Ettemme hukkaisi toisiamme arkeen: parisuhdeaikaa ja nostalgiaa käsi kädessä

Oopperatalo iltavalaistuksessa -
Töölönlahden rannalla on pimeällä näin romanttista.

Viime viikonloppuna meillä oli harvinaista ohjelmaa, miehelläni ja minulla. Lapset jäivät hoitoon, ja vietimme kokonaisen iltapäivän ja illan ihan kahdestaan Helsingin keskustassa. Olemme tosi huonoja järjestämään yhteistä aikaa, vietämme sitä oikeastaan hävettävän vähän. Edellisen kerran esimerkiksi elokuvissa olemme olleet kolme vuotta sitten, syömässä viimeksi hääpäivänä keväällä.

Nyt oli aikakin. Mikä ihmeellinen tunne se olikaan, lähteä keskellä päivää kävelemään kohti juna-asemaa, jättää lapset kotiin eikä rattaita tarvinnut ottaa mukaan, ei vaippoja, ei varavaatteita, ei matkaeväitä.

Olihan se askel aika kevyt, ja hämmentyneenä kuin nuori tyttö otin miestäni kädestä. Tähän käteni kauan sitten kuului,  tähän isoon miehen käteen, tähänkö se yhä vielä kuuluukin, eikä aina vaan siihen rattaiden työntöaisaan tai lapsen pieneen käteen.

Bussissa yritimme pitää näppimme erossa - ei toisistamme vaan kännyköistämme, jotka polttelivat taskussa ja mieleen tuli väkisin, että olisipa loistava paikka tarkastaa feisbookit ja instagramit, lähettää parit viestit ja lukea päivän uutiset, kerrankin rauhassa.

Mutta emmehän me olleet uutisia lukeaksemme emmekä somea päivittääksemme kovalla vaivalla järjestäneet lapsia hoitoon, vaan viettääksemme parisuhdeaikaa! Siitä täytyi muistuttaa itseämme oikein urakalla, ennen kuin se meni jakeluun: meillä tosiaan oli puoli päivää aikaa ihan vain toisillemme.

Ja mitä kaikkea puolessa päivässä ehtiikään tehdä. Emme sittenkään antaneet periksi hullulle ajatukselle, että olisimme extempore varanneet huoneen lähimmästä hotellista, kuulemma sellaisia "iltapäivähuoneitakin" on joissakin hotelleissa tarjolla, mutta se alkoi sittenkin tuntua liian nololta. Vaikka mitä me muuta siellä olisimme jaksaneet tehdä, vanhemmuuden väsyttämät vanhemmat, kuin nukkua ihanasti ilman keskeytyksen uhkaa koko kuusi tuntia putkeen. Tai ainakin lähes pelkästään nukkua...

Hotellihuoneen sijasta noudatimme alkuperäistä suunnitelmaamme ja suuntasimme elokuviin. Lasipalatsin kulmalla oli kuitenkin ihan pakko pysähtyä, Torrefazione-nimisen kahvilan kohdalla nimittäin. Kauan sitten, kaukaisena ensitapaamisemme aikana, siinä sijaitsi toisenniminen kahvila ja siinä joimme ihan ensimmäiset yhteiset kaakaomme, ensi treffeillämme.

Käydäänkö tuossa kahvilla, ehdotin miehelleni enkä antanut itseäni häiritä, että hän alkoi ihan tosissaan miettiä, että olikohan tämä se kahvila jossa kävimme silloin ekoilla treffeillä, ei kyllä se sittenkin taisi olla tuo tuolla kauempana...

Päiväkahvilla Torrefazionessa.
Kaakaot ovat vaihtuneet cappuccinoon ja tuplaespressoon.

Siinä istuessamme cappuccinon ääressä aloin ajatella kaikenlaista. Sitä miten erilainen muisti ihmisillä saattoi olla ja miten eri tavalla yksityiskohdat, tärkeätkin, sinne jäävät. Ja sitten sitä kuinka oma muistini on tallettanut kaiken tarkasti ja yksityiskohtaisesti, niin että kyseessä saattaisi hyvin olla aivan tuore muisto.

Muistin selkeästi, kuinka kahdeksantoista vuotta sitten istuimme siinä edellisen kerran, muistin jopa paikan joissa tuolimme olivat sijainneet, kuinka minua jännitti ja hermostutti.

Huomasin että miestänikin jännitti, silloin kahdeksantoista vuotta sitten, kun istuimme kädet kaakaolasiemme ympärillä ja yritimme keksiä fiksua puhuttavaa. Myöhemmin mieheni tunnusti, että oli ottanut kaakaon vain koska minäkin otin, oikeasti hän ei voinut sietää kaakaota mutta ei ollut saanut tilattua mitään muuta koska oli niin hermona.

Minä en ollut mikään tottunut deittailija,  olin käynyt vain muutamilla treffeillä ja inhosin sitä joka kerta sillä edustavan kuvan antamisen yrittäminen oli rasittavinta mitä tiesin. Oli yleensäkin ihme, että löysimme puhuttavaa ottaen huomioon, kuinka itsestämme epävarmoja ja ujoja me molemmat silloin olimme.

Mutta minulla oli hyvä olla silloin siinä hänen seurassaan, ja jostain syystä hän tuntui erilaiselta kuin muut siihen asti tapaamani miehet. Puhuimme Italiasta, kyselin häneltä kaikenlaista hänen kotimaastaan ja erityisesti kotikaupungistaan Roomasta, kerroin omasta Italia-ihastuksestani ja siitä, että haaveilin näkeväni jonain päivänä Colosseumin. Haave, joka silloin tuntui niin kaukaiselta ja ihmeelliseltä...

Välillä tuli hiljaisia hetkiä, mutta aina jatkoimme juttelua, (tuleva)mieheni tilasi vielä espressokahvin itselleen ja halusi väkisin tilata minullekin jotain. Otin cociksen.
”Etkö juo espressoa?” hän kysyi.
Pudistin päätäni.
”En juo kahvia ollenkaan. Espressokahvi on sitä paitsi niin vahvaa, etten varmaan koskaan tule sitä edes maistamaan. Ei ole minun juttuni.”
Hän hämmensi espressoaan ja otti siitä lusikallisen.
”Maistaisit nyt. Saatat yllättyä.”
Pudistin taas päätäni.
”Et saa päätäni kääntymään. Inhoan kahvia.”

Eikä hän sitten yrittänyt enempää eikä se olisi auttanutkaan. Olin tosissani kun sanoin inhoavani kahvia, en ollut koskaan juonut sitä eikä minulla ollut aavistustakaan, millainen cappuccinontäyteinen tulevaisuus minua vielä odottikaan.

Finlandiatalolla oli otettava selfie.

Nostalgisen kahvihetken jälkeen pääsimme viimein elokuviin ja sekin oli aika nostalgista: katsoimme Maleficent kakkosen, fantasiaelokuvan parhaimmasta päästä ja fantasia on ollut yksi vahvasti meitä yhdistävistä asioista. Se on (lähes) ainoa genre jota mieheni lukee, ja minähän luen kaikenlaista mitä vain tielleni sattuu ja aloin lukea myös fantasiaa, koska huomasin että mieheni pitää siitä. Ainakin olisi jokin kirjallisuudenlaji, josta voisimme keskustella yhdessä.

Elokuvissa käymme katsomassa yhdessä pääasiassa fantasiaa, Taru Sormusten herrasta, Hobbit,  mitä niitä nyt onkaan ollut ja sitten tietysti The Game of Thrones -telkkarista. Kirjasarjan ensimmäiset osat ahmimme jo silloin kauan sitten, kun suuri yleisö ei ollut vielä niistä kuullutkaan eikä televisiosarjaa ollut edes suunnitteilla.

Elokuvan jälkeen kävelimme pimenneessä illassa Töölönlahden rantaa pitkin, mietimme hetken mistä oikein olimme puhuneet ennen kuin meillä oli lapsia, sillä nyt joka ainoa asia, mitä toiselle teki mieli sanoa, tuntui liittyvän jollain lailla lapsiin. Kiellettyä ajatella ääneen, mitenhän ne siellä pärjäävät! jouduin muistuttamaan itseäni ja miestäni monta kertaa.

Kävelymme johti lopulta Pasilaan, tietenkin, sinne suhteemme alkuaikojen muistoja hohtavaan kaupunginosaan, jossa nyt kohoaa kaupungin uusin ja hienoin kauppakeskus. (lue aiheesta enemmän teksistä Triplaonni joka sai alkunsa Pasilassa)

Enää ei askel vienyt Opastinsillan opiskelija-asunnoille vaan kauppoihin shoppailemaan, syömään ja juomaan, ja kyllä, se oli juuri niin ihanan erilaista ja vapauttavaa kuin olin muistellutkin, viettää aikaa ihan kahdestaan, syödä rauhallisesti ilman pelkoa itkupotkuraivareista, antaa viinilasillisen nousta päähän niin suloisesti kuin se vain voi eikä haitannut yhtään, sillä en ollut vastuussa kenestäkään pienestä.

Ja niinhän se sitten meni, kuin siivillä, ne iltapäivän ja illan hetket, ja ilta oli tullut päätökseensä.

Vaan ei ihan. Vielä oli edessä romanttinen visiitti Prisman pesuaineosastolle. Kotiin piti viedä tuliaisena pari pulloa viemärinavausgeeliä, mistä voi päätellä millainen ihana tilanne viemäriosastollamme vallitsee, taas (edellisestä tukoksesta voit lukea täältä). Vaippoja ei sentään tarvinnut ostaa, emmekä sortuneet ostamaan edes yllätystuliaisia lapsille, vaikka mielessä kyllä kävi.

Kotimatkalla käsi tuntui jo ihan luontevalta miehen kädessä, vaikka kieltämättä olin ehtinyt myös alkaa ajatella, että käsi kädessä kulkeminen on oikeastaan aika hölmöä ja yliarvostettua hommaa. En muistanutkaan, miten pitemmän päälle käsi siinä vain hiostuu ja muutenkin, käveleminen on paljon helpompaa ilman että täytyy sovittaa askeleensa jonkun toisen askeleiden rytmiin.

Auts, tiedän etten ole koskaan ollut mikään romantikko mutta tämä taisi olla jo pohjakosketus. Onneksi sentään saimme vietettyä ihan romanttisen parisuhdeajan lauantaina, seuraavaa kertaa voi harkita sitten joskus keväämmällä. Paitsi toisaalta, nyt kun sen makuun pääsi, niin ehkä jo vähän aikaisemminkin. Ettei tuo toinen pääse ihan vieraantumaan tuossa vierellä ja rupea puhumaan pelkästään lapsista silloinkin, kun voisi kerrankin puhua jostakin ihan muusta.

Kotona odotti ihmeellinen hiljaisuus ja rauha, kun kolmikko piirteli kaikessa rauhassa lastenhoitajan kanssa olohuoneen lattialla. Mekin haluamme tällaisen harmonisen riitelemättömän kolmikon kotiimme! Ai niin, muksut ovatkin meidän, emme meinanneet tunnistaa kun olivat sellaisia enkeleitä.

Halauksia ja rutistuksia, jälleennäkemisen iloa. Miksi tulitte jo, meillä oli kivaa, tätä kaikkea olemme tehneet, katsokaa mitä olemme piirtäneet, ihanaa että tulitte, oli vähän jo ikävä mutta vain vähän, kun lastenhoitajan kanssa oli niin hauskaa. Kyllä meillä on ihanat lapset!

Lasten nukkumaanlaittokin sujui ihmeellisen harmonian vallassa, koko kotimme hehkui uudenlaista lämpöä ja onnea. Tätäkö se on, kun vanhemmat muistavat välillä ladata akkujaan? Kyllä, tätä se varmaan juuri on, ja siksi se akkujen lataaminen on niin äärimmäisen tärkeää. Että jaksaa taas, ettei huku arkeen ja vanhemmuuteen ja unohda, että kaiken tämän perusta olemme me, me kaksi, eikä mikään muu. 

Ilman meitä ei ole tätä perhettäkään, ei olisi koskaan ollut eikä ole tulevaisuudessakaan, jos me kaksi hukkaamme toisemme.

PAROLA DEL GIORNO: serata senza bimbi (f) = ilta ilman lapsia  E`importante per la relazione della coppia lasciare i bambini ogni tanto da un babysitter e trascorrere un po di tempo in due. = Parisuhteen kannalta on tärkeää jättää lapset välillä lastenhoitajalle ja viettää vähän aikaa kahdestaan.