Kahvilan kaipuuta Kirkkonummella ja viikonlopun resepti: varsikukkakaalia pannulla

Kaikki kahden kulttuurin välissä elävät sen varmaan tietävät, jatkuvan kaipuun toiseen maahan. En arvannut aikoinani lyöttäytyessäni yksiin italialaisen miehen kanssa, että saisin kaupan päälle tällaisen levottomuutta aiheuttavan kaipuun.

En tiedä olisiko kaipuu niin suurta, jos mieheni olisi kotoisin Siperiasta tai Alaskasta tai vaikkapa Tanskasta, en usko. Mutta juuri Italiasta! Maasta jossa aurinko paistaa aina, appelsiinit kasvavat ja sypressit kukkivat talvellakin.

Tänään taas Suomen ilmasto löi kylmän kätensä olalle lämpimän jakson päätteeksi. Kylmä tuuli puhalteli mennessään viimeisetkin harhaluulot siitä, että kesä olisi oikeasti vielä täällä, ja vaikka aurinko paistoi, piti lapsille - taas, sittenkin - pukea ne kaulurit, haalarit, haskat ja hatut.

Kyllä, Suomessa ollaan ja vankasti ollaankin, se valkeni viimeistään siinä vaiheessa, kun tänä aamuna epätoivoisesti liian ohuissa vaatteissa hytisten etsimme mieheni kanssa aamukahvipaikkaa poikkeuksellisesti Kirkkonummen keskustasta:




Olimme harhautuneet Kirkkonummelle siihen aikaan siksi, että kaksi vanhinta lastamme oli kutsuttu kymmeneltä alkaville kaverisynttäreille sinne päin. Tarkoitus oli, että sillä aikaa kun lapset juhlivat, me suuntaamme kuopuksen kanssa jonnekin kivaan paikkaan kahville ja sen jälkeen vähän ruokaostoksille, kun pienemmällä porukalla kerran ollaan liikkeellä ja ostostenteko sujuu vähän jouhevammin.

Mutta eikö mitä! Kävi ilmi, että auki olevan kahvilan löytäminen oli ihan mahdoton tehtävä. Tai ylipäätään paikan, josta saisi kahvia. Kotipizzat, subwayt, Citymarketin kahvilapiste, kaikki kiinni joko koko sunnuntain tai sitten ne avautuivat kello kaksitoista.

Niinpä harhailimme tuulen tuiverruksessa pitkin poikin Kirkkonummea akselilla Prisma - kauppakeskus Kirsikka - keskusta-alue. Lopulta emme voineet kuin nauraa tilanteelle: tuuli ryöpytteli hiuksiamme kasvoille, lapsi yritti naurun ja orastavan paniikin sekaisesti vetää henkeä tuulen painaessa kasvoille, ja toiveemme löytää kahvipaikka kutistui koko ajan pienemmäksi. Eikä missään näkynyt ristin sielua, muutama auto vain ajeli päätiellä. Ei tällaisessa ilmassa kukaan tietysti halua ulkoilla, vai onko täällä aina näin autiota sunnuntaiaamuisin? Missä kaikki ihmiset ovat?

Emme voineet vastustaa kiusausta verrata tilannetta italialaiseen sunnuntaiaamuun: kahvilat täyttyvät perheistä, pariskunnista ja ystäväjoukoista, piazzat ja kadut sunnuntaikävelijöistä,  ilmassa tuoksuu espresso ja uunituore voisarvi, kirkonkellot soittavat suomalaisia hääkelloja muistuttavaa hilpeää lauluaan - ja niin, ilma, se on lämmin ja suloinen, ainakin mielikuvissa, toisin kuin tämä suomalainen huhtikuun lopun arvaamaton sää.

Muutetaan Italiaan, totesimme miehen kanssa melkein yhdestä suusta. Niin, tämä on meidän loputon souda ja huopaa -leikkimme, leikittelemme italiaanmuuttoajatuksella niin paljon, että siitä on aikaa sitten kadonnut kaikki aito aikomus todella muuttaa.

Oikeasti olemme ihan tyytyväisiä Suomessa asumiseen - mutta se tietty kaiho, se on aina läsnä, ja joinakin hetkinä se purskahtaa pintaan enemmän kuin toisina. Sama kaiho olisi Suomea kohtaan, jos olisimme päätyneet tai jos jonain päivänä päädymme Italiaan asumaan. Siitä ei pääse ikinä eroon, ja se pitää vain hyväksyä osana kaksikulttuurista parisuhdetta.

Kun olimme kävelleet jo keskustan laitamille Salen kulmille, yhtäkkiä näimme eräässä liikekorttelissa elämää. Ovi oli auki, porukkaa meni sisään ja tuli ulos terassille, sisällä erottui pää jos toinenkin - tämähän oli melkein kuin Italiassa konsanaan!

Kun lähemmäs pääsimme, nopeasti kuitenkin valkeni, mistä oli kyse. Paikallisesta pubista tietenkin ja sen viereisestä kebab-pizzeriasta. Espressokupin sijasta jokainen asiakas kantoi olutlasia, posket punoittivat aivan muusta kuin auringosta ja kebabilla taidettiin käydä tasoittamassa elimistön suolatasapainoja.

Kyllähän se vähän masensi, suomalaisen kulttuurin eräänlainen musta piste. Olutravintoloihin kyllä riittää asiakkaita kello puoli yksitoista sunnuntaiaamuna, mutta aamukahville ei edes sen vertaa, että Kirkkonummen kokoisessa paikassa olisi kannattavaa pitää auki edes yhtä kahvilaa tuona ajankohtana.

Tämä ilmiö ei tietenkään rajoitu Suomessa pelkästään Kirkkonummeen. En haikaile Suomeen italialaista (kahvila)kulttuuria sellaisenaan, ja arvostan suomalaisessa kulttuurissa ja suomalaisuudessa monia puolia, siksihän Suomessa asunkin enkä ole halunnut koskaan tosissani muuttaa Italiaan, mutta tämä asia eli täydet olutravintolat sunnuntaiaamuna saa minut surulliseksi.

Niin paljon mielummin näkisin Suomessakin kahviloita noiden kaljabaarien sijasta ja ihmisten kulkevan niiden ovista sisään ja ulos samanlaisella innolla kuin tänään tuossa kirkkonummelaisessa pubissa! Ei tarvitsisi välttämättä edes espressoa tai muita erikoiskahveja ryystää vaan ihan rehellistä suomalaista kahvia (cappuccinoa olisi tietysti mukava olla myös valikoimissa), mutta kunhan ei vaan sitä viinaa...

Lopulta tänään saimme kuin saimmekin aamukahvimme, siskon keittiössä nimittäin. Ei sekään hassumpi vaihtoehto sunnuntaiaamun kahvipaikaksi, päin vastoin. Liian usein ei kahvittelu siskon luona onnistu, sen verran kaukana toisistamme asumme.

Toinen asia jota Italiasta usein kaipaan, on ruokakulttuurin kasvispainotteisuus. Pastaa toki syödään lähes joka aterialla, mutta niin myös kasviksia! Kesäkurpitsaa, munakoisoa, palkokasveja, paprikoita, tomaatteja, artisokkia, erilaisia vihreitä, eri tavoin valmistettavia ja lämmitettäviä salaatinlehtiä, joiden suomenkielistä nimeä en ole tähän päivään mennessä oppinut. Kun tutustuin italialaiseen mieheeni, tutustuin samalla kokonaan uuteen tapaan syödä kasviksia eli lämpimien kasvislisukkeiden maailmaan.

Markkinoiden hevi-tarjontaa Italiassa.

Italiassa kun on tapana syödä pasta erikseen primo piattona, ja sitten seuraa secondo piatto eli liha/kala kasvislisukkeineen (contorni). Kiitos näiden kasvislisukkeiden, kasvisten syöntini lisääntyi ehkä noin puolella. Vihdoinkin jotain muuta kuin tuoreraasteita ja salaatti-kurkku-tomaatti -linjaa, ajattelin jo silloin reilu viisitoista vuotta sitten, kun aloin enemmän perehtyä italialaiseen ruokakulttuuriin ja sen resepteihin.

Tänään jaan yhden suosikkikasvislisukereseptini, lempikasvis kukkakaalistani. Se on varsikukkakaalia pannulla, maailman yksinkertaisin ohje mutta niin maukasta että ei uskoisi! Kukkakaalin voi korvata myös varsiparsakaalilla tai sitten laittaa sekaisin molempia, yhtä hyvää tulee.

VARSIKUKKAKAALIA PANNULLA

(lisuke 1- 2 hengelle)

n. 150 g varsikukkakaalia 

oliiviöljyä

1 valkosipulinkynsi

tuoretta tinjamia

mustapippuria

suolaa

Keitä varsikukkakaaleja 5 minuuttia suolatussa vedessä. Kaada keitinvesi pois. 

Kuumenna pannulla hiukan öljyä ja kuumenna kuorittua ja halkaistua valkosipulinkynttä siinä hetken. Lisää kukkakaalit ja silputtua tinjamia ja paista muutama minuutti niin, että kaalit hiukan rapeutuvat. Rouhi päälle mustapippuria myllystä ja ripottele hippunen ruususuolaa. Valmista on eikä mennyt kuin 10 minuuttia! 

PAROLA DEL GIORNO: cavolfiore (m) = kukkakaali