Millaista tarinaa punot lapsiperhearjestasi: ankeaa kurahousutarinaa vai hyvien hetkien ketjua? Sillä on väliä!

Onnellinen perhe lomalla Roomassa.
Voiko arjessa olla yhtä onnellinen?

Eräänä keväisenä päivänä ihan tässä äskettäin vietimme ystäväni kanssa ihanan hetken etupihan tuulensuojaisella aurinkoterassillamme. Vanhemmat lapsemme leikkivät sisällä, hänen nelivuotiaansa ja minun 4- ja 9-vuotiaani, ja keikutimme nuorimmaisiamme päiväunille. Kaksivuotias kuopukseni nukahti muutamassa minuutissa, ystäväni nelikuukautinen vauva tarkkaili meitä ja tiiliseinää ensin kirkkailla vauvansilmillään rauhallisena puoli tuntia, sitten hänkin vaipui unten maille.

Ei itkua, ei ylenmääräistä vaunujen heijaamista, ei epätoivoista kävelyä toivoen liikkeen rauhoittavan lapsen uneen. Sellaisia he molemmat ovat, ovat aina olleet, helppoja nukahtajia. Ja helppoja muutenkin. Eli temperamentiltaan joustavia, unitavoiltaan säännöllisiä, helposti tunnekuohuistaan tyyntyviä.

Tunnustimme ystäväni kanssa toisillemme, että joskus melkein nolottaa. Hävettää kertoa jollekin, joka mahdollisesti on vuosikausia nukkunut lapsensa takia huonosti, että meidän lapsemme ei koskaan valvota. Että hän on ensimmäisestä yöstä lähtien, kuten kuopukseni, nukkunut koko yön tai ainakin antanut vanhempiensa nukkua, yösyöttöjä lukuunottamatta. Ja että he nukahtavat niin yö- kuin päiväunille rauhallisesti muutamassa hetkessä.

Emmekä sitä mielellään mainostakaan (paitsi minä tietysti nyt, kun haluan tarkoituksella alkaa rikkoa myyttejä). Emme puhu siitä muille ikään kuin siitä kertominen oli häpeällistä kehuskelua, vaikka eihän millään lailla ole häpeä, jos oma lapsi on hyvä nukkuja. Tai muuten "helppo" lapsi.

Lapsiperheen vanhempien huonot yöunet kuuluvat lapsiperhe-elämän myytteihin, joita rikon enemmän kuin mielelläni:





En ole koskaan nukkunut paremmin kuin lasteni vauvavuosina (esikoista lukuunottamatta, jolloin vauva kyllä nukkui, mutta minä valvoin vierellä ja jännitin, hengittääkö hän varmasti). Imetyshormonien avulla olen aina nukahtanut heti yösyötön jälkeen, ja vieressä nukkuva vauva on ollut kuin paras unilääkkeeni.

En sano, että tämä olisi kaikille aina mahdollista, sillä se ei ole. Vauvojen ja lasten unirytmi ei ole samanlainen kuin aikuisilla, ja välillä heitä valvottavat kasvuun ja kehitykseen liittyvät kuohunnat. Mutta valvottavatko lapset sittenkään niin paljon kuin mielellään julkisuudessa kerrotaan ja annetaan ymmärtää? En usko, että olemme ystäväni kanssa todellakaan ainoita, joiden lapset ovat hyviä nukkujia. Miksi emme kuitenkaan kuule niistä muista? Häpeävätkö heidänkin vanhempansa ja pelkäävät leimaantuvansa kehuskelijoiksi, koska joka paikassa aina toitotetaan, että lapset valvottavat ja miten raskasta se on?

Toinen myytti on se, että lapsiperheen arki on yhtä pyöritystä. Mitä ihmeen pyöritystä? Inhoan tätä sanaa. Meidän elämämme ei ainakaan ole mitään "pyöritystä". Se on ihan tavallista arkielämää satunnaisine kohokohtineen. Pyöritys on huono sana, se antaa mielikuvan jostakin hallitsemattomasta, epätoivoisesta ruljanssista, josta kukaan ei saa otetta, kaikilla valuu hiki ja kukaan ei taatusti ole onnellinen. Miksei puhuta työelämäpyörityksestä? Harrastuspyörityksestä? Elämystenhankitapyörityksestä?

Tällaiset sanavalinnat vaikuttavat tarpeeksi usein toistettuna lopulta yleiseen mielipiteeseen. Kun on tarpeeksi paljon kuullut mantraa, että lapsiperhe-elämä on kauhean raskasta eli pyöritystä, ruuhkavuodet ovat yhtä kidutusta ja ah - erityisesti ne lasten hulivilinäksi muuttamat yöt ilman unta, ilman rauhaa, ilman seksiä kumppanin kanssa - ne vasta ovatkin ihan painajaista, alkaa itsekin uskoa siihen, että näin sen täytyy kaikilla olla.

Ja sitten kun ei olekaan, ei uskallakaan avata suuta ja sanoa, että ei, ei se todellakaan aina ole niin!

Nyt joku voi ajatella, että niin, ei olekaan, joillekin harvoille onnekkaille. Mutta olen ihan varma, että jos alettaisiin tehdä järjestelmällistä gallupia kaikille lapsiperheille, niitä onnekkaita ilmaantuisi aika joukko, eikä enää olisikaan kyse harvinaisuuksista. Kaikki myötätunto koliikkilasten vanhemmille ja muille, jotka joutuvat valvomaan, mutta yritän tässä sanoa, että olette ehkä kuitenkin vähemmistöä.

Meillä Suomessa on niin vahvasti vallalla valitusmentaliteetti, mielummin valitetaan kuin tuodaan esiin elämän onnekkaita puolia, ettei vaan vaikutettaisi ylpeiltä ja kehuskelijoilta. Kel onni on, se onnen kätkeköön...Ja koska jotain kuitenkin on sanottava, ainakin silloin kun kysytään, niin valitetaan sitten. Sitä mantraa jota muutkin toistelevat.

Onko perhe-elämä lomalla onnellisempaa? Kuvat viime kesän autoreissulta Roomaan,
yövyimme pari yötä Bolzanon liepeillä ihanassa vuoristokylässä.

Ärsyynnyn, kun mediassa tai somen keskustelupalstoilla tuodaan aina uudelleen esiin lapsiperhe-elämän raskautta. Voihan se joskus siltä tuntua, en sitä kiellä, mutta kenenpä elämässä ei joskus olisi raskasta, ihan mistä syystä vain. Ja joskus tuntuu, että raskauden kokeminen on jotenkin valikoivaa: silloin kyllä jaksetaan valvoa, kun on biletyksen tai "oman ajan" aika, mutta kun pitäisi oman lapsen takia valvoa, niin sitten se muuttuu ihan kamalaksi, noin kärjistetysti verratakseni.

Ja siinä kurahousuista varisevassa hiekassa kodin lattioille, mikä siinä on loppujen lopuksi niin kamalaa? Oikeasti? Tai lapsen raivokohtauksessa? Lapsihan siinä harjoittelee tunteiden hallintaa, ei muuta. Ja kura on vain kuraa, hiekanjyväsiä, multaa, vettä, ei elävä organismi joka huutaa naamallesi: olen vapaan ja onnellisen elämäsi pahin vihollinen ja symboli ahdingollesi "lapsiperheen pyörityksen" epäonnistuneena hallinnoijana !

Mutta kura ei onnellisuuttasi tuhoa. Sen voi siivota pois, sitten kun jaksaa. Eikä onnellisuuttasi tuhoa myöskään se, että joudut siivoamaan lastesi muita sotkuja, hoputtamaan heidät aamuisin sängyistään ja saamaan heidät siirtymään oikeisiin paikkoihinsa kuten kouluihin ja päiväkoteihin ajoissa. Sitä eivät tuhoa harrastusrumbat tai ikuiset sisarusten väliset kinastelut ja kiukut.

Onnellisuuden tuhoaa oma asenteesi. Se tarina, jonka arjestasi rakennat - tai miksei myös - se tarina, jonka ympärille arkesi rakennat. Meillehän niin mielellään tarjotaan sitä valmista mallia, että lapsiperhe-elämä on sitä pyöritystä.  Ei ihmekään, etteivät lapsettomat enää halua lisääntyä senkään vertaa mitä ennen, kun mielikuva prismaperheistä ja vaipanvaihdon monotonisuudesta on niin kamala.

Entä onko leikkipuistossa olo lomalla vanhemmille kivempaa?
Kuva edelleen viime kesän Italian-reissulta.

 Todellisuus ei kuitenkaan tunne tarinoita - tarinat luodaan omissa aivoissamme. Todellisuus on omaa arkeasi, jonka teet itse joka päivä. Kukaan ei ole määrännyt, että sinun on liityttävä siihen kasvottomaan joukkoon, joka punoo lapsiperhearjesta uuvuttavaa, tylsää, aivontonta, suorastaan masentavaa tarinaa.

Aivojemme taipumus punoa tosiasioista muistoja ja tarinoita tekee mahdolliseksi sen, että voimme vaikuttaa siihen, minkälainen tarinasta syntyy. Jos vahvistamme koko ajan niitä ikäviä puolia - tai näemme tietyt asiat ikävinä, osittain juuri ulkopuolelta tulevan jatkuvan vahvistamisen takia - tarinamme muodostuu tiettyjä asioita painottavaksi: syntyy tarina raskaasta lapsiperhearjesta.

Mutta jos keskitymme tietoisesti siihen, mikä tosiasioissa on hyvää ja palkitsevaa ja siirrämme niitä punomaamme tarinaan eli nykyhetkeen ja huomisen muistoihin, tarinasta tulee ihan toisenlainen. Siitä tulee hyvien hetkien ketju, jossa huonoilla hetkillä on sivuosa. Kyllähän tässä aikakin tekee tehtävänsä eli kultaa muistot, mutta se ei yksinään riitä. Asenne lapsiperhearkea kohtaan olisi hyvä saada myönteisemmäksi nyt, ihan jo oman jaksamisen takia, ei sitten kun kaikki on jo ohi.

En tarkoita, että kaikki raskas ja ne oikeasti väsyttävät valvotut yöt pitäisi vain työntää mielestä ja tukahduttaa kaikki valitus. Joskus on ihan paikallaan valittaa, teen sitä itsekin ja olo helpottuu heti kummasti. Mutta sitten se valitusluukku pitäisi osata sulkea, eikä jättää jatkuvasti päälle.

Olen sitä mieltä, että oma asenteesi vaikuttaa ihan valtavasti siihen, minkälaiseksi arkesi muodostuu. Siihen miten asiat näet, miten ne koet. Edellisessä postauksessani käsittelin sitä, miten nykyaika on täynnä paineita saada aikaan asioita, kouluttautua, tienata aina vaan lisää rahaa jne, eikä lapsiperhe-elämä oikein mahdu tähän kaavaan. Meidät on saatu uskomaan, että elämämme voi olla täysi vain silloin, jos saamme tehtyä tiettyjä asioita elämässämme ja koettua mahdollisimman paljon elämyksiä.

Ja sitten meille on myyty mielikuva, että niitä elämyksiä ei todellakaan koeta hiekkalaatikon reunalla lasten kanssa, että putoamme kehityksen kelkasta jos jättäydymme muutamaksi vuodeksi uraputkesta, eikä saavutukseksi riitä lapsen tai parin saaminen (vaikka monet mielellään toistavatkin sanontaa, että lapsi on heidän suurin saavutuksensa...).

Nämä mielikuvat vaikuttavat totta kai myös elämänvalintoihimme, jotka entisestään vähentävät mahdollisuutta tehdä lapsiperhearjesta vähemmän hektistä. Sillä hektistähän se on, päiväkotiin viemisineen ja hakemisineen ja yrityksinemme lisäkouluttautua, edetä uralla ja tienata lisää rahaa myös pikkulapsivuosina.

Kehotankin kaikkia vanhempia ryhtymään kapinaan lapsiperhe-elämän raskautta korostavaa ajattelua vastaan! Tehdään yhdessä mielikuvista - ja sitä kautta myös todellisuudesta - myönteisempi niitä kurahousuja, hiekkalaatikolla istuskeluja ja jopa valvottuja öitä kohtaan! Sillä mitäpä muuta ne kaikki ovat, kuin omien rakkaiden lapsiemme kanssa vietettyä aikaa, sitä jota jonain päivänä tulemme kaipaamaan niin, että sydäntä viiltää.

Voisiko myös lapsiperhe-elämä tuntua yhtä
 samettiselta kuin rantahiekka kesälomareissulla jalkojen alla?
Oikealla asenteella voi! 

Ja voiko äiti olla arjessa yhtä rentoutunut kuin lomalla, kuten minä tässä kuvassa? =)
Halutessaan  voi! 

PAROLA DEL GIORNO: la vita familiare con bambini piccoli (f) = lapsiperhe-elämä