Yliannostuksia
 |
| Ulkoilmassa, aurigonpaisteessa. |
Tämä krapula oli kuitenkin erittäin miellyttävä. Väsytti mutta raukealla, ei puuduttavalla tavalla, posket punoittivat ja lihaksissa pisteli kutkuttavasti. Hiukset tuoksuivat ulkoilmalle, hiekkapölylle ja heikosti savulle. Ei häivääkään siitä talvikuukausien tunteesta, kun on istunut liikaa sisätiloissa, ollut käyttämättä kehoaan ja hengittänyt tunkkaista sisäilmaa.
Kaikkea muuta. Oireet olivat selvät:
Kyseessä oli raittiin ilman yliannostus. Se siitä seuraa, kun kevään lämpö on vihdoin täällä ja sen myötä ikään kuin muutamme ulos asumaan. Koti laajenee pihalle, lapset voivat rampata ovesta ulos ja sisään ilman villahaalari- villasukka- kauluri- kypärähattu- hanska- toppahaalarirumbaa.
Nopeasti laskin, että neljän pääsiäisviikonlopun päivän aikana vietimme joka päivä ulkoilmassa noin 8-9 tuntia - ison osan lasten hereilläoloajasta siis. Olimme myös harvinaisen aktiivisia: pyöräilimme, kävimme moneen kertaan urheilupuiston ulkokuntoilulaitteissa, vaelsimme Nuuksiossa, teimme puutarhahommia, huolsimme terassia, pesimme autoa. Hyvä jos ehdimme pääsiäissuklaat jossain välissä syödä.
Totta puhuen emme kaikkea ehtineetkään. Pääsiäisaamun Kinder-munien paljoudesta on yhä jäljellä puolet, ja silti tuntuu, että toinen viikonlopun yliannostus liittyy juuri Kinder-suklaaseen... Onhan se ihanan makuista suklaata ja erityisesti cappuccinon kanssa, mutta rajansa kaikella!
Suklaaähky ei ehkä ole sieltä miellyttävimmästä päästä, mutta ulkoilmayliannostuksesta kärsin enemmän kuin mielelläni. Tunkkainen talvi pimeissä sisätiloissa on voitettu, taas kerran, nyt on meidän suomalaisten aika herätä jälleen elämään. Merkkejä siitä on jo viime viikkoina ollut: terassit ovat täyttyneet, ohikulkijat kadulla alkaneet katsoa silmiin, naapurit ovat yhtäkkiä putkahtaneet ulos taloistaan ja tervehdimme toisiamme pihalla kuin talviunilta heränneet, yhä jäseniään ja sosiaalisempaa minäänsä vähän hämmentyneinä venyttelevät karhunköriläät, jäämme rupattelemaan pidemmäksi ajaksi kuin talvella koskaan; eihän tarvitse kiiruhtaa sisään lämmittelemään.
Olen monta kertaa pohtinut, johtuuko meidän suomalaisten sisäänpäinkääntyneisyys ja epäsosiaalisuus ihan vain ilmastosta. Selityksenä se olisi ainakin helppo ja looginen, vaikka asiassa varmaan on muitakin, monimutkaisempia syitä. Kun vertaa vaikkapa Italiaan, missä aurinko paistaa eri volyymilla koko vuoden, tuntuu selitys vieläkin järkeenkäyvemmältä: helppohan italialaisten on olla kehittynyt avoimeksi, iloiseksi ja puheliaaksi kansaksi, kun heillä on sitä valoa ja lämpöä vuoden ympäri.
Jotkut italialaiset tosin valittavat heidänkin talvistaan, siitä että aurinko laskee joulukuussa "jo" viiden maissa ja nousee "vasta" seitsemältä, ja että kylmimpinä talvipäivinä joutuu käyttämään toppatakkia. Hanskoja ei Italiassa näe juuri kenelläkään, ei edes lapsilla - omat lapsemme ovat yleensä leikkipuistojen ainoat lapset, joilla on sormikkaat tai jopa karvanahkarukkaset, kuten viime joulun harvinaisessa kylmyydessä Roomassa, jolloin öisin lämpötila laski jopa pariin miinusasteeseen. Päivisin oltiin kyllä plussalla eli periaatteessa ilman hanskoja pärjäsi, mutta koska lapsemme ovat tottuneet pitämään kätensä lämpimänä, he suostuneet olemaan palelevin sormin Italiassakaan. Ja fiksuahan se sellainen on, kaikkihan tietävät että lämpöinen pukeutuminen alkaa käsistä, päästä ja jaloista; niin kauan kuin ne ovat lämpiminä, on helpompi muutenkin välttyä vilulta.
 |
| Pyöräretkellä auringonpaisteessa. |
Mutta noin yleisesti ottaen hansikasasia on mielestäni erinomainen oikean kylmyyden mittari. Niin kauan kuin jossakin paikassa pärjää ilman hanskoja talvella, ilmasto on miellyttävän lämmin. Ja Italiassa todellakin pärjää, ainakin vuoristoseutuja ja kylmiä ylänköalueita lukuunottamatta.
Voi ilmasto, miten vaikeaksi elämän minulle joskus teetkään! Suomen talvien pimeys ja kylmyys ovat ainoa asia, joka Suomessa asumisessa on välillä lähellä viedä järkeni ja ainoa selkeä seikka, joka aiheuttaa pysyvää italiaanmuuttoikävää. Kaipuu on suurinta tietenkin talvella, mutta toisaalta näin kevään korvilla pimeyden väistyttyä sen tajuaa toisesta näkökulmasta: Italiassa tällaista valon ja lämmön juhlaa voisi olla aina vain, eikä sen tarvitsisi rajoittua kevät- ja kesäkuukausiin.
Italiassa raittiin ilman yliannostus voisi olla kokovuotista, voisin juoda aamucappuccinoni ja kirjoittaa aamupostaukseni joka päivä ulkona, ja usein vielä auringonpaisteessa, kuten tänä aamuna tässä juuri kotipihallani teen.
Mutta kuka tietää, ehkä auringossa aamucappuccinon juomisesta seuraava nautinto ja tämä juovuttavan ihana olotila kevään saapumisesta yleisemminkin on mahdollista vain, jos sitä on edeltänyt se pitkä, pimeä ja synkkä suomalainen talvi? Jos tällaista olisi ympäri vuoden, tuntuisiko se sitten enää miltään? Alkaisimmeko mekin lopulta valittaa siitä, että on "vain" kymmenen astetta lämmintä tammikuussa ja auringonpaistetta "vain" yhdeksän tuntia vuorokaudessa?
Auringonpaisteesta ja koko talven kestävästä toukokuun säästä, ehkä siitäkin voi lopulta saada yliannostuksen?
Meillä suomalaisilla ei ole sitä vaaraa, joten palatakseni alun hedonisminvastaiseen ajatukseen, muuntelen sitä hiukan: Mistä tahansa nautitkin, varo ettet nauti liikaa - ellei kyseessä ole auringonvalo ja raitis ilma! Tiedetään, joku ehtii kohta jo varoittelemaan auringon syöpäriskeistä, mutta per favore, annetaan niiden edes tämän yhden kerran olla. Ja nautitaan auringosta, olemme jokainen sen ansainneet!
 |
| Järven rannalla auringonpaisteessa. |
Kommentit
Lähetä kommentti