Jouluperinteitä

Italialaista joulua! Kuva Helsingin Kolmen Sepän aukiolta.

Huomenna Suomen Turku julistaa joulurauhan, minä julistan blogissani muutaman viikon vallinneen hiljaisuuden päättyneeksi. Eli jatketaan siitä, mihin jäätiin.

Mihin jäinkään? Marraskuun loskaisiin sadekeleihin ja kuumeiseen lumen odotukseen. Eipä ole siitä juuri mihinkään päästy, sama vesisade piiskaa ikkunoita ja lumen tuloon alkaa usko melkein jo loppua.

Mutta onneksi on joulu! Kun puunaa kotia, askartelee lumihiutaleita ikkunoihin, paistaa sahramipullia ja keskittyy oikein ahkerasti kaikkien jouluperinteiden noudattamiseen, musta maa ulkona melkein unohtuu. Ainakin voi vetää verhot ikkunoiden eteen ja kuvitella ankean lumettoman maiseman pois.

Tämä joulu olisi ollut parasta viettää Roomassa, jos olisi etukäteen tiennyt vallitsevat sääolosuhteet, tuumi mieheni eilen illalla. Hetken ajan nyökyttelin samanmielisyyden merkiksi, mutta annapas, kun ajattelin toisen kerran:

Lumetonta tai ei, joulua en sittenkään ihan heti lähtisi viettämään Italiaan. Miten kävisi tunnelmalle, rauhoittumiselle, laatikoiden ja kinkun tuoksulle, puhumattakaan siitä aattoillan aina sykähdyttävästä hetkestä, jolloin vain kynttilät ja joulukuusi valaisevat, kupissa höyryää tuoksuva glögi ja radiosta kuuluu Oi, jouluyö?

Ne kaikki saisi unohtaa.

Toisaalta, olen tänään pohdiskellut sitäkin, olenko sittenkin jouluperinteiden vanki. Tänä vuonna toki olen tehnyt kompromisseja. Esimerkiksi porkkanalaatikon ostin suosiolla kaupasta ja keskityn tänä vuonna vain lanttulaatikkoon - ja sekin valmissoseesta. En kuurannut saunaa lattiasta kattoon, vaan tyydyin pelkästään putsaamaan lattialta isoimmat pölyt ja roskat ja pyyhkimään lauteet. Kaiken lisäksi uskalsin jättää karjanlanpaistilihat kokonaan ostamatta. Kuka on sanonut, että karjalanpaistia on aina oltava joulupöydässä, koska lapsuudenkodissakin sitä oli?

Silti, perinteiden noudattaminen voi käydä ihan oikeasti työstä. Varsinkin, kun on parisuhteessa ainoa osapuoli, joka niitä haluaa toteuttaa. Kaikki on minun harteillani. Jos haluan puhtaan pesuhuoneen, minun on siivottava se itse. Jos haluan joulupullia, minun on ne leivottava. Kinkkukin jäisi ehkä ostamatta tai se saattaisi korvaantua kalkkunalla, ellen olisi pitämässä huolta sen ostamisesta. Joulusaunassa ei meidän perheessä käytäisi, ellen olisi muistuttamassa siitä ja maannittelemassa miestä kanssani saunomaan.

Onneksi sentään tytär on jo siinä iässä, että auliisti omaksuu kaikki äidin järjestämät ja esittelemät jouluvalmistelut ja jouluun liittyvät perinteet ja auttaa kaikessa mitä suurimmalla innolla. En siis ole ihan yksin jouluinnossani enää, ja mikä sen ihanampaa.

Miehestäni kun ei vain ole jouluperinneihmiseksi. Kulttuuriero on tässä asiassa hyvin suuri, ehkäpä suurempi kuin missään muussa asiassa. Asia on vain hyväksyttävä. Eilen ero konkretisoitui kristallinkirkkaaksi eräässä keskustelussa, jonka kävimme vieraidemme kanssa. Meiltä kysyttiin italialaisista jouluruuista, ja kuten yleensä, se olin minä joka jouduin niistä kertomaan. Mieheni kun ei oikein kunnolla edes muista, mitä Italiassa syödään jouluna. Hän alkoi jopa kivenkovaan väittää, että olen väärässä, kun kerroin Italiassa aattoaterian koostuvan pelkistä kalaruuista, ei siis punaista lihaa lainkaan.

Siinä vaiheessa pihisi jo minunkin korvissani ja komensin miehen sivistämään itseään koneen ääreen ja googlettamaan aiheesta. Aaton kala-ateria on Italiassa yksi harvoista oikeista jouluperinteistä,  jota jopa hänen omat perinneasioissa muuten täysin juurettomat vanhempansa noudattavat. Ja silti kehtasi väittää, että puhun palturia.

Toisen kerran kiehahti tänä aamuna, tällä kertaa siivouksesta. Itse olen omaksunut perinteen, että jouluna on oltava jos ei nyt tip top puhdasta niin ainakin vähän siistimpää kuin tavallisesti. Roskakaappien on oltava puhtaana ja pölyt pyyhitty, mielellään myös vaatekomerot järjestetty ja pesutilat siisteinä joulusaunaa varten. Siivoan siis joulun alla tavallista enemmän, ja ihan mielelläni.

Kuitenkin välillä kismittää, että tiedän siivoavani ihan todellakin vain itselleni. Miestäni ei voisi vähempää kiinnostaa, onko jääkaapin oven kahva puhdistettu ja eteisen kenkäkaaos selvitetty vai ei ennen joulua - minulle taas molemmat asiat ovat tärkeitä. Kun siivoan, minun on siis turha odottaa minkäänlaista kehua tai kiitosta aikaansaannoksistani. Kuka tahansa suomalainen perusjätkä on imenyt joulusiisteyden ihanteen äitinsä maidosta, ja on siis ainakin salaa sisällään tyytyväinen, jos vaimo siivoaa jouluksi. Mieheni taas ei ole, ja siksi hänen mielestään minun siivoamiseni on aivan ylimitoitettua. Miksi turhaan rehkiä parin pyhäpäivän tähden?

Toki hän antaa minun siivota niin paljon kuin mieleni halajaa, mutta ei viitsi itse juuri osallistua. (Sitä en kyllä haluaisikaan, sillä siivoan mieluummin itse halutun lopputuloksen aikaansaamiseksi.) Kuitenkin tämänaamuinen kommentti olisi häneltä saanut jäädä tulematta. Olin siinä vaiheessa, noin kello 11.30, leiponut pullataikinan kohoamaan, siivonnut pesutilat, puunannut kylpyammeen, kuurannut makuuhuoneet, järjestänyt pari vaatehyllyä, vaihtanut petivaatteet, imuroinut patjat, pyyhkinyt pölyjä, pitänyt siinä sivussa keittiön järjestyksessä aamupalan jäljiltä, kerännyt lapsen lelut laatikoihin ja organisoinut siinä samalla mielessäni sitä, missä järjestyksessä lanttulaatikon, aattoaterian lasagnen, mascarponejälkiruuan ja karpaloglögin valmistus sekä kinkun paisto olisi parasta tehdä.

Mieheni suvaitsi siinä vaiheessa tulla tietokoneen äärestä luokseni ja tiedustella, joko koirat ovat olleet kävelyllä. Kyllä vain, amore mio, toki olen tässä kaiken muun ohella myös tehnyt koirien kanssa reippaan puolentoista tunnin lenkin. Sanomattakin oli selvää, että passitin mieheni siltä istumalta koirien kanssa ulos.

Hetken ajan haaveilin isäni tai veljieni kaltaisista suomalaisista miehistä, jotka siivoavat oma-aloitteisesti saunan ennen joulua, piiskaavat matot ulkona, rakastavat joulupuhdasta kotia ja muistuttavat vaimojaan siitä, että hankitaan rosolliainekset ja savusiika kaupasta ajoissa. Ja kehuvat itse tehtyjen joululaatikoiden ja sahramipullien makua (mieheni ei pidä kummastakaan).

Mutta melko pian muistin taas, että pikkujuttuhan tämä jouluperinteiden eroavaisuus loppujen lopuksi on. Onhan minulla mies, joka imuroi oma-aloitteisesti ympäri vuoden (noin kerran kuukaudessa, mutta kuitenkin) ja joka viihtyy kotona muulloinkin kuin joulupyhinä. Ja vaikka en voikaan parisuhteessani jakaa täydellisesti suomalaisen joulukulttuurin iloja, olen saanut tilalle moninkertaisesti italialaista kulttuuria elämääni rikastuttamaan.

Eikä mieheni ihan vailla perinteitä sittenkään ole: kun viime viikolla toin seimen olohuoneeseen, hän jopa huomasi sen (toisin kuin olkipukit, joulutontut ja ikkunakoristeet), oli jopa miettinyt mihin seimemme on joutunut kun sitä ei ole näkynyt. Italiassa jouluseimi on joka kodin joulukoriste, joten jotain perinteitä on miehellenikin siis mukaan tarttunut. Eikä pidä unohtaa jouluaterian lasagnea ja Pandoro-kakkua. Ilman niitä ei kuulemma tuntuisi joululta ollenkaan.