Kasvatusta suomalaisittain vai italialaisittain?
 |
| Lapsest lätäkössä - ei onnistuisi Italiassa! |
Ennen kaikkea kiinnostukseni keskittyi perheen ranskalaisiin ruokailutapoihin. Painotettiin myöhäistä iltaruuan ajankohtaa, kello seitsemää. Minua hymyilytti. Meille kello seitsemän on aikainen illallisaika, ja usein ateria venähtää lähemmäs kahdeksaa. Jos lasten nukkumaanmenot eivät painaisi päälle, saattaisimme hyvinkin syödä vieläkin myöhempään.
Olen vasta jokunen vuosi sitten havahtunut siihen, että meillä tosiaan syödään myöhään. Olen ollut italialaisen kulttuurin kanssa tekemisissä niin pitkään jo ennen lasten saantia, että en edes tajunnutkaan siirtäneeni lapsilleni italialaista päivärytmiä.
Myöhään illastamisella on todella etunsa:
Jos söisimme suomalaisittain viideltä, olisi ennen nukkumaanmenoa ruvettava vielä iltapalalle. Ja kokemukseni mukaan ne ovat juuri väli- ja iltapalat, jotka vääntävät lasten ruokavaliota epäterveellisempään suuntaan.
Toki meilläkin syödään välipalaa, mutta vain kerran päivässä. Ateriarytmimme on seuraavanlainen: runsas aamupala, lounas klo 12-13, iltapäivän välipala neljän maissa ja lämmin illallisruoka noin klo 19-20. Viikonloppuisin saattaa välipalakin jäädä pois, sillä pääaterioilla syödään tukevasti.
Myöhäisessä illastamisessa on toinenkin etu. On vapauttavaa, ettei loppuiltapäivän ja alkuillan tunteja tarvitse käyttää ruuanlaittoon, vaan sen voi jättää vähän myöhempään. Tällä on etunsa etenkin talviaikaan, jolloin pimeä tulee nopeasti.
Eikö täydellä mahalla sitten ole hankala mennä nukkumaan? Ja eikö iltasyömisen pitänyt lihottaa? Näitä pohditaan täällä Suomessa yleisemminkin, kun tulee puhe eteläeurooppalaisesta ruokarytmistä.
Tässä tietysti saavumme sen suuren mysteerin äärelle, että ranskalaiset ovat laihoja, vaikka syövätkin rasvaa ja herkkuja ja myöhään illalla. Italialaisiin pätee sama melko lailla (paitsi lapsiin; Italiassa on Euroopan lihavimmat lapset). Tätä taustaa vasten voi sanoa, että ei se iltasyöminen siis lihota. Lihomisen taustalla ovat aivan muut seikat, kuten energian saannin ja kulutuksen suhde.
Omasta kokemuksestanikin voin sanoa, että illalla tukevasti syöminen ei ole koskaan tuntunut hankalalta. Enhän ruokapöydästä suoraan petiin koskaan hyppää, eivätkä sitä tee lapsenikaan. Kun syömme Rooman-anoppilassa illallista, anoppi muistaa aina kehottaa lapsia telmimään ja olemaan jalkeilla jonkin aikaa, ennen kuin mennään nukkumaan.
Eikä se meidän perhettä ole lihottanutkaan. Hoikkia olemme, vaikka syömme myöhään ja pastaa joka päivä ja voisarvia säännöllisesti.
Mikä muu lapsiperhe-elämässämme mahtaakaan olla italialaista, kun en ole tuota ruokarytmiasiaakaan pitkään aikaan tajunnut italialaiseksi? Vaikea mennä sanomaan. Sen olen huomannut, että vaikka italialaiset ovat lapsiystävällisiä ja lapset kaikki kaikessa, on heillä sittenkin melko tarkka kuri. Monesti näkee vanhempien komentavan lapsiaan tavalla, joka Suomessa saatettaisiin tulkita liian tiukaksi, lähes henkisen väkivallan harjoittamiseksi. Olen nähnyt myös ruumiillista kuritusta, tukkapöllyä ja korvatillikkaa. Siihen ei kukaan puutu, vaan sellaiseen suhtaudutaan ihmeen sallivasti. Kyllä italialaiset lapset sitten käyttäytyvätkin yleensä oikein nätisti, ovat kohteliaita eivätkä häiritse ravintoloissa (Italiassa tosin ravintoloissakin lapset saavat näkyä ja kuulua, toisin kuin tuntuu olevan Suomessa...)
Kurinpitoasiassa en tahdo olla italialainen. Saatan toki olla tietyissä asioissa italialaistyylinen "tiukkisäiti", eli korotan tarvittaessa ääntäni, haluan asettaa lapsilleni selkeät rajat ja pitää niistä kiinni. Ravintolassa ei riehuta, vanhempia ei haukuta, nenää ei kaiveta ja illalla mennään nukkumaan viimeistään kello yhdeksän (loma-aikoja ja poikkeustilanteita lukuun ottamatta). Mutta näinhän kasvattavat monet suomalaisetkin.
Suomalaisia olemme ainakin perhepetiasiassa. Vauva nukkuu sivuvaunussa ja isommat lapset tulevat molemmat vielä vanhempien sänkyyn tai viereen patjalle jossain vaiheessa yötä. Haluan imettää pitkään, enkä koe että "pelkkä" äitinä olemien tukahduttaisi naiseuttani millään lailla, kuten ranskalaiset naiset asian kokevat. Toisin sanoen minua ei haittaa, vaikka äidin rooli elämässäni (yli)korostuu.
Ruoka-asioiden lisäksi toivon omaksuneeni toisaalta italialaista rentoutta, toisaalta lapsikeskeisyyttä vanhemmuudessani. Varsinkin nyt kun lapset ovat pieniä, he saavat ihan vapaasti elämässä etusijalla ja rohmuta leijonanosan ajastani. Toisaalta en halua, että lapset ovat este asioiden tekemiselle ja kotoa lähtemiselle; lasten kanssa voi ja pitää elää normaalisti, matkustella ja harrastaa. Vaikka lapset ovat elämän suurin sisältö, ei heidän vuokseen tarvitse rajoittaa elämää liian kanssa. Jos näin tekee, siitä se vasta takakireä olo tuleekin ja tunne, että ne kuuluisat seinät kaatuvat kotona päälle.
Yhdessä asiassa olen selkeästi suomalainen äiti: hoidan lapsia kotona pitkään. Minulla ei ole kiire saattaa heitä "varhaiskasvatuksen" (lue:päiväkotikaaoksen) piiriin yhtään aikaisemmin kuin on aivan pakko. Esikoisen kanssa tämä tarkoitti eskariin menemistä.
Italiassa lapsi menee päivähoitoon vaikka äiti olisikin kotona. Minultakin kysellään usein, ovathan lapseni jo päiväkodissa. Vastaan asiasta ylpeänä joka kerta, että eivät ole, vaan haluan hoitaa ja kasvattaa heitä ihan itse. Kerron toki lähipuistostamme ja sen kerhotoiminnasta, johon lapseni ovat osallistuneet. Kerron mielelläni myös sen, että esikoiseni oppi lukemaan ja kirjoittamaan 6-vuotiaana, vaikkei ollutkaan opetellut kirjaimia ja numeroita kaksivuotiaasta asti päiväkodissa, kuten italialaiset lapset usein tekevät. (Italiassa koulumaisuus alkaa aiemmin kuin suomalaisessa varhaiskasvatussysteemissä.)
Luonnollisin lopputulos pohdinnoille taitaa olla, että koska olemme suomalais-italialainen perhe, olemme myös kasvatusasioissa suomalais-italialaisia. Kahden kulttuurin käytännöistä on hyvä yrittää ottaa molemmista parhaat päältä!
Kommentit
Lähetä kommentti