Kotiinpalueuforiaa

Italialaista kaaosta. Kuva kaatopaikan vastaisesta mielenosoituksesta.

Helposti voisi kuvitella, että kylmenevä ja pimenevä lokakuu ei ole otollisin aika palata Italian lämmöstä Helsingin leveysasteille. Vaan kuinka on käynyt? Päiväni ovat kuluneet ehkä suloisimmissa kotiinpaluutunnelmissa ikinä, ja meno sen kun jatkuu. Tämä paluueuforia ei tunnu päättyvän koskaan, toisin kuin kaikki muut kotiinpaluukuherruskuukaudet.

Olen alkanut yhä vähemmän ymmärtää kaikkia heitä lukuisia suomalaisia, jotka tilaisuuden tullen muuttavat ulkomaille suin päin, lähtökohtaisesti olettaen että missä tahansa muualla parempi kuin tylsimys-kylmyys -Suomessa. Varsinkin jos voi muuttaa Italiaan, Espanjaan tai johonkin lämpimään maahan, lähtöhalut ovat taatut. No, käy se sateinen Englantikin vallan mainiosti tai ah, niin ihana Amerikka. Kunhan vain pääsee pois Suomesta, isompiin ympyröihin, isompiin kaupunkeihin, suureen maailmaan.

Mutta mitä vikaa on pienissä ympyröissä, paikalleen jämähtäneissä maalaismaisemissa tai siinä, että sadan metrin tai edes sadan kilometrin etäisyydeltä ei löydy erikoiskahvilaa, kenkäliikettä ja sushibaaria?

No, täytyy myöntää etten täällä Helsingissäkään asu olosuhteissa, joissa viimeksi mainittu olosuhde olisi todellisuutta, ja olen siitä ihan tyytyväinen. Joskus on hyvä päästä kätevästi cappuccinolle, kenkäostoksille tai syömään johonkin hyvään ravintolaan. Silloin kuin haluaa. Mutta hyvän elämän edellytys ei itselleni ole lähelläkään sitä, että heti kotioven ulkopuolella pitäisi olla menoa, meininkiä ja raitiovaunun kolinaa.

Santa Maria delle Molen taannoinen korttelijuhla Roomassa taisi jättää minulle lähtemättömän traumansa (aiheesta esimerkiksi täällä). Tai sitten viimeisin Roomassa vietetty kaksikuukautinen oli yksinkertaisesti sopivan pitkä aika näyttämään kaiken sen, mikä italialaisessa elämänmenossa on liikaa ja mikä suomalaisessa arjessa mahdottoman hyvin.

Otetaan pari esimerkkiä. Hiljaisuus. Vaikka Italiassa ei onneksi joka hetki olekaan menossa korttelijuhlia, kaikki on siellä kuitenkin äänekkäämpää. Ainoa hiljainen hetki on kello 2-5 yöllä, mutta koska silloin useimmiten ollaan nukkumassa, ei siitäkään oikein voi nauttia. Kaikki eivät tietenkään laillani arvosta hiljaisuutta, enkä itsekään tarkoita hiljaisuudella 24/7 jatkuvaa totaalihiljaisuutta.

Arvostan kuitenkin hurjasti sitä, että täällä Helsingissä korvieni edestä ei aja jatkuvana virtana autoja samaan tapaan kuin pahimman ruuhkan aikaan Kehä ykkösellä. Roomassa suurin ongelma ovatkin juuri autot. Niistä lähtee suurin melusaaste (ellei lentokoneita lasketa), eivätkä haitat lopu siihen. Toinen autojen aiheuttama inhottava jäte on tietenkin pakokaasut. Niistä johtuen hengitysilma on jatkuvasti likaista, nokista ja jotenkin raskasta. Usein kun niistä nenää, liinassa näkyy mustaa kökköä, kun värekarvaparat yrittävät suodattaa edes osan pakokaasujen myrkyistä.

Toinen esimerkki suomalaisen arjen paremmuudesta onkin omassa järjestyksessäni puhtaampi hengitysilma. Voi olla että meillä on omat saasteemme ja Tsernobylin säteilylaskeumamme, mutta  suomalaista ilmaa on takuulla parempi hengittää. Se on raikkaampaa, varsinkin näin syksyisin, enkä vieläkään ole lakannut ulkoillessani vähän väliä pysähtelemästä ja vetämästä keuhkoja oikein täyteen ilmaa - mikä nautinto.

Kolmas esimerkki liittyy hiljaisuuteen: rauhallisuus ja vähempi stressi. Nautin, kun voin hötkyilemättä ja rentoutuneena liikkua ympäriinsä asuinympäristössäni ja arkisissa toimissani, ilman että täytyy varautua myöhästeleviin juniin ja niiden aiheuttamiin aikatauluongelmiin. Kun lähden työtapaamiseen, minun ei tarvitse matkustaa varmuuden vuoksi kaksi vuoroa edellisellä junalla, siltä varalta että vuoroja jää välistä. Kun käyn lapseni kanssa lähikaupassa, minun ei tarvitse puolen minuutin välein hätäillä ja muistuttaa häntä varomaan ohikiitäviä autoja. Kun lähestymme suojatietä, voin todella luottaa siihen että jos auto kääntyy, se laittaa vilkun päälle. Roomassa vilkuttava kääntyjä on enemmän poikkeus kuin liikennesääntö.

Kotona stressitaso laski varmaan kymmenesosaan Roomassa koetusta. Osansa on silläkin, että kotona luonto on ovenavauksen päässä ja metsä pihaportin takana. Sillä on huikea merkitys, ja sen huomaa vasta kun on asunut kauan betoniviidakossa ja ulkoiluttanut koiraa olosuhteissa, joissa kotiovelta täytyy kävellä monta sataa metriä ennen kuin kohtaa ensimmäisen ruohopläntin - ainoan koko korttelissa ja naurettavan pienen, täynnä koirankakkoja ja pissanhajua.

Ah, kotiinpaluun ihanuutta. Ovatko Italiaanmuuttohaaveilut siis nyt lopullisesti taakse jäänyttä elämää? Ehkä, ehkä ei. Ainakin se on selvinnyt, että Roomaan muuttoa en enää haikaile. Mutta viime reissun Trentinossa vietetyn loman jälkeen miehelleni ja minulle on alkanut tulla tavaksi mietiskellä, millaista olisikaan asua jossakin pienessä italialaisessa alppikylässä, huikeiden maisemien, raittiin vuoristoilman, herkullisen pohjois-italialaisen keittiön ja suomalaisuutta muistuttavan rauhallisuuden, järjestyksen ja luonnolähteisyyden maailmassa...