Katja Kärki: Jumalan huone. Heikot, vahvat naiset synnin ja sallitun puristuksessa
 |
| Katja Kärki: Jumalan huone |
Ja nyt Katja Kärjen Jumalan huone. Kun kuulin Kärjen teoksesta, olin juuri lukenut Matkaystävän, ja ajattelin että ei, ei enää näitä, tämän aihepiirin kirjoja ei enää pysty lukemaan. Yliannostus uhkasi, vaikka minusta koko ajan tuntuikin, ettei kaikkia näkökulmia ole aiheesta vieläkään esitetty, että jotain tärkeää on jäänyt huomiotta.
Nyt sitten Jumalan huone osui silmään kirjaston bestseller-osastolla ja pakkohan siihen oli tarttua. Ja onneksi tartuinkin! Kirjassa on yli 450 sivua, mutta luin sen kahdessa osassa, ensimmäiset 300 sivua ensimmäisenä iltana ja loput seuraavana. Sitä ei ollut malttaa jättää kesken.
Kirjassa kerrotaan pohjoiskarjalaisen suvun tarina kolmen naisen kautta niin mielenkiintoisesti, että uskonnollisuus on lopulta vain kertomuksen osa, mauste ja kuorrute. Itse juoni kulkee niin vetävästi, että unohtuu, että tartuin tähän kirjaan vain koska tiedän sen käsittelevän lestadiolaisuutta.
Runsas, verevä, koskettava, eeppinen. Näillä sanoilla voisi kuvailla tätä erinomaisesti kirjoitettua esikoisteosta. Rakenne pysyy tapahtumien yltäkylläisyydestä ja pitkästä aikajanasta huolimatta hyvin kasassa, sillä kirja on jaettu osiin kertojaäänen mukaan. Tarina kuullaan suvun kolmen naisen, Ailin, Marian ja Elsan näkökulmasta.
Aili on heistä vanhin, Vienon sisko, Maria Vienon tytär ja Elsa Vienon toisen tyttären Kaisan lapsi. Henkilökavalkaadiin kuluu lisäksi oleellisena osana Mauri, Ailin nuoruudenihastus ja Vienon aviomies, sodan jälkeen hirviöksi muuttuva mies. Pariskunta saa kahden tyttären lisäksi kolme muutakin lasta, muun muuassa salaperäisesti katoavan ja "kuolleista heräävän" Paavon.
Kaikkia kolmea kirjan naista yhdistää verevä seksuaalisuus, joka tukahdettuna etsii purkautumisteitään mistä suinkin kykenee. On hienoa, että tämä ihmiselämän perustavalaatuinen voima on nyt otettu mukaan lestadiolaisaiheisiin romaaneihin, vaikka kirjassa toki paljon muitakin teemoja on. Ailin kohdalla lopputuloksena on kesäisen huuman seurauksena syntynyt lehtolapsi, pois annettu ja ikuisesti kaivattu. Äidin osa on kuunnella poikansa saarnoja seurapenkissä ja hurmaantua niistä yhä uudelleen, heretä kiittämään, sen jälkeen kun ensin oli pitänyt huolta, ettei pirunperkele ja pahinta mahdollista laatua edustava huorinteon synti, Paavossakin pesivä, enää ahdistele poikaraukkaa.
Maria, "vanhapiika", kaipaa koko elämänsä, leipoo pullaa lauantai toisensa jälkeen seurojen jälkeisille kahveille, istuu seurapenkissä ja kuuntelee ja katselee elämänsä rakkautta. Mies kuuluu toiselle, pitkäaikaissairaalle naiselle jota mies pyhimyksenomaisesti hoivaa ja rakastaa. Kirjan vavahduttavimpiin kohtauksiin kuuluu, kun Maria kohtaa rakkaansa kahden kesken, pakahtuu tulesta ja halusta joka hänessä roihuaa, huoruudensynnistä joka hänessä huutaa, niin lähellä, kosketuksen päässä - mutta Hannu haluaakin vain nuhdella Mariaa ja olla huolissaan hänen uskonelämästään.
"Me ollaan oltu huolissaan sinusta", Hannu jatkaa.
"Ketkä me?"kysyn ja ääneni on hiljainen ja käheä. ---
"En halluisi sannoo sinulle tätä, Maria, mutta Pirjo pyysi. Se on huolissaan, että sinulla on maailmallisia ajatuksia ja omavanhurskkautta. Että sinä oot erkanemassa Jumalan tottuuesta." (s. 167) ---
Hannun keho on kova ja vahva, haluan riisua hänet. Huomaamattani painan lantiota hänen jalkaansa vasten.
"Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä ja kalliissa sovintoveressä", Hannu sanoo.
Hannu repäisee minut irti itsestään, suutelee otsaa. Hyvästelemme. Olen pettymyksen raiskaama. -- Olen heikko ja syntinen nainen, pelkkä kiimainen narttu suuren Jumalan silmien alla. (s. 170)
Vasta kun Hannu vaimonsa kuoltua ottaakin vaimon Thaimaasta, ei Mariaa, alkavat Marian silmät lopullisesti aueta, ja se mikä on alkanut varovaisesta epäilyksestä, puhkeaa täydeksi vapaudeksi. Maria ei enää jaksa leipoa pullaa vaan seuraa sydämensä ääntä, opiskelee papiksi ja matkustaa opintomatkalle Maltalle asti, missä odottaa etelän yö ja maltanvenäläinen Grigor.
Elsa, nuorinta sukupolvea edustava Martiskaisen suvun nainen, joka on syntynyt samana vuonna kirjailijan kanssa eli 1985, tekee erilaiset valinnat. Hän repäisee itsensä irti voimalla ja väellä, kulkee toiseen äärilaitaan siltä kaidalta polulta, jota uskovaisen odotetaan kulkevan. Elsan kapina on rajua ja äärimmäistä, kaikki vituttaa häntä ja hän haluaa kokeilla kaikkea, saada syntilistansa jokaisen kohdan täytettyä.
Ja saakin, mutta polte ei siltikään laimene, rauhaa ei löydy ei punkipiireistä, ei pullonpohjasta, ei piristä, ei tytön vuoteesta. Eikä varsinkaan rumpalista, joka saa hänet tekemään vielä tappamisen synninkin.
Olo on epätodellinen. Jotenkin tyhjä. Kuin matto olisi kiskaistu jalkojen alta, kuin heräisi vieraasta todellisuudesta ja olisi kuvitellut kaiken, koko entisen elämänsä. Missä rumpali on? Mitä eilen tapahtui? Miksi tulin tänne? (s. 254)
Ajattelen kaukaista kotiani. Säätiedotus on luvannut sinne lunta. Mitähän Lotta tekee juuri nyt? Istuu kotona vessanpöntön päällä ja leikkaa varpaankynsiään jalat koukussa äheltäen. Tai ryystää kuumaa kaakaota keittiönpöydän ääressä ja katsoo pimeään. Tai lukee kotitehtäviään ja pureskelee kynänpään rikki. Kotona kaikki kynät olivat kuin majavan järsimät puut Lotan hampaiden jäljiltä.
Ja mitä tekee Maria? Vieläkö sillä on samanlainen tuike silmissä ja kiltti luonne? Vieläkö se kietoo huivin päähänsä, kaatelee kahvia ja katselee himoiten saarnaajaa? (s. 337)
Ailin nuoruuden pulppuava verevyys vaihtuu iän myötä tiukkaan uskovaisuuteen. Aili hallitsee sukuaan ja sen salaisuuksia, pitää suunsa kiinni vanhoista asioista, niin että niistä saa lukija selvyyttä vasta pikku hiljaa, lähes kiduttavan hitaasti. Kärki hallitsee tarinankerronnan ja juonenkuljetuksen, asia toisensa jälkeen valkenee ja lyö ällikältä: ah, tämäkö täällä olikin taustalla, huomaan ajattelevani useaan kertaan lukemisen edetessä.
Ja kuten niin usein, vahva usko ja heräävä hulluus kulkevat käsi kädessä. Aili taistelee piruparkojaan vastaan, kiittää Herraa poikansa saarnojen ääressä ja sitten kuitenkin, lähes epäuskottavan helposti mutta silti niin terävästi ihmisluonnon häilyväisyyden osoittaen, tuntee myötätuntoa vankilasta vapautuvaa Mauria kohtaan, jonka lapsia on ollut tämän vankilatuomion ajan hoitamassa. Tunteet ja liha heräävät kaikesta tukahduttamisesta huolimatta.
He syövät puhumatta. Mannapuuro ja punainen kiisseli sekoittuvat lautasella. Aili ei voi olla ajattelematta, että valkoinen on lunta ja punertava kiisseli verta. Vienon verta. Hänen vertaan. Jeesuksen Kristuksen sovintoverta.
Lusikkaa pitävä käsi vapisee, kun Mauri pyytää lisää puuroa. Äkkiä Aulin käy sääliksi. Hän voisi olla antamatta ja Mauri tyytyisi siihen kuin piesty rakkikoira. Ja äkkiä Aulissa läikähtää jokin lämmin taas, tekee mieli sipaista miehen parransängen peittämää poskea, jos lapsia ei tuossa olisi. Liekö sitä kukaan pitkään aikaan sillä lailla koskettanut? Aili räpistää ripsiään, miten se nyt tällä lailla laittaa tuntemaan, kesken kaiken. (s. 393)
Uskonto vaikuttaa ihmisten taustalla, heidän teoissaan, kaikki on sen läpivalaisemaa. Mutta ihminen, hänen tunteensa, halunsa, himonsa ja elämännälkänsä, ne eivät muutu eivätkä kuole ankarankaan prässin alla. Se on yksi kirjan vahvoista sanomista. Usko antaa voimaa, se antaa toivoa vaikeuksien ja elämän tarkoituksettomuuden keskellä, mutta uskolla voi myös yrittää korjata virheitään, peruuttamattomiakin, näyttää paremmalta muiden silmissä.
Hannun luja usko tekee hänestä ihmeenkaltaisen olennon, Maurikin pestään sovintoverellä ennen kuolemaansa ja perheenjäsenet ovat valmiit sen vuoksi unohtamaan kaiken, senkin että mies tappoi oman vaimonsa, "ryssänhuoran", kunhan oli ensin tätä kyllikseen hakannut.
Mutta kaikki eivät unohda. Ei etenkään Elsa, joka kantaa sisällään ukistaan muistoja, niin pahoja ettei kenellekään ole uskaltanut kertoa.
Mauri-ukki ei ansaitse mitään. Kusen hänen haudalleen. (s. 457)
Moniulotteinen, ajatuksia ja tunteita herättävä, monelle uskovaiselle tai uskomassa joskus olleelle varmasti myös hyvin samaistuttava. Sitä on Jumalan huone. Kirjaa lukiessa en voinut olla miettimättä, oliko kyse vanhoillislestadiolaisuudesta, vai sittenkin esikoislestadiolaisuudesta. Huivien ja pitkien hameiden suuri määrä viittaisi jälkimmäiseen, samoin muutama tärkeä sananmuoto. Kukaan vanhoillislestadiolainen ei sano olevansa uskossa, vaan uskomassa. Myös rukoilu puhuttelun yhteydessä on minulle vierasta sellaisena kuin vanhoillislestadiolaisuuden käytännöt muistan.
Mutta paljon tuttua kirjasta kuitenkin välittyi. Synnin ja sallitun ristiriita ja puristus, pullanleivonta rauhanyhdistyksen toimintaan, yhteinen omatunto joka valvoo, ettei kukaan jäsen erehdy ajattelemaan omalla tavallaan. Ja tietysti nuoren näkökulmasta se, että maailmassa kaikki näyttää niin houkuttelevalta ja ihmeelliseltä, mutta ei välttämättä sitten olekaan, kun menee ja kokeilee, vaan se on ihan tavallista elämää, sitä jota kaikki elävät. Mutta joskus se onkin se kaikkein suurin ihme.
Katja Kärki: Jumalan huone
Bazar 2019
462 sivua
lainattu kirjastosta
Lue myös muita lestadiolaisuutta käsitteleviä tekstejäni:
Bed Of Roses - kielletty hedelmä korvalappustereoissa
Synnistä kevään piristykseksi
Helvetinpelko lapsena, unettomuus ja särkynyt ruukku - kuinka opin nukkumaan pelkäämättä
Kommentit
Lähetä kommentti