Minulla on kolme pientä lasta ja luen yli sata kirjaa vuodessa. Miten sen teen?

Yli sata kirjaa vuodessa. Nämä kirjat ovat tällä hetkellä kesken.

Eilen illalla luin vuoden 98. kirjan, Soili Pohjalaisen Valuvian. Kirjasin luettujen listaan uuden nimekkeen ja tajusin, että ihan kohta tulee sata täyteen. Ja koska vuotta on vielä jäljellä, tulen pääsemään ainakin parilla, kolmella kirjalla yli sadan. Jos nimittäin normaali lukutahti säilyy joulusta ja jouluhössötyksestä huolimatta.

Tänään voi olla, että lukemiset jäävät vähemmälle. Nimittäin aamulla herätessä verhojen takaa pilkisti jotain outoa, jotain joka enteili loistavaa ulkoilupäivää. Vallitsi yhtä outo hiljaisuus, pehmeä ja kylmä, eikä sitä rikkonut edes aamupiirrettyjen ääni olohuoneesta. Piti oikein tarkistaa kellosta, olisiko sellainen ihme päässyt tapahtumaan että olisimme kaikki nukkuneet yli yhdeksään. Ei tietenkään ollut, kello oli se tavanomainen vähän yli kahdeksan.

Outo valo kajasti ulkoa siksi, että siellä oli lunta. Ohut, hädin tuskin maata peittävä kerros, mutta silti riittävä hohtamaan valoa, poistamaan säkkipimeyden ja tunkeutumaan verhojen raosta sisään. Ja kantamaan sisälle asti sen taianomaisen, pehmeän hiljaisuuden, jonka vain lumi voi synnyttää. Sen josta aamulla tietää joskus jo ennen ulos tai säätietoihin katsomista, että yöllä on satanut lunta.

Kaiken lisäksi päivän valjetessa ilmeni, että taivas on pilvetön eli aurinko paistaa. Lumi on jäätynyt puihin, koko maailma kimaltelee valkoisuudessa ja valossa. Äkkiä ulos!

Lumi satoi jo eilen illalla, seitsemän jälkeen päiviä jatkunut vesisade muuttui ensin märäksi rännäksi, sitten ihan oikeaksi lumeksi. Etupihan terassi alkoi muuttua valkoiseksi, sitten takapiha.

Lapset ryntäsivät ulos, synkeä syksyinen piha oli yhtäkkiä täynnä iloa ja valoa ja ääntä. Tekivät lumiukon, lumienkeleitä, askelkuvioita lumeen. Katsoin ikkunasta ja kurkin ovenraosta ja melkein toivoin olevani yksi heistä, yhtä innostunut ja iloinen. Muisto niistä ajoista, jolloin olin ja kiskoin haalareita ylleni samalla innolla ja heidän tavoin sisään tullessani jätin ne eteiseen siihen myttyyn mihin riisuinkin, varmana siitä että äiti kyllä korjaa ja vie kuivumaan, välähti eteeni niin vahvana, että se kaikki olisi voinut tapahtua eilen.

Muistan lapsuudestani monia asioita, mutta yhtenä vahvimmista ne ajat, kun opin lukemaan. Kun akuankat ja minttukirjat yhtäkkiä avautuivat muutenkin kuin kuviltaan, kun vihdoinkin saatoin lukea niitä ihan itse. Äitini mukaan tämä tapahtui joskus viisivuotiaana, tarkkaan en itse muista. Mutta sen muistan, että kun kerran aloitin lukemisen, en sitä koskaan lopettanut. En vieläkään ole.

Jossakin vaiheessa siihen havahduin, nimittäin että läheskään kaikki ihmiset eivät lue koko ajan. Eivätkä he lue 100-150 romaania vuodessa. Se nimittäin on määrä, jonka minä nykyään luen. Ei edes paljon innokkaimpiin lukijoihin verrattuna eikä omaan lukutahtiini nähden, mutta keskiarvoihin nähden iso määrä. Ja siihen nähden, miten vähän minulla oikeasti on aikaa lukea.

Lumiukko pihalla.

Minulle lukeminen on aina ollut niin itsestään selvä asia, että en ole tullut ajatelleeksi etteivät kaikki lue. Kymmenenvuotiaana luin Anna-sarjoja ja Jane Austenia, kolmetoistavuotiaana Sinuhe Egyptiläistä, Mikael Karvajalkaa, Anna Kareninaa, Rikosta ja rangaistusta ja Täällä Pohjantähden alla -trilogiaa, ja harmitti kun aavistin, etten ymmärtänyt läheskään kaikkia  vivahteita ja teemoja, joita kirjoissa oli.

Minulla on aina kirja kesken, yleensä pari kolmekin yhtä aikaa. Lukeminen on vähän kuin hengittämistä; en osaa olla ilman.

Aivan viime aikoina olen innostunut tekemään joistakin lukemistani kirjoista arvosteluja tänne blogiin. Pitkään arastelin arvosteluihin ryhtymistä, sillä koin etten ollut millään muotoa pätevä arvioimaan toisten tekstejä ja kirjoja. Miten paljon työtä ja lahjakkuutta vaatii, että saa tekstinsä tarinan muotoon ja kirjan kansiin, hyvähän siinä on toisten arvostella, tekisivät itse saman!

Vaikka tietenkin ymmärrän, että arvostelut ovat tärkeä osa kirjamaailmaa, kirjailijat tarvitsevat arvosteluja ja arvostelijat kirjailijoita. Arvostellaakseen toisten kirjoja ei tarvitse itse olla kykenevä kirjoittamaan kirjaa.

Yllättävän moni palaute, joita arvosteluistani olen saanut, on liittynyt sen ihmettelyyn, miten oikein kerkeän lukea kirjoja. Moni on ilmoittanut, että olisi hänestäkin ihana lukea, jos vain olisi aikaa.

Niin, mistä oikein revin ajan sadan romaanin (lisäksi myös muutama hitaammin luettava tietokirja) lukemisen vuositahtiin? Minulla on kolme 2-9 -vuotiasta lasta, koira ja koti hoidettavana, olen kotiäiti ja teen jonkin verran töitä kotoa käsin, lisäksi kirjoitan paljon myös itse pöytälaatikkoon mm. autofiktiota. Milloin ehdin lukea?

Ensinnäkin on todettava, että mitä oikein paljon rakastaa, siihen löytää ajan vaikka heinän seipäästä - tai omista yöunista. Meillä jokaisella on ihan varmasti asia, jossa tämä periaate toteutuu. Usein luen illalla, kun lapset nukkuvat, tihrustan kirjaa pimeän olohuoneen valaistussa nurkassa vaikka kuinka väsyttää ja varmaan pilaan silmäni sillä ennen pitkää.

Sitten luen aamulla, jos sopiva hetki tulee aamupalan ja aamu-ulkoilun välissä enkä kirjoita tai tee työhommia. Luen iltapäivällä kun lapset leikkivät olohuoneen lattialla ja istun sohvalla heidän kanssaan. Välillä saatamme lukea yhdessä lastenkirjan tai pari, tai sitten osallistun heidän leikkeihinsä hetken. Ja jatkan taas oman kirjan lukemista.

Kesäaikaan luen ulkona terassilla, kun lapset touhuavat hiekkalaatikolla tai etupihalla leikkejään. Otan kirjan leikkipuistoon mukaan ja luen siellä sivun tai kymmenen, jossakin sopivassa välissä.

Ja vauva-aikoina tietenkin luin imettäessäni. Kun vauva nukahti syliini päiväunille. Kun keinuttelin häntä pihalla vaunuissa. Jos olisin voinut, olisin lukenut myös vaunulenkeillä.

Luen busseissa ja junissa aina silloin kun matkustan yksin, autossa jos olen pelkääjänpaikalla. Laukussani on aina kirja siltä varalta, että täytyy odotella jotakin tai jotakuta. Käytän somea vähän, sen minimin jonka bloginpitäjänä ja ystävien kanssa yhteydenpitoon vaaditaan.

Sillä ajalla mitä lasten kanssa olemisen ja heistä huolehtimisen jälkeen jää, teen valintoja lukemisen ja muiden asioiden välillä koko ajan, ja yleensä lukeminen voittaa. Viime vuosina se tosin on saanut vahvan haastajan kirjoittamisesta, mutta nykyään ajattelenkin näitä kahta melkein kuin samaan pakettiin kuuluvana: kirjoittamaan oppii lukemalla - paljon!

Ehdin siis lukea paljon, koska lukeminen on minulle tärkeää. Ja sitten tietysti mikä oleellista, olen aika nopea lukija. Eilisen Valuvian luin alle kahdessa tunnissa, 170 sivun väljästi taitettu kirja oli nopea iltapala. Ilman häiriöitä ja keskeytyksiä lukutahtini on reilusti yli 100 sivua tunnissa.  Jos minulla olisi oikeasti paljon aikaa lukemiseen, lukisin varmaan suunnilleen 300 kirjaa vuodessa.

Mitä enemmän lukee, sitä nopeammaksi lukijaksi kehittyy. Jos tuskailee sen kanssa ettei saa edes yhtä kirjaa loppuun eikä löydä aikaa lukemiselle, on vain yksi keino korjata asia: lukea enemmän. Aluksi vaikka vain 5 minuuttia kerrallaan, 10 minuuttia päivässä. Sitten 15, lopulta 30 minuuttia. Ottaa lukeminen osaksi rutiineja.

Sille mikä on oikein lähellä sydäntä, löytyy aina aikaa, tavalla tai toisella. Niin yksinkertaista se on.

Ja nyt lähden ulkoilemaan, enkä varmasti vilkaisekaan yhteenkään kirjaan ennen auringonlaskua!

PAROLA DEL GIORNO: leggere dei libri = lukea kirjoja Leggo poco più di cento libri ogni anno. = Luen vähän yli sata kirjaa joka vuosi.