Blogini tarina ja uusi osoite: alkutekijöistä domaininvaihtoon ja kuinka se tapahtui

Kaupallinen yhteistyö:  Zoner

Siellä se nyt on nimen lopussa, uusi verkkotunnus!

Huomasitko, että blogillani on uusi osoite? Nimi on toki vanha tuttu, mutta loppuosa on muuttunut blogspot.com:ista .fi:ksi. Kyseessä on pieni askel sosiaaliselle medialle, mutta iso askel Mustikkapastalle. Jos haluat että blogistasi tulee ihan oikea, vakavasti otettava blogi, hankkiudu eroon blogspotista, olen kuullut sanottavan jo kauan vähän jokaisessa blogioppaassa ja henkilökohtaisessa blogineuvonnassa.

En ole ottanut ohjetta vakavasti, osittain omasta saamattomuudesta, osittain uusien asioiden pelosta, joka minua jatkuvasti riivaa. Miten oman domainin hankinta tapahtuu, miten sellaisen voi tehdä, ja suurimpana kysymyksenä, osaanko sellaisen muutoksen tehdä, minun tietokonetaidoillani?

Ja vaikka aina sanotaan, ettei pidä jäädä kotiin odottelemaan että tilaisuus kävelee ovellesi, niin kuitenkin siinä kävi juuri niin: verkkotunnusvälittäjä Zoner otti yhteyttä ja tarjosi tilaisuutta vaihtaa domainpääte heidän kauttaan.

Ja nyt se on tapahtunut. Noin vain, helposti ja nopeasti. Haluatko tehdä saman? Näin se tehdään: 








Mene Zonerin sivuille, valitse haluamasi ja vapaana oleva verkkotunnus (esim..fi -, .com-, .net -päätteinen), tee tilaus ja odottele hetki, niin saat sähköpostissa Zonerilta tilausvahvistuksen siitä, että verkkotunnuksen varaus onnistui ja yksityiskohtaiset ohjeet, kuinka domainin vaihto Bloggerin asetuksissa tapahtuu. Ohjeet ovat niin selkeät, että jopa kaltaiseni täysi tumpelikko tietokoneiden ja koodauksen kanssa sai niillä vaihdon tehtyä. Tarvitsin koodarimiestäni vain olan taakse henkiseksi tueksi, mutta lopulta hänen ei tarvinnut puuttua asioihin.

Päätteenvaihto sujui muutamilla klikkauksilla ja aikaa asetusten vaihtamiseen meni noin vartin verran (suurin osa siihen, että tihrustelin ohjetta sadannen kerran, varmistelin, varmistelin ja varmistelin). Kokonaisuudessaan vaihtoon meni pari päivää ja olisi mennyt alle päivässäkin, jos olisin itse toiminut ripeämmin. Zonerilta tunnukset ja ohjeet tulivat nopeasti sähköpostiin, ja tarvittaessa apua olisi saanut myös Zonerin asiantuntijoilta.

Nyt näen tutun ja vuosien myötä jo rakkaaksi käyneen blogin nimeni uudessa päätteessään ja totean sen minkä jo etukäteen tiesin: se näyttää paljon paremmalta nyt. Oikealta. Juuri sellaiselta kuin olen sen halunnut näyttävän siitä lähtien kun viime tammikuussa kaivoin blogin naftaliinista ja käänsin sen tarinalle uuden lehden.

Zonerin ohjeilla tunnuksenvaihto kävi jopa minulta todella kätevästi.

 Rakastan tarinoita. Näen mielelläni vähän kaiken tarinan muodossa, vaikka suosikkihistorijoitsijani Yval Noah Harari muistuttaa, että ihminen ei ole tarina. Olen vahvasti eri mieltä. Kaikki on tarinaa, erityisesti elämämme täällä kehdosta hautaan. Synnymme, kasvamme, puuhailemme aikamme jotain ja sitten väsymme ja kuolemme pois. Kaikki tarinat eivät lopu kuolemaan, mutta kaikella on kaarensa. Alku, keskikohta, loppu.

Kerronpa siis teille blogini tarinan. 

Aloin haaveilla blogista vähän sen jälkeen kun esikoiseni yhdeksän vuotta sitten syntyi. Haaveilin pitkään, kuten aina teen, sitten perustin blogin vuonna 2012. Blogin aihepiiri liikkui ravitsemuksen, ruuan, italialaisuuden ja yksilapsisen perheen asioiden ympärillä. Jaoin paljon reseptejä, kirjoitin ajatuksiani ravitsemuksesta ja terveellisyydestä. Ne aiheet olivat silloin pinnalla, tein samalla töitäkin kirjoittamalla samoista aiheista lehtiin, mm. erikoisliitteen karppauksesta erääseen liikuntalehteen!

Nyt niistä ajoista tuntuu olevan ikuisuus, ja karppauskin on sanana haihtunut jonnekin menneisyyden hämärään.

Päivitin blogia harvahkosti mutta säännöllisesti, joitakin pitempiä taukoja lukuunottamatta. Sitten ravitsemusaiheet alkoivat tuntua miljoona kertaa mässätyiltä, maailmassa tuntui yhtäkkiä olevan niin paljon muita ja merkityksellisempiä asioita, kuten maailmanpoliittinen kireys, Venäjän uhka, ympäristöongelmat ja yleinen valtava kärsimyksen määrä.

Lähestyin pikku hiljaa keskimääräisen elämän puoliväliä ja se alkoi näkyä ajatuksissani: kuka minä olen, mistä tulen, mihin menen, mihin kaikki nämä vuodet ovat kuluneet? Luin Hararin kirjoja kerta toisensa jälkeen ja aloin pitkän tauon jälkeen lukea muutakin historiaan liittyvää tietokirjallisuutta, löysin uudelleen historianopiskelijan sydämeni.

Minua alkoivat kiinnostaa myös kasvatusasiat uudella tavalla, olihan lapsia lopulta kolme ja huomasin, että hyvät neuvot olisivat usein ihan tarpeen ja sen huomaaminen, että miten huonoksi äidiksi itsesi tunsinkin tai miten vaikeilta lasteni aiheuttamat tilanteet tuntuivatkin, kasvatusoppaista luin että kaikki se oli aivan normaalia - eikä tilanteeni edes ollut pahimmasta päästä.

Italialaisuudesta sentään riitti tuoretta asiaa mutta erinäisten syiden takia blogi kuitenkin lopulta meinasi kohdata loppunsa vähän toista vuotta sitten.

Haaveilin kyllä jälleen kerran pitkään alkavani uudelleen kirjoittaa blogia, sillä tiesin sillä olevan harvalukuinen mutta uskollinen lukijakunta. Bloginkirjoitusjumi kuitenkin vaivasi: en halunnut enää kirjoittaa ravitsemuksesta vaan ihan muista asioista, mutta usein asiat olivat niin henkilökohtaisia, että mietin voiko sellaisesta kirjoittaa. Voiko itseään avata blogissa niin paljon? Kiinnostaisiko ketään edes?

Muuten kirjoitin kyllä paljon, enemmän kuin koskaan elämässäni. Olin vuosien ajan noudattanut neuvoa joka kirjailijoiksi haluaville annetaan eli lue, lue ja lue. Kaikenlaista sanataidetta. Ja minähän luin. Romaaneja, runoutta, novelleja, tietokirjoja, esseitä, lehtitekstiä...

Kunnes viimein aloin itse kirjoittaa, ja kirjoittamiseen käytetty aika rajoitti lukemiseni puoleen, jopa murto-osaan entisestä riippuen kirjoitusvaiheen intensiivisyydestä. Ajattelin blogin uudelleenaloittamista vähän väliä, se ei jättänyt minua rauhaan.

Sitten sain ahaa-elämyksen, että voisin yhdistää nämä kaksi asiaa: kirjoittaisin blogia samaan tyyliin kuin muutakin tuottamaani tekstiä, proosaa siis. Kirjoittaisin tajunnanvirtatekniikalla, en koskaan päättäisi etukäteen mistä alan kirjoittaa. Poimisin päästäni sanan, uutisesta tiedonmurun, lukemastani kirjasta ajatuksen - ja aloittaisin tuottamaan tekstiä. 

Pääsääntöisesti tätä tekniikkaa noudatan vieläkin. Matkan varrella mukaan on tullut myös toimittajavuosiltani tuttua "pahetta" eli halua ottaa asioista selvää ja kaivautua aiheeseen vähän pintaa syvemmältä.

Kirjoitan yleensä aamulla cappuccinoa juodessani, ja joskus mietin jopa blogin nimen vaihtamista Aamucappuccinolla -nimiseksi tai jotain siihen suuntaan. Mutta olen kiintynyt Mustikkapastaan, minusta on mukava että se kantaa mukanaan blogin syntyideaa eli kahden maan (ruoka)kulttuurien yhdistymistä ja ruoka- ja ravitsemusblogijuuria.

Aamucappuccinolla.

Blogi on ollut nyt uudelleen elossa kohta yhdeksän kuukautta ja sillä matkalla se on kasvanut ja kehittynyt paljon - samaa tahtia ovat kasvaneet haaveeni ja suunnitelmani blogin tulevaisuuden suhteen. Minulle on kehittynyt siihen liittyen päämääriä, joita kohti tavoittelen.

Ja mikäs sen parempaa, sillä elämässäni kului monta vuotta ilman päämääriä enkä toisaalta niitä tarvinnutkaan, koska äitiys täytti kaikki tyhjät kolot sisäisessä maailmassani. Äitiys on edelleen elämäni tärkein asia ja rooli, mutta lasten kasvaessa on väistämättä tullut aika ajatella muutakin - niin se tämä maailma vain toimii, vaikka kuinka toivoisi voivansa jäädä äitikuplaan ikuisesti.

Nyt on aika tehdä ja toimia muussakin kuin äitiydessä, ja silloin on tärkeää olla päämääriä. Koemmehan ison osan tunteistamme suhteessa päämääriin, ja nimenomaan myönteisistä tunteista. Valitsemme itsellemme päämääriä, jotka ovat meille arvokkaita ja joita muut pitävät arvokkaina (toivottavasti tärkeimpänä kompassina ensimmäinen, ei jälkimmäinen), ja toimimme sen mukaan että voisimme ne saavuttaa.

Ollakseen tasapainossa itsensä ja maailman kanssa ihminen tarvitsee jotakin, mitä tavoitella ja missä tulla paremmaksi. Me emme teknisesti ottaen ole onnellisia, ellemme miellä kehittyvämme, kirjoittaa Jordan B. Peterson hämmästyttävän hyvässä teoksessaan 12 elämänohjetta. Käsikirja kaaosta vastaan. (WSOY 2018) Hän on kuin toinen Harari minulle, kutitusta ja hivelyä älynystyröille, ihailtavaa viisautta ja tietämystä, lääkettä sielulleni ja suunnannäyttäjä moraaliselle kompassilleni.

Nykyisin blogini on osa Kaksplussan verkostoblogeja, mutta joskus mietin onko kohderyhmä aina ihan oikea. Kirjoitan kyllä lapsiperheasioista paljon, mutta kirjoitanko jopa liikaa, eihän pikkulasten äideillä ole aikaa kaikkea tätä tekstin määrää lukeakaan vaikka kiinnostusta olisikin! Vai onko mukana sittenkin liikaa sellaista, mikä ei odottavien äitien ja pikkulasten vanhempien kiinnostusta kohtaa? Toisaalta uskon siihen, että monet käsittelemistäni aiheista ovat sen verran "universaaleja", että koskettavat monia ihmisiä, olkoon heillä lapsia tai ei.

Blogi on minulle edelleen harrastus, mutta nyt näen siinä mahdollisuuksia muuhunkin. Ennen kaikkea näen itsessäni halun kehittää blogiani ja panostaa siihen. Haluan kertoa siinä itsestäni ja maailmasta asioita, joista uskon ja toivon olevan apua ja hyötyä jollekulle. Ja jos yhdenkin lukijan saan tuntemaan, että hän saa tekstistäni jotakin - vertaistukea, kosketuspintaa, ajattelemisen aihetta, tietoa, tunnetta, olen onnistunut bloginkirjoittajana. En pelkää avautuvani liikaa, koska tiedän kuitenkin kertovani vain pikkuruisen osan elämästäni ja asioistani, ja kaikki minkä paljastan, on tarkkaan harkittua, tajunnanvirtatekniikasta huolimatta.

Blogini tarina on vielä kesken, ehkä alussa, kuka tietää. Ehkä verkkotunnuksen vaihto on konkreettinen käänne johonkin uuteen ja jonain päivänä vielä kiitän Zoneria siitä, että he patistelivat minut voittamaan saamattomuuteni.

Olen ylpeä blogini uudesta päätteestä ja sen uudesta suunnasta ja jään kiinnostuksella odottamaan, pitävätko blogiasiantuntijoiden sanat paikkaansa eli että vasta omalla domainilla varustettu blogi voi menestyä ja kukoistaa. Pilke silmäkulmassa, totta kai. Sillä lopulta uskon kuitenkin, että sisältö ratkaisee, pääte korkeintaan vain auttaa tavoitteissa.

Nyt on tämän aamun cappuccino juotu, istun ulkona terassilla ja totean, että villatakkia tarvitsee jo ja paljaita varpaita palelee, vaikka aamuaurinko suloisesti paistaakin eilisen ja yön sateiden jälkeen. Ruoho ja ilma on kosteudesta sakea, muisto kesän lämmöstä viipyilee vielä iholla mutta tiedän että sieltä se kovaa vauhtia tulee, syksy sateineen ja tihenevä pimeys. Eilen siitä saatiin jo esimakua kun koko illan satoi, raskaat pilvet hämärsivät valon jo seitsemältä ja ennen yhdeksää olikin jo pilkkopimeää.

Tervetuloa syksy vaikka vähän pelkäänkin sinua ja pimeyttäsi, sillä olen valon lapsi niin kuin me kaikki syntyjämme olemme, tarkoitettu elämään valossa, lämmössä ja ilossa.

Syksyä kohti siis, uusin tuulin, uusin tavoittein ja uusin blogipäättein!

PAROLA DEL GIORNO: dominio (m) personale per il blog = oma verkkotunnus blogille