Elämän parhaat vuodet

Romanttinen pihvi.

Lapsiperheelliset huolehtivat usein siitä, miten parisuhteen käy lasten myötä. Tuleeko meistä pelkkiä vanhempia ja kumppanista pian minullekin kuin isä tai äiti? Toinen huolenaihe on, mistä löytää romantiikkaa pikkulapsivaiheessa, arjen pyörityksessä ja ruuhkavuosissa - kaikki kolme termejä, joita inhoan ja vältän. Minulle nämä vuodet pienten lasten vanhempana ovat elämää, ja vieläpä sen parhaimpia vuosia.

Kaikki kun on asenteesta ja tahdosta kiinni. Romantiikkaa löytyy jos sitä haluaa löytää, vaikka grillipihvin muodosta jos ei muusta, kuten tapahtui syntymäpäivänäni jolloin mieheni kokkasi minulle illallisen ja sydämenmuotoisen pihvin.
Romantiikkaa voi muutenkin ripotella pieninä tippoina päiviin. Ei sitä tarvitse yli äyräiden tulvia.

Useimmille pariskunnille häiden vuosipäivät ovat aina varattu pelkästään puolisolle ja silloin jos koskaan etsitään elämään romantiikkaa. Meille kävi tässä(kin) asiassa vähän toisella lailla:

Teimme kymmenenvuotishääpäivän kunniaksi reissun Tallinnaan toissa perjantaina - lasten kanssa! Lisäksi matkaseurana oli siskoni ja hänen lapsensa. Armas aviomieheni oli hänkin toki mukana.

Voi kuulostaa oudolta viettää hääpäivää lasten ja siskon perheen kanssa. Meistä se ei kuitenkaan ollut yhtään outoa, ja päivä onnistuikin yli odotusten.


Otimme jo hyvissä ajoin (eli kun varmistui että vauva syntyy muutama kuukausi ennen ajankohtaa) asenteen, että kymmenvuotishääpäivän ei tarvitse olla kahdestaan kyhjöttämistä, vaan pääasia on että päivästä tulee mieleenpainuva. Ja niin siitä tuli.

Joskus muinoin suunnittelimme, että kun kymmenen vuotta tulee täyteen, juhlimme vähintään Pariisissa, ja totta kai kahdestaan. Kun syntyivät lapset, suunnittelimme edelleen pitkään niin. Sitten tapahtui niin, että vauva syntyi juuri tuon juhlapäivän vuoden alussa, ja ajatus pienen vauvan jättämisestä muiden hoiviin ei tuntunut hyvältä.

Ja kun vauva kerran on mukana, niin olkoon sitten muutkin. Innostimme myös siskoni kahden lapsensa kanssa lähtemään mukaan, joten lapsillakin oli hauskaa matkaseuraa. Ja toki meillä oli päivän aikana kahdenkeskistäkin aikaa mieheni kanssa, kiitos siskon.

Ensin kävimme ihan kahdestaan laivan tax free-myymälässä (vau!), ja illalla kävimme vielä nauttimassa skumppalasit ja kuuntelemassa laivalla esiintynyttä Anssi Kelaa. Voi kuulostaa säälittävän vähäiseltä kymmenenvuotispäivän ollessa kyseessä, mutta kuten sanottua, tärkeintä ei päivässä ollut kahdenkeskinen aika. Romantiikaksi riitti häivähdys menneistä vuosista kuohuviinilasin ääressä, ajoista jolloin juuri oltiin tutustuttu ja kaikki oli vielä edessä, nämä nyt meneillään olevat elämän parhaat vuodet.

Koen todella vahvasti eläväni elämäni parhaita vuosia, niitä joita tulee vanhana monta kertaa ikävä. Italialaisen laulajan Renato Zeron Migliori anni della nostra vita 
toimii minulla itkuautomaattina; vähintään liikutun joka kerta sen kuullessani, sillä se kertoo juuri näistä elämän parhaista vuosista, mitä ne kullekin tarkoittavatkaan. Ja siitä, miten usein tapahtuu, että  parhaat vuodet menevät ohi ilman että niitä huomaakaan; vasta ne kun ne ovat menneet, tajuaa kuinka onnellista olikaan.

En halua, että oman elämäni parhaat vuodet kuluvat huomaamatta ohi. En vaihtaisi päivääkään tästä pikkulapsivaiheesta pois. En odota innolla sitä päivää, jolloin lapset ovat kasvaneet isoksi ja lähteneet kuka minnekin ja pääsen viettämään "omaa aikaa". Päin vastoin toivon, ettei se päivä tulisi vielä pitkään aikaan. Eikä se onneksi tulekaan, vielä.

Joskus sitä parisuhdeaikaakin on toki kiva viettää. Ennen vauvan syntymää meihin yhtäkkiä iski tietoisuus, että kun vauva syntyy emme ihan heti sitä voikaan jättää hoitoon, ja kävimme kahdestaan ulkona jopa kaksi kertaa kuukauden sisällä. Kävimme leffassa ja syömässä hyvin ja lähinnä keskityimme ihmettelemään, miten oudolta tuntui ylittää tie kaikessa rauhassa ilman, että tarvitsi huolehtia pääseekö koko porukka turvallisesti yli. Tai nousta autoon ja sieltä pois tuosta noin vaan, ilman lasten turvaistuimeen kytkemistä ja turvavöiden kiinnittämistä.

Jotkut pelottelevat, että jos parisuhteen laiminlyö lapsiperheaikana, katoaa yhteys puolisoon eikä tämän kanssa enää ole yhteistä, kun lapset kasvavat. Tehkää kahdestaan asioita, kehottavat parisuhdeterapeutit. Hankkikaa yhteinen harrastus. Puhukaa. Mutta tarvitseeko näitä asioita varten välttämättä viedä lapset erikseen hoitoon ja lähteä jonnekin?

Lapsethan nukahtavat joka ilta kahdeksan yhdeksän aikaan. Mitä sen jälkeen on ellei kahdenkeskistä aikaa? Jos ei silloin ehdi tuntea romantiikkaa ilmassa,  puhua ja huoltaa parisuhdetta niin ei se lasten vika ole.

Ja vaikka iltaa ei television ääressä pitäisikään viettää, niin silti usein niin teemme. Yhteiseksi harrastukseksemme kun voi laskea italialaisten sarjojen katsomisen, sen verran tiukasti olemme koukussa esimerkiksi Don Matteoon( Isä Matteon tutkimuksia) Un passo dal cieloon, Montalbanoon ja joihinkin muihin Rai-kanavilta tuleviin sarjoihin. Viimeksi mainittuun jopa niin, että olemme innostuneet lukemaan Andrea Camillerin Montalbano-kirjoja. Ne on kirjoitettu Sisilian murteella eli lukeminen on molemmille välillä vähän haasteellista ja kyselemme toisiltamme mielipiteitä, mitä jokin murresana voisi tarkoittaa.

Olemme käyneet Don Matteo -sarjan kuvaus- ja tapahtumapaikoilla Gubbiossa ja Spoletossa, ja suunnitelmissa on käydä myös Sisiliassa Montalbano-sarjan maisemissa. Näin harrastus on laajentunut koko perheen jutuksi, sillä lapset ovat matkoilla mukaan, mitenkäs muuten, kun kerran kymmenvuotishääpäivämatkallekin tulivat!