Lapsia ja koiria - kumpi saa huomion?

Eilisellä kävelylenkillä vauvan ja koiran kanssa tuli koleasta lämpötilasta ja taivaanrannassa jyryävästä ukkosesta huolimatta hieman italialainen olo. Ohitin sateen pelossa kovaa vauhtia edellä kulkevaa mummelia, kun tämä alkoi äkisti jutella kanssani. Ei välittänyt, vaikka näytin olevan kiireessä ja sanoinkin pelkääväni joutuvamme ukkosmyrskyn keskelle. Kyseli, minkä ikäinen vauva vaunuissa nukkuu, miten rauhallinen tapaus on kyseessä, miten koira ja vauva tulevat toimeen ja niin edelleen.

Katseli ihastuneena vauvaa ja olisi halunnut silittää koiraa, ellei tämä olisi niin auttamattoman pelokas tapaus.

Italialainen olo tuli siitä, että nainen oli niin vilpittömän ihastunut vauvaan. Äsken päättyneellä Rooman-lomalla moinen oli ihan arkipäiväinen asia:

Fiumicinon lentokentältä lähtien ihmiset ihastelivat ja katselivat vauvaa, hymyilivät hänelle ja kyselivät meiltä vanhemmilta ikää, luonnetta ja päiväunien pituutta. Kun Helsinki-Vantaalla vauvan turvaistuimen tuominen lähtöportille asti osoittautui elämää suuremmaksi ongelmaksi (ei kuulemma mitenkään onnistuisi, säännöt ovat muuttuneet. Vaan onnistuihan se lopulta, mutta vasta pitkän suostuttelun ja lähestulkoon anelun jälkeen). Rooman kentällä sekä turvaistuimen että rattaat sai viedä lähtöportille ihan itsestäänselvästi, certamente si puo. Meille myös varattiin pyytämättä oma paikka vauvalle, vaikka emme sitä olisi tarvinneetkaan, emmekä edes lopulta käyttäneetkään.

Kahviloissa, ravintoloissa, kävelyillä ja kauppakeskuksissa vauva huomioitiin välillä melkein liiankin usein, eli myös kun hänen olisi ollut aika syödä tai nukkua. Joskus kun kävelin vaunujen kanssa kadulla, vastaantuleva saattoi yhtäkkiä onnitella vauvasta ja kehaista sen suurta kokoa.

Suomessa vauvoja ja lapsia yleensäkään ei vain huomata, piste. Tai jos huomataan, niin se on harvinaista. Ero suomalaisessa ja italialaisessa kulttuurissa on tässä kohdin selvä ja yleisesti tunnettu; eteläeurooppalaiset ovat lapsirakasta kansaa ja suomalaisia on joskus jopa lapsivihamielisiksi haukuttu.

Kulttuuriero muiden joukossa, ei siinä mitään. En toisaalta toivoisikaan jatkuvaa lasteni huomioimista, sillä ehkä se voisi pidemmän päälle olla rasittavaa. Silti jaksan ihmetellä sitä, että Suomessa koirat saavat kyllä usein huomiota, mutta lapseen päin ei edes vilkaista. Kyse ei siis voi olla siitä, että suomalaiset olisivat liian juroja ja sulkeutuneita kommentoidakseen muiden lapsia.

Monet ovat ne kerrat, kun joku on täällä pysähtynyt koiriamme ihastelemaan, mutta mukana kulkenut lapsi ei ole saanut edes katsetta osakseen. Mistähän tämä mahtaa johtua?

Italiassa koiriakin huomioidaan, mutta ei lasten kustannuksella. Monella kävelyllä vastaantulija kyselee molempien ikää ja suo katseen molempien suuntaan, jos ryhtyy juttusille kanssani. Mielestäni se on kaikin puolin hyvä suhtautumistapa. Voi olla, että monille suomalaisille koirat jotenkin vain menevät lasten edelle, ja senkin voi toisaalta ymmärtää, jos on kyseessä lapseton ja koirarakas henkilö. Mutta empaattisuuden ja kiinnostuksen voisi olettaa ulottuvan koirien lisäksi myös lapsiin. Loppujen lopuksi molemmissa on paljon samaa: sekä vauvat että koirat ovat yleensä söpöjä, pyöreäkasvoisia ja hellyttäviä. Molemmat ovat avuttomia pikku otuksia, joiden hyvinvointi on aikuisten ihmisten käsissä. Molemmat ovat ennakkoluulottomia ja uteliaita, tunteensa aidosti näyttäviä eläviä olentoja, jotka eivät teeskentele. Molemmat pitävät välillä meteliä ja pissaavat mihin ja milloin sattuu. Molemmat pitävät silittelystä ja läheisyydestä ja rakastavat päästä kävelylle, toinen omin jaloin, toinen vaunujen kyydissä. Miksi siis syrjiä kumpaakaan?

Toisaalta juuri Roomassa olen saanut kaikkein eniten ikäviä kommentteja osakseni koiran takia.Valtaosa niistä on koskenut valitusta keskelle jalkakäytävää jätetyistä läjistä - täysin aiheettomasti kylläkin, koska kuljen aina kakkapussit taskussani ja korjaan joka ikisen koirani tekemän jätöksen niin jalkakäytävältä kuin tienvierustoiltakin. Sikälin on tultu haukkumaan väärää puuta ja olen saanut aiheettomasti lokaa osakseni. Tämän olen kyllä kipakasti tuonut joka kerta esiin valittajalle (MINÄ kyllä korjaan aina koirani kakat, sen sijaan TE italialaiset ette näytä sitä tekevän), ja saanut varmasti mainetta myös hermoheikkona ulkomaalaisena.

Myös pissaamisesta on valitettu. Vakiovalittaja on anoppilan viereisessä talossa asuva rouvashenkilö, joka neuroottisella järjestelmällisyydellä joka ikinen aamu pesee vesiletkulla ovensa edustan, pihatien (hän asuu ensimmäisessä kerroksessa) ja myös yleisen jalkakäytävän kotinsa kohdalta. Kun kävelen koirani kanssa ohi, hän muistaa aina valittaa siitä, että koiranpissat haisevat ja että kusta on keskellä katua. Minä vastaan joka kerta, että ei ole minun vikani, jos italialaiset asuinkorttelit ovat niin huonosti suunniteltuja, että viheralueita on niin harvassa. Johonkin on koirankin koipensa nostettava, ja jos ei puita ole niin sitten on pissattava betonille.