Kirjoittamisen, peuhaamisen ja sanan vapautta Päivälehden museossa

Päivälehden museossa on Pekka Töpöhäntä -näyttely
syyskuun puoleenväliin asti.
Suosittelen kaikille lapsiperheille!

Aika ajoin sitä havahtuu pohtimaan, miten on elämässä oikein pärjännyt. Mitä osaan, missä olen hyvä, mistä haaveilen ja missä olen epäonnistunut. Riippuen mielentilasta ja katsantokannasta, nämä ovat joko miellyttäviä ja mukavia tai sitten turhauttavia ja piinaavia pohdintoja.

Eilen ammattiani ja elämäni valintoja koskevat pohdiskelut aktivoituivat vähän kuin puun takaa, kun suuntasimme Päivälehden museoon Pekka Töpöhäntä -näyttelyä katsomaan. Pahaa-aavistamattomana avasin museon oven, ja lähes heti kaikki ne sananvapauteen, lehdistönvapauteen ja tiedonvälitykseen liittyvät otsikot ja kuvat, painokoneet ja sanomalehtien etusivut hyökyivät päälle aiheuttaen jännän efektin: tämä kaikki on ollut myös minun maailmaani, se voisi yhä olla minun maailmaani, ja osittain se sitä onkin. Mutta tällä hetkellä enää sillä tiedonvälitystä seuraavalla puolella.

Aloin haaveilla toimittajan ammatista siinä vaiheessa, kun tajusin etten osaa tehdä muuta kuin kirjoittaa. Menin opiskelemaan historiaa siksi, että se oli aine, jossa kaikkein vähiten tarvitsee matematiikan taitoja, riittää kun vuosilukujen numerot hahmottaa.

Siinäpä se, loistavan urani lähtökohdat ja ainekset. No, siinähän ei kovin hyvin sitten käynyt, kuten myöhemmin huomattiin:




Toimittajaksi olen aivan liian ujo ja epäsosiaalinen ja nautin työstäni vain siksi, että siinä saan kirjoittaa. Historia pääaineena yliopisto-opinnoissa taas tarjoaa kyllä laajan, mutta samalla auttamatta liian yleisluontoisen pohjan työelämää ajatellen. Konkreettista hyötyä tutkinnosta ei ikinä ole ollut, aineellista kyllä sitäkin enemmän, mitä tietysti arvostan korkealle. Ei oppi koskaan hukkaan mene.

Onneksi kolmenkympin korvilla keksin, mikä on elämäni suurin ja oikea kutsumus: äitiys. Monet sanovat, että lapset ovat heille elämän tärkein asia ja menee kaiken muun edelle ja uskon toki heitä, mutta harvalla muulla tämä ajatus toteutuu niin konkreettisesti kuten minulla. He todella menevät kaiken edelle, myös sen loistavan uran ja mammonan.

Täytyy tosin sanoa, että olen tehnyt toimittajan töitä freelancerina sen mitä olen lastenhoidon ohella pystynyt, eli jollain tavalla olen ollut työelämässä mukana kotiäitiyden ohella. Nyt ovat työt olleet tauolla kohta kolme vuotta, sillä kolmen lapsen kanssa alkoi olla liian haastavaa tehdä samalla töitä. Kotiäitiydelle en ole koskaan pohtinut tosissani muita vaihtoehtoja, vaan lähtökohta on aina ollut, että voin hoitaa lapseni kotona.

Kirjoittaminen on nykyisin rakas harrastus, tärkeä itseni toteuttamisen muoto ja toivottavasti joskus myös taas ammatti, tavalla tai toisella.

Kirjoitan, siis olen. Niin se on aina ollut. Mitä vain, kunhan saan kirjoittaa.

Päivälehden museossa haikeus entistä ammattia kohtaan kuitenkin nosti hetkeksi päätään. Yrittäessäni keskittyä museon kokoelmiin samalla kaksivuotiasta villiviikaria paimentaen ja kahta muuta museomiljööstä innostunutta lastani silmällä pitäen raja entisen ja nykyisen maailmani välillä jotenkin selkeni ja sumentui yhtä aikaa.

Sain käytyä läpi ison osan museosta lopulta, kun kuopus simahti päiväunille rattaisiin ja isommat siirtyivät Pekka Töpöhäntä -näyttelyn puolelle. On muuten aika kiva näyttely lasten näkökulmasta! Museo, jossa saa peuhata niin paljon kuin haluaa, mikäs sen mahtavampaa. Lattialla on silakkatyynyjä, pehmokalanruotoja, jättilankakeriä ja muuta jännittävää, voi ryömiä rotanhäntäkoloon, kiivetä jättituolille tai heitellä hopeasilakoita ympäriinsä.  Pukeutua kissanhäntään ja kissankorviin ja imitoida kissaa onnenpyörän ohjeiden mukaan. Lukea Pekka Töpöhäntä -kirjoja, joita näyttelyssä on runsain mitoin esillä, tai kuunnella niitä satuina jännästä jättiradiosta. Suuren osan ajasta lapset leikkivät silakkakauppiasta jättituolin alla, mikä ihanan yksinkertainen mutta viihdyttävä leikki.

Ehkä noin tunti oli kulunut, kun lapseni tulivat kysymään, milloin me oikein menemme sinne museonäyttelyyn. Mutta mehän olemme siellä juuri parhaillaan! Ällistys. Ihan totta? Voiko museossa todella olla näin näin kivaa? Että saa koskea ihan joka paikkaan ja leikkiä ja peuhata?

Niin me aikuiset joskus unohdamme lapsen näkökulman, en vain ollut täsmentänyt heille tarpeeksi tarkkaan, minkälaiseen paikkaan olemme menossa. Pekka Töpöhäntä ei lapsillemme ole kovin tuttu, tajusin näyttelyssä että emme ole saaneet edes yhtä ainutta Töpöhäntä-kirjaa luetuksi loppuun, vaikka  muutaman kerran olen yrittänyt. Siitä vain ei ole tullut lasten suosikkia, syystä tai toisesta. Niinpä nysähäntäinen kissahahmo ei ole heille tullut tutuksi eivätkä he tajunneet yhdistää asioita toisiinsa. Olimmehan menossa museoon, ja he odottivat varmaan jotain kissa-aiheisia tauluja tai patsaita, eivät mitään sisäleikkialuetta.

Pekka Töpöhäntä -näyttely on Päivälehden museon vaihtuva näyttely, ja muu museo on enemmän aikuiseen makuun. Isot interaktiiviset näytöt kiinnostivat kyllä lapsia jonkin verran, vanhat lehtiotsikot vähemmän, ja alakerran painokoneiden ja painetun sanan historiaa käsittelevässä näyttelyssä lapset viihtyivät ehkä noin viisi minuuttia. Ihmeteltiin parit painokoneet ja puhuttiin hiukan siitä, miten ennen vanhaan kirjaimet täytyi latoa yksi kerrallaan painamista varten, mutta puuhan hitaus nykytekniikkaan verrattuna ei tainnut lapsille oikein valjeta.

Ah, vanha Remington! 

Itselleni painokoneiden ja vanhojen sanomalehtien äärellä (miten vanhanaikaiselta kaikki näyttikään, myös vuosikymmen tai parin takaiset lehdet) pujahti mieleen, että niinköhän joskus (lähi)tulevaisuudessa kiertelemme tällaisissa näyttelyissä tutustumassa sellaiseen menneisyyden esineeseen kuin paperilehteen. Ajatella, joskus painoimme lehdet paperille ja luimme niitä vaivalloisesti lehtiä käännellen! Miten paljon puuta ja paperia sellaiseen tuhlaantuikaan, ja miten hankalaa lukemisen täytyikään olla! Kuka niitä sivuja mahtui missään kääntämään, ei bussissa tai aamiaispöydässä ainakaan. Ja lehti tuli kotiin joka aamu - mutta mitä ihmettä tehtiin silloin, kun perheenjäsenistä kaikki halusivat lukea lehden samaan aikaan? Jaettiin lehti, totta kai, kunkin lukijan ensisijaisten kiinnostustenkohteiden mukaan, mutta sitähän emme enää ehkä muista tai tiedä.

Ja ne lehtien kannet, joita museoon oli isoille diginäytöille kerätty! Jos jossakin paikassa on historian havinaa, niin siinä keskellä sydänjuuria myöten ravistelevia lehtiotsikoita.

Siinä Kari Suomalaisen pilakuvahahmon vierellä otsikoita lukiessa oma olemus kutistui merkityksettömän pieneksi ja kaikki mitä luuli tietävänsä elämästä, palautui siksi mitä se oikeasti on, ohuen ohueksi subjektiiviseksi siivuksi merkittävien historian tapahtumien joukossa.

Vai mitä sanot esimerkiksi näistä lehtikansista?

Yli kahden tunnin vierailun jälkeen suljimme Päivälehden museon oven ja suuntasimme kevätaurinkoisille Helsingin kaduille. Visiitistä jäi onnellinen olo. Se oli lapsille hauska, itselleni  mukava muisto menneestä ja sivuun jääneestä ammatillisesta puolestani, mutta myös aina terveellinen muistutus siitä, miten tärkeää on saada asua sananvapaassa, tiedonvälitykseltään avoimessa yhteiskunnassa, jossa jokaisella on vapaus kirjoittaa haluamiaan asioita.

Kirjoitan, olen siis vapaa.

PAROLA DEGL GIORNO: libertà di parola (f) = sananvapaus Tutti dovrebbero avere la libertà di manifestare liberamente il proprio pensiero con la parola. = Kaikilla pitäisi olla oikeus tuoda esiin ajatuksensa sanojen kautta.