Ukkosmyrskyn jälkeen

Hetki ennen myrskyä.

Viime päivinä Roomassa on saatu vettä. Sopivina rankkasadeannoksina, joita on edeltänyt pilvetön paahtava aamupäivä uima-altaalla. Tai yöllisinä kuuroina, jolloin katon ropina ja ukkosen jyrinä on herättänyt kauan ennen roskisautoa, kadunlakaisijakonetta, kirkonkelloja tai nousevien lentokoneiden aamuruuhkaa Ciampinon lentokentältä.

Pilvet ilmestyvät kuin tyhjästä. Aluksi taivaanrannasta nousee ohutta nöyhtää, mutta mikään ei anna ymmärtää, että niistä olisi uhkaa auringonpaisteelle. Sitten ilmestyvät paksummat pilvet, jotka kuitenkin näyttävät pelkästään kiertävän taivaanrantaa. Hämäystä - pilvien takaa nousee kuin varkain tumma, uhkaava pilvilautta, joka lähestyy aurinkoa kovan tuulen nopeudella.

Vain noin tunnin kuluttua ensimmäisten pilvihöyhtyvien ilmestymisen jälkeen aurinko on tiiviisti pilvessä, eikä siitä mene enää kauan ensimmäisten pisaroiden putoamiseen. Silloin onkin jo syytä olla suojassa:

Kun sadekuuro Roomassa iskee, ei puhuta mistään pikku kesäsateesta. Sana kaatosade kuvaa ilmiötä vain vaivoin, enemmänkin voisi puhua sadepommituksesta. Kadut ovat hetkessä lätäköinä, ja jos kävelee ulkona ilman sateenvarjoa, on läpimärkä alle minuutissa. Tänään iltapäiväkuuron aikaan ikkunan läpi katsoessa olisin voinut vaikka vannoa, että ulkona satoi märkää lunta tai ainakin rakeita. Vesipisarat olivat isoja, painavia ja valkoisia kuin lumi ikään, ja niitä satoi - kaatamalla pommittaen.

Onneksi olimme sisätiloissa.Vielä kahtakymmentä minuuttia aiemmin kävelimme auringonpaisteessa keskiviikon korttelimarkkinoilla vihannesostoksilla, mutta onneksi otimme todesta torimyyjän kehotuksen kiirehtiä ostospäätöksien tekoa, sillä vartin päästä sataisi. Vasta silloin huomasimme puoleenväliin taivaankantta ehtineen sadetta tihkuvan pilvilautan päämme yläpuolella, minuutin päässä auringosta.

Tänään satoi ilman ukkosta, mutta muina päivinä sadetta on säestänyt mahtava salamointi ja vielä mahtavampi jyrinä. Samanmoista kuulee Suomessa vain harvoin, jos koskaan. En ole ikinä eläessäni nähnyt yhtä paljon salamoita kuin lauantaiaamun ukkoskuuron aikaan. Jyrinäkin oli sitä luokkaa, että tavallisesti lähes tärykalvoon käyvät lentokoneiden nousuhurinat peittyivät kokonaan tuona aamuna, samoin koko muukin italialainen eläväinen aamuinen äänimaisema.

Sateen rummutukseen ja lähestyvään ukkosen jyrinään herää kuitenkin ihan mielellään. On ihan erilaista katkaista uni sellaiseen kuin vaikkapa kadulla jostakin älyttömästä syystä aamuviideltä tööttäilevään autoon. Kaatosateella kaikki on niin erilaista, varsinkin Rooma. Paitsi että sateen humina jotenkin pehmentää kaiken, se myös puhdistaa ilman ja ennen kaikkea tyhjentää kadut. Sateen aikaan kaupungin kaduilla näkyy vielä vähemmän ihmisiä kuin (juuri päättymäisillään olevana) vilkkaimpana lomakautena, jolloin kaikki ovat joko merenrannalla tai ulkomailla.

Kukaan italialainen ei nimittäin uskaltaudu ulos sateella. Sadehan kastelee, ja sehän ei käy päinsä. Jos on ihan pakko astua ulos, sateenvarjo on oltava vaikka muutaman metrin matkallakin. Tänään palatessamme kotiin todistimme episodia, jossa naapurin rouva yritti suoriutua pihaportin avaamisesta mahdollisimman kuivin jaloin. Portin kauko-ohjattava aukaisin oli rikki, joten ainoa vaihtoehto sisään pääsemiseen oli nousta autosta työntämään portti auki käsivoimin.

Sataa ripotteli (kaatosade oli vielä aivan aluillaan), ja ajoimme naapurin auton taakse hetkellä, jolloin rouva yritti mahdotonta eli aukaista sateenvarjoa sisällä autossa ja työntää se ulos suojakseen samaa tahtia, kun itse nousi autosta. Tök tök, varjo ei mahtunut. Sitä oli suljettava hiukan, mutta samalla ulos ojennettu jalka jo kastui. Jalka siis sisään, ja taas taiteilua varjon sisällä avaamisen kanssa.

Siinä vaiheessa mieheni päätti päästää naisparan pulasta ja nousi autosta avaamaan portin, ihan ilman sateenvarjoa! Pääsimme ajamaan sisälle ja alas sisäpihan autotalliin. Naapuri ajoi auton aivan rapun eteen ja kun saavuimme paikalle, hän oli lapsenlapsensa kanssa selviytynyt autosta ulos ja he kiiruhtivat kyyryjuoksua molemmat tiukasti varjon alle painuneina sisään, turvaan pahoilta vesipisaroilta, joita olisi ehtinyt tuolla matkalla osua heihin ilman varjoa ehkä jopa muutama.

En voinut vastustaa kiusausta aiheuttaa kauhistelua naapurustossa, ja jäin lapseni kanssa hetkeksi ulos sateeseen maistelemaan vesipisaroita ja nauttimaan viileästä sateesta auringonlämpimällä iholla. Samalla ajattelin hieman säälien naisen lastenlasta, joka on niin pienestä pitäen opetettu vierastamaan sellaista ihanaa luonnonilmiötä kuin kesäinen vesisade. Katselin omaa lastani, joka hyppeli innoissaan sateessa ja tuumin, että aika paljon hyvää taitaa olla siinä, että asumme Suomessa emmekä Italiassa, jossa kymmenen metrin matkalle autosta sisätiloihin tarvitaan sateenvarjoa ja juoksuvauhtia.

Lopuksi on vielä uudelleen todettava, että Rooman sateet osaavat todella olla rajuja. Ei suomalainenkaan mielellään mene ulos silloin, kun päähän putoaa saavikaupalla vettä. Loppukesän ukkoskuurot ovat aina kiivaita, mutta onneksi lyhyitä - niihin päättyy kesä, täällä sanotaan. Ensi viikolle onkin luvattu "vain" 28 asteen lämpötiloja. Kamalan syksyistä.

Eilinen kuuro pääsi uutisiin saakka. Koko historiallinen keskusta joutui  veden valtaan, ja Piazza Venezialla sadevesi valui baareihin saakka. Kaupungin miljoonasta viemäristä tukkoon meni melkoisen moni, ja siitä syytetään kaupungin huonoa kadunpuhdistustehoa. Nyt en ihan ymmärrä. Herään joka keskiviikko kello kuusi aamulla kadunlakaisijakoneen ja lehtipuhaltimen yhteiskonserttiin (Ne todella toimivat yhdessä, ensin lehtipuhallin puhaltaa roskat kadun laidoita keskelle, ja sitten lakaisukone imee ne sisuksiinsa. Raahauduin viime keskiviikkona sängynpohjalta parvekkeelle toteamaan asian.), ja nyt syytetään ettei kaupungin katuja muka puhdisteta tarpeeksi.

Joka tapauksessa aamun lehti oli täynnä kuvia Rooman keskustan joiksi muuttuneista kaduista. Puita kaatui, metro lakkasi hetkeksi toimimasta, ja Fiumicion lentokentältä peruttiin lentoja. Aikamoinen kesäsade, siis. Seuraavia odotellessa. Huomenna tarkoitus on uskaltautua aamupäivällä rannalle, jospa vaikka ehtisimme uida pari tuntia ennen kuin pilvet taas saapuvat.

Ja mikä parasta, kuurot menevät ohi yhtä äkisti kuin ovat alkaneetkin. Tunnin, parin päästä taivas on taas lähes pilvetön. Paras hetki taitaa olla silloin, myrskyn jälkeen, kun aurinko taas lämmittää ja kuivattaa terassin aurinkotuolin. Muutaman minuutin siinä voi jopa istuakin sateen viilennettyä ilmaa, ennen kuin olo käy liian tukalaksi ja on palattava varjoon. Yli tulvineet viemäritkin ovat pian kuivuneet, eikä kukaan muista enää valittaa.