemattomiksi renkaiksi edessäni. Ilman aaltoja on helppo ja nopea uida. Tuntuu, että voisi uida vaikka vastarannalle - tai tässä tapauksessa sata kertaa altaan päästä päähän tuosta vain.

Uima-allas ei tietenkään vedä vertoja kesälämpimälle järvivedelle juuri siksi, että altaan rajat tulevat liian nopeasti vastaan. Lisäksi altaassa rupeaa tila käymään pian muutenkin ahtaaksi, kun aamupalat on sulateltu ja kaikki vesipallonpelaajat, kuntouimarit, vedessä fiilistelijät ja pikkulapset kellukkeidensa kanssa päättävät samaan aikaan olla uimakelpoisia.

Silloin yleensä minä nousen vedestä ja siirryn joko altaan reunamille lapsen kanssa tai aurinkotuolille lehden taakse. Lienee sisäsyntyistä suomalaisuutta, että jos viereinen uimari tulee kahta kyynärleveyttä lähemmäksi, olo alkaa muuttua tukalaksi. Italiassa taas luontainen lähelletulo tuntuu pätevän uima-altaassakin.

Mitä lähemmäs puoltapäivää tullaan, sitä niukemmiksi käyvät muutenkin yhtäläisyydet suomalaiseen järviuintiin. Ensinnäkin uidessa tulee kuuma, toisin sanoen hiki alkaa puskea naamasta. Sillä tavoin käy hyvin harvoin jos koskaan Suomessa ulko-olosuhteissa. Aurinkotuoliin siirtyminen muistuttaa kuumuuden suhteen rantasaunaa, mutta samanlaista järven ja saunan tuomaa kylmä-kuuma-kylmä -vuorottelun tuomaa nautintoa ei pääse lähellekään, vaikka kuinka ravaisi aurinkotuolin ja altaan väliä.

Mutta kuka onkaan sanonut, että suomalaisessa rantasaunomisessa ja italialaisessa uima-allaskulttuurissa olisi tai pitäisi olla jotain yhteistä? Kahta erilaisempaa ilmiötä saa hakea.

Ferragoston uima-allasbileet jäivät kuin jäivätkin torstaina väliin, ja vaikka ilma oli päinvastaisista säätiedotuksista huolimatta loistava, ei harmittanut. Ei vaikka Ferragosto on vähän kuin suomalaisille juhannus, ja silloin muka pitäisi tehdä jotakin kivaa ja erityistä. Kuulemma allas oli tupaten täynnä, tasatunnin välein järjestettiin (meluisia ja kaoottisia) huvihetkiä lapsille ja koko päivän paikalla vieraita viihdyttivät Aku Ankka- ja Mikki Hiiri -maskotit. Oli kasvomaalausta, ryhmätanssia ja kesän hittimusiikkilistoja. Kaikkea sellaista, joka viihdyttää jokaista italialaista takuuvarmasti. Itse kärsin jo ajatuksesta joutua keskelle moista hälyä.

Sen sijaan vietimme Ferragoston kaikessa rauhassa kotosalla, söimme hyvin ja ihmettelimme lomailevan kaupungin hiljaisuutta. Jopa juoksulenkki pitkin pääkatua sujui mainiosti, kun ohitse pyyhkäisi vain muutama auto silloin tällöin, eikä kaksoisparkkeeramisista ollut tietoakaan.

Ruokalistalla oli lasagnea:

Lasagnereseptini on sen verran tuhti (mm. jauhelihaa, voita, täysmaitokastiketta, kesäkurpitsaa, porkkanaraastetta) että ruoka olisi mainiosti riittänyt yksinkin tyydyttämään laiskan päivän nälän. Kuitenkin ruokalistalla oli myös kunnon pihvi, kuinkas muuten. Se jäi tosin minulta tällä kertaa syömättä...

Pihvi poikineen.

Pihvin sijasta tyydyin sen seuralaisiin eli contornoihin: 

Zucchine al limone.

Peperoni sott`olio.

Uusi contorno-tuttavuuteni on friteeratut pikkupaprikat. Markkinoilla huomio kiinnittyi näihin pieniin vihreisiin paprikoihin, joiden luulin ensin olevan tulisia chilejä. Ne ovat kuitenkin friggitellejä, minipaprikoita jotka valmistetaan ranskalaisten perunoiden tapaan eli oliiviöljyssä paistamalla. Hurjan hyviä, parempia ja ennen kaikkea paljon terveellisempiä kuin ranskikset!

FRIGGITELLI eli PAISTETUT PIKKUPAPRIKAT (2-4 annosta)

n. 400 g vihreitä pikkupaprikoita

neitsytoliiviöljyä

ruususuolaa

Pese paprikat hyvissä ajoin ennen paistamista, jotta ne ehtivät kuivua, tai kuivaa talouspaperilla. Näin ne eivät roiskuta rasvaa paistaessa.

  Leikkaa paprikoista kannat irti.

 Paista oliiviöljyssä miedolla lämmöllä silloin tällöin käännellen noin viisi minuuttia eli kunnes paprikat ovat pehmentyneet, kurtistuneet ja ruskistuneet hieman. 

Nostele paprikat talouspaperilla vuoratulle lautaselle. Mausta ruususuolalla.

Nämä maistuvat erinomaisilta pääruuan lisukkeina mutta myös naposteluherkkuina - vaikkapa juuri uima-altaalla vietetyn hellepäivän jälkeen!