Mitä enemmän rakastaa, sitä enemmän joskus myös **tuttaa

Tunteet ovat kuin nämä saamenpuvun huivin hapsut Outi Pieskin kolmiulotteisessa
"piirrustuksessa" Kiasman Yhteiseloa-näyttelyssä, värikkäitä ja toisiinsa lomittuneita.

En ole voinut välttyä sivusilmällä seuraamasta keskustelua joka on virinnyt, kun eräs tunnettu bloggaaja tunnusti  keskusteluohjelmassa, että välillä oma lapsi vituttaa. Sitä seurasi haukkumaryöppy - miten äiti voi sanoa jotain tuollaista, miten kauhea, tunteeton äiti. Miten tuollaisella on lapsia, olisi jättänyt hankkimatta, minä ainakin yritin lastani viisi vuotta ja kun viimein sain, en ikinä hermostu lapseeni jne. jne. Tuomitsijoita on riittänyt.

Äitiys on yksi tunnetusti vapaata riistaa, mitä tulee arvosteluun, vertailuun, tuomitsemiseen ja niin ylemmyyden- kuin alemmuudentunteisiin. Teki äiti niin tai näin, aina on joku joka on valmis ilmaisemaan oman arvostelevan mielipiteensä. Somessa tämän kaiken voi vielä nostaa potenssiin kymmenen.

Jos olen jotain somemaailmasta oppinut niin sen, että siellä kestääkseen on kasvatettava hyvä ja vahva suojakuori kielteisten kommenttien ja kimaltelevan pinnan takana piilevän yleisen negatiivisuuden varalle.

Tällaista suojakuorta toki tarvitaan elämässä yleensäkin, olipa sitten somessa tai ei, mutta somen kasvottomassa maailmassa on valmistauduttava vielä suurempaan törkypuheen määrään kuin oikeassa elämässä, sillä kasvokkain kohdatessa ihmisillä yleensä on normaali häveliäisyys ja kohteliaisuus tallella - somessa näistä ei ole mitään takeita.

Bloggaajaäidin vitutustunnustuksesta lähtenyt keskustelu on kuitenkin jättänyt minut lähes sanattomaksi, vaikkei vihapuhe minuun ole kohdistunutkaan vaan rehelliseen äitiin, joka käytti ehkä väärää sanavalintaa asiansa ilmaisemiseen tai mikä lie sai ihmiset niin takajaloilleen. Mutta sanattomuus ei johdu siitä, että en tietäisi mitä sanoa, vaan siksi että sanottavaa on niin vähän. Kaikki mikä on oleellista, mahtuu yhteen puolipisteen halkomaan virkkeeseen, ja se tulee tässä:

Rakkaus ja viha ovat toisensa läheisimmät sisarukset; mitä enemmän rakastat, sitä enemmän rakkautesi kohde joskus myös vihastuttaa.

Kääntäen tämän voi sanoa, että mitä laimeampaa on rakkaus tai mitä vähemmän sitä on, sen vähemmän leimahtelee myös viha ja suuttumus. Niin se vain on. Jos et rakasta, et myöskään tunne vahvasti muita tunteita. Ja tietenkin kaikki äidit (toivottavasti) lastaan rakastavat, he vain valehtelevat, jos sanovat etteivät koskaan hermostu ja tunne vihantunteita lastaan kohtaan.

Ja sitten on näitä pienten vauvojen äitejä, jotka ottavat oikeudekseen arvostella muita äitejä sillä "pitkän linjan" kokemuksella, joita heillä parin hassun kuukauden aikana on ehtinyt kerääntyä, yhden lapsen vanhemmuudesta. En minä ainakaan koskaan lastani vihaa, ei tulisi mieleenikään. Odota vain, kunhan vauvasi kasvaa ja tulee uhma- ja murrosikään, odota että rakkautesi kasvaa siitä ensimmäisten kuukausien sokeasta symbioosivaiheesta, jonka vaistonvarainen huolenpitohalu ja äitiyshormonien aikaansaama kiintymys on vasta esimakua siitä järisyttävästä, kokonaisvaltaisesta rakkaudesta, joka ajan myötä lasta kohtaan kasvaa.

Rakkauden äärimmäinen testi koittaa vasta myöhemmin,  sitten kun kuukaudet ovat vaihtuneet vuosiksi eikä kaiken taakseen jättävää rakkautta, valvottuja tunteja ja öitä lasketa enää millään mittatikulla vaan ne ovat muuttuneet olemisesi osaksi, persoonaasi kuuluvaksi piirteeksi. Kun hormonit ovat aikoja sitten haihtuneet ja lapsi oppinut sanomaan "ei", katsomaan sinua haastavasti silmiin ja heittäytymään tahtoasi vastaan jokaisella solullaan, ja hänen elämänsä tarkoitukseksi on tullut sinusta irrottautuminen ja oman persoonallisuutensa löytäminen.

Ja viimeistään kun se testi tulee, huomaat että saatat joinakin hetkinä - kun hän kiukkuaa, vaatii, valvottaa, raastaa hermojasi, roikkuu lahkeessasi, kerjää, tarvitsee ja koettelee rakkauttasi -  vihata lastasi aivan yhtä paljon kuin häntä rakastat, aivan yhtä syvästi ja kokonaisvaltaisesti. Viha kuohahtaa sinussa yhtä vahvasti kuin rakkaus pulppuaa. Sitä voi halutessaan kutsua vaikka vitutukseksi, mutta yhtä kaikki kyse on siitä, että lapsi, niin, hän vain on sinulle niin äärettömän, käsittämättömän, sanomattoman rakas.

Outi Pieskin Meidän maa, meidän väreillä - Kiasman näyttelyn antia.
Kiasmassa kävimme eilen lasten kanssa. 

Kun jotakuta oikein paljon rakastaa, asettaa kaikki tunteensa alttiiksi, paljaaksi ja levälleen, ne ovat siinä täysin vailla mitään suojaa, ja kun tuuli käy epäonnisesta suunnasta eli olet joko väsynyt, turhautunut, ympäriltä vyöryvien paineiden vallassa tai muuten vain heikoilla, niin myös ne huonot tunteet, viha ja kiukku, rakkauden ja tyyneyden sisaret, saattavat lehahtaa tuulessa ja ottaa vallan.

Tätä tapahtuu itselleni koko ajan, säännöllisesti. Rakastan lapsiani niin paljon, että kiukustun heihin välillä aivan suhteettomasti. Annan heille niin paljon itseäni ja rakkauttani, että heidän tarpeensa päästä vanhemmistaan aikanaan irti ja sen ilmaisumuoto eli oma tahto saa helposti aikaan vereslihan mielessäni. Onneksi en aina pura sitä lapsiin asti, useimmiten pidän sisälläni, mutta joskus se purkautuu ulos asti, silloin kuin kaikkein vähiten jaksan.

Mutta silloinkin, ja etenkin silloin, voin lohduttautua ajatuksella, että tämä kiukku ja viha minussa on näin voimakasta vain siksi, että rakastan niin paljon. Eivät minua bussissa meuhkaavien tai puolituttujen lasten kiukut kiinnosta eivätkä saa kiukustumaan, mutta ei pidäkään. Heidän edessään en ole tunteitteni kanssa paljas enkä heille vuodata rakkauttani, eikä heidän huono käytöksensä kuin korkeintaan ärsytä minua, jos haluaisin olla esimerkiksi olla ravintolassa rauhassa enkä kuunnella itkupotkuraivaria viereisestä pöydästä.

Se että tuntee negatiivisia tunteita, jopa vihaa, lastaan kohtaan ei ole huono asia. Päin vastoin, se kertoo että olet rehellinen itsellesi ja ymmärrät, että rakkaus ja viha kuuluvat samaan pakettiin. Eikä vihan tunne tarkoita, että et välittäisi lapsestasi etkä arvostaisi sitä että olet hänet saanut; totta kai hänestä välität ja arvostat, ja suurin osoitus siitä on, että et anna vihan kasvaa niin suureksi, että haluaisit vahingoittaa lastasi. Pysyt aikuisena hänen rinnallaan ja jos et siihen pysty, tunnistat olevasi liian tiukoilla ja haet apua. Ja ennen kaikkea tiedät, että vihastus ja kiukustus tulevat ja menevät, ne leimahtavat kuin tulitikun liekki ja sammuvat nopeasti, ja sitten kun ne ovat menneet, pulppuaa rakkaus taas entistä suurempana. 

Nykyaikana keppi kuuluu onneksi museoesineisiin vanhemman lasta kohtaan
tuntemien vihantunteiden purkajana. Tämä keppi Kiasman näyttelystä, osa
Charlotta Östlundin kolmen teoksen sarjaa Joutomaan säkeitä. 

Kaikki tässä kirjoituksessa pätee tietenkin myös isiin, vaikka minulla ei isänä olemisesta henkilökohtaista kokemusta olekaan eivätkä isät aivan yhtä helposti joudu arvostelun kohteeksi kuin äidit, me lähes pyhimyksenkaltaisella sädekehällä raskautetut madonnan kaukaiset kuvajaiset. Mutta uskon, että isillä rakkauden tunne lapsiaan kohtaan on ihan yhtä suurta ja kokonaisvaltaista kuin äideillä.

Toisaalta kirjoituksen monet asiat pätevät myös mihin tahansa suhteeseen, jossa on mukana suurta rakkautta. Rakastan aviomiestänikin paljon, ja kyllä, myös hän usein ärsyttää/vihastuttaa/vituttaa suunnattomasti. Sen sijaan muiden miesten tapa jättää likaiset sukat lojumaan tai unohtaa tärkeät päivämäärät ei saa minua suuttumaan sitten millään - koska en rakasta heitä.

Joten kaikki te äidit (ja isät), joita omat lapset joskus vituttavat/ärsyttävät/vihastuttavat/väsyttävät, olkaa onnellisia. Mitä suurempi on rakkaus, sitä suurempia ovat myös negatiiviset tunteet, ja jos joku haluaa sitä arvostella tai sanoo, että en minä ainakaan, osoittaa se ettei arvostelija joko ole rehellinen tai ymmärrä rakkaudesta yhtään mitään. Ei yhtään mitään.

PAROLA DEL GIORNO: amore materno (m) = äidinrakkaus L`amore materno è un sentimento incondizionata; il bambino viene amato dalla madre per ciò che è oppure più precisamente, perché esiste. = Äidinrakkaus ei pidä sisällään ehtoja; äiti rakastaa lastaan sellaisena kuin hän on, tai oikeastaan ihan vai siksi, koska hän on olemassa.