Nainen junassa ja antamisen ilo - miksi se puuttuu niin monilta?

Naamiaisiin lähdössä

Olimme viime perjantaina liikenteessä vähän oudoissa kamppeissa. Oli noitahattua, noidanluutaa, poskissa hämähäkinseittejä ja haavoja, keneltä pilkotti takin alta kimaltelevan kultainen merirosvoasun kaulus tai punainen pirunhäntä.

Olimme tietenkin menossa Halloween-naamiaisiin, ja siinä missä me aikuiset vähän nolostelimme asusteitamme, lapsista oli kauhean hauskaa olla ihmisten ilmoilla sen näköisinä. Koko perhe pukeutuneena! He hihittelivät ja eläytyivät rooliinsa noitana ja lepakkona vain niin kuin lapset osaavat.

Mutta sitten he junassa menivät yhtäkkiä ihan hiljaisiksi ja heidän silmänsä levisivät hämmästyksestä.  Junavaunun toisesta päästä nimittäin käveli nainen, joka antoi esikoiseni käteen viiden euron setelin. Tämä on siitä hyvästä, että minulla ei ole antaa karkkia, ja nythän on karkin ja kepposen päivä, hän sanoi. Mieheni ennätti paikalle kovasti estelemään, itse olin puhelimessa ja "jouduin" pysymään tilanteesta sivussa, mutta estelyt eivät auttaneet. Ei auttanut selittää, että lapset eivät ole liikenteessä karkki ja kepponen -mielessään, ei heille tarvitse mitään antaa, emme suinkaan ole rahaa tässä kerjäämässä.

Nainen ei ollut kuulevinaankaan vaan keskittyi höpsöttelemään lasten kanssa. Niin suloisia, hän sanoi ja kieltäytyi vielä kerran ottamasta seteliä takaisin. Minä nauroin partaani puhelimessa ja sitten kohta vielä enemmän, kun nainen ensin hävittyään palasi vielä takaisin. Tässä on vielä lisää rahaa, enempää minulla ei ole nyt käteistä mutta tajusin juuri, että pitäähän pojallekin antaa omat eurot. 

Seurasi vielä enemmän mieheni estelyjä ja rahan takaisin tyrkyttämistä, mutta turhaahan se oli. Pian nainen poistui junasta ja vilkutti vielä hyvästiksi "pikku lepakolle ja noidalle" ja meni menojaan. Koko episodi oli ollut äänekäs ja absurdi, koko junavaunu tietysti töllötti, mutta nyt hiljaisuus laskeutui.

Lapset jäivät istumaan kahdeksan euroa käsissään eivätkä tienneet mitä niillä tekisivät. Saadaanko me oikeasti pitää nämä? 

No, saatte kai sitten.

Tapaus puhutti ja huvittikin meitä pitkään. Se oli niin outo ja poikkeuksellinen kaikin puolin, ja sitten tietysti mieleen nousi vaikka mitä kysymyksiä: oliko nainen ollut ihan selvin ajatuksin, oliko hän nauttinut jotain, oliko hänellä kaikki ihan kotona ja niin edelleen. Kaikenlaisia ilkeitäkin ajatuksia ja hänen motiiviensa vähättelemistä. Jos olikin ihan sekaisin koko akka!

Mutta mitä jos hän antoi ihan vain antamisen ilosta? Mitä jos hän ei kuulukaan siihen isoon enemmistöön, joka pitää joka eurosta kynsin hampain kiinni ja keskittää kaiken tarmonsa tilin saldon kasvattamiseen ja sijoituksiin? Mitä jos hän ihan vain halusi olla ystävällinen lapsille, jotka lämmittivät hänen mieltään?

Sattumus oli siksikin jännä, että juuri edellisenä päivänä olimme osuneet Pasilan Triplassa uuteen kirjakauppaan, jossa tapahtui sielläkin kummia. Mikähän kumma myymälä tämä on, ajattelin astuessamme sisään, ei nimikylttiä, ei mitään, pelkkiä kirjoja, mutta jokin kumminkin kutsui astumaan sisään, rakkaus kirjoihin se kai oli.

Löysimme kivan lintukirjan ja ostimme sen, aloin rupatella myyjän kanssa ja hän osoittautuikin ihanaksi persoonaksi. Kirjakaupan nimi on BookBar, nimikyltti ei ole vielä ehtinyt saapua mutta tulossa se on samoin kuin kaupan nurkkaan lapsille oma MiniBar. Lapset ovat tärkeitä asiakkaita, heidät otettiinkin kaupassa ylitsevuotavasti huomioon.

Kirjakauppa BookBar Triplassa. 

Saatte yllätyksen, myyjä sanoi ja lasten silmät kirkastuivat. Varmaan joku tikkari tai tarra, ajattelin ja sekin jo tuntui ihanalta lahjalta. Saatte valita kirjan itsellenne jokainen, myyjä sanoi ja silloin jo suu loksahti minultakin auki.

Mutta totta se oli, lapset valitsivat alkuihmetyksestä toivottuaan kirjansa ja lopulta kävi ilmi että yllätys koski myös äitiä ja kaikkia perheen jäseniä. Valitsimme siis kirjan jokaiselle! Sellainen antaminen oli jotain niin harvinaista, että siihen oli ihan vaikea suhtautua. Menin häkellyksiin ja aloin vain miettiä kaikkea epäoleellista, kuten että onko tähän jokin koira haudattuna tai että emmehän vain valitse liian arvokkaita kirjoja ja vaikuta ahneilta.

Meni hetki tajuta, että myyjä teki sen todella sydämestään, hän kuuluu niihin ihmisiin joille anteliaisuus on hallitseva luonteepiirre ja tietysti se on myös osa hänen markkinointistrategiaansa, sillä näettehän, tässä minä kirjoitan hänen kirjakaupastaan myönteiseen sävyyn ja vilpittömästi suosittelen kaikkia kirjojen ystäviä asioimaan siellä.

Käynnistä jäi älyttömän hyvä mieli, ja jo se olisi riittänyt lämmittämään marraskuun masentamaa mieltä pitkän aikaa. Ja sitten seuraavana päivänä junassa tapahtui se mitä tapahtui naamiaisasuisten lasten kanssa!

Antamisen ilo, silloin kun sitä vilpittömässä muodossa kohtaa, on niin mieltä lämmittävää, että on suuri sääli etteivät ihmiset tajua jakaa sitä enemmän. Päin vastoin, suurin osa ihmisistä tuntuu keskittyvän vain omaisuutensa kasvattamiseen, ja sitten on vielä paljon puhdasta piheyttä ja ilkeää itaruutta, joka päinvastoin kuin antaminen, mustaa ja myrkyttää mieltä. Siitä tulee paha mieli paitsi kanssaihmisille, ennen kaikkea pihistelijöille itselleen, vaikka he eivät useimmiten ymmärräkään pahan mielensä lähdettä.

Tänään, kun verotiedot taas kerran ovat tulleet julkisuuteen ja ihmiset kyttäävät toistensa tuloja, on oikeastaan oikein hyvä hetki puhua antamisesta ja sen vastakohdasta piheydestä. On nimittäin tehty tutkimuksia, joiden mukaan rikkaat ovat rikkaita siksi, että heille rahan saaminen merkitsee todella paljon. Mitä enemmän heillä on rahaa, sitä kiihkeämmin he sitä haluavat. Eräässä rahankäyttöä mittaavassa tutkimuksessa tavalliset ihmiset suostuivat auttamaan tieteilijöitä ilmaiseksi, mutta rikkaille piti maksaa 46 euroa jokaisesta kyselylomakkeen täyttämisestä. On tunnettua ja siis myös tutkimuksin vahvistettua, että köyhät ovat auliimpia auttajia kuin rikkaat.

Ei siis niin, että rikkaat ovat rikkaita siksi koska ovat fiksuja ja älykkäitä, vaan koska heillä on niin suuri halu rikastua, että se peittää kaiken alleen. He ovat rikkaita, koska ovat itsekkäitä ja ajattelevat ensisijaisesti omaa rikastumistaan.

Rikastumiseen liittyy myös lieveilmiöitä, kuten epäempaattisuutta, itsekkyyttä ja kilpailuhenkisyyttä. Raha ei ole rikkaille enää keino ostaa tavaroita, joista he ovat aina haaveilleet, vaan keino ostaa hienompia tavaroita kuin samassa sosioekonomisessa asemassa olevat kanssaihmisensä. Toisin sanoen auton ja huvipurren pitää olla hienompi kuin naapurilla. 

Ei yllätä, että tutkimustenkin mukaan rikkaat ovat epäempaattisia. Paitsi että tutkimuksissa on havaittu rikkaiden jättävän useammin antamatta jalankulkijalle tietä autoillessaan, he myös ottivat itselleen enemmän karkkeja kuin köyhät tilanteessa, jossa sanottiin heidän saavan ottaa niitä kulhosta niin paljon kuin halusivat, ja loput menisivät lastensairaalan lapsille.

Ja sehän melkein jo tiedetään, että rikkaat eivät ole onnellisia. Onnellisuus kasvaa jonkin verran silloin, kun rahalla on merkitystä peruselintason saavuttamiseksi. Jos rahaa ei ole ruokaan ja vuokraan, onnellisuus usein vähenee. Mutta kun perustarpeet on saavutettu, rahan merkitys onnellisuudelle vähenee radikaalisti.

Toisin sanoen raha ei tuo onnea. Tämä yleinen sanonta on vahvistettu tutkimuksissakin. Yhdysvaltalaisessa 2000 superrikkaan tutkimuksessa kävi ilmi, että lähes kaikki tutkimukseen osallistuvat sanoivat, että tarvitsisivat kaksi tai kolme kertaa enemmän rahaa, että olisivat tyytyväisiä. 

Mitä tähän voi sanoa? Varmaan vain toivoa ettei vain koskaan sattuisi rikastumaan niin paljon, että tulee onnettomaksi. "Ei se ole rikas, jolla on paljon vaan se, joka antaa paljon. Saituri joka elää alituisessa menettämisen pelossa on psykologisessa mielessä itse asiassa köyhistä köyhin riippumatta siitä, miten paljon hän sattuu omistamaan", kirjoittaa Erich Fromm kirjassaan Rakkauden vaikea taito.

Kirjakauppa Book Barin omistsaja ja myyjä on itsekin kirjailija, 33 kirjaa julkaissut Leena Mäkijärvi.
Myymälässä on saatavilla joitakin hänen kirjoissaan, muun muuassa tämä.

Eikä anteliaisuus tietenkään tarkoita pelkästään konkreettista esineiden tai rahan antamista. Anteliaisuus on sieluntila, luonteen ominaisuus ja elämäntyyli, jonka voimme valita ja joka on meissä itsessämme valmiina, jos sille annamme tilaa.

Yhteiskuntamme ei juuri kannusta anteliaisuuteen. Elämme pienissä perheyksiköissä kaukana toisista, huomaamme että naapuriasunnon mummo on heittänyt veivinsä vasta kun hänen ruumiinsa alkaa haista rapussa, pitäydymme omissa asioissamme ja kävelemme ohi, jos näemme kadulle tuupertuneen ihmisen.

Yhteiskunnan arvot ovat myös enimmäkseen kovia ja materialistisia. Pitää olla pelit ja vehkeet ja osakkeet. Jos rahaa jonnekin kannustetaan syytämään, niin kuluttamiseen, markkinavoimille. Muutoin pitäisi vain säästää, säästää ja sijoittaa, ajatella eläkkeitä ja korkeintaan vähän kiillottaa imagoa hyväntekeväisyyteen osallistumalla.

Mutta sellainen anteliaisuus, jossa suoraan annetaan toiselle ihmiselle eli kanssaihmiselle jotakin, on harvinaisempaa. Ja sitten on niitäkin, jotka päinvastoin pyrkivät rikastumaan muiden kustannuksella. Otetaan kaikki mitä muista irtoaa, ei osallistuta tasavertaisesti kun mennään esimerkiksi nyyttärijuhliin, keskitytään oman potin kasvattamiseen. Huijataan ihmisiä luulemaan, että pitää ostaa tätä ja tuota, että tulee onnelliseksi, ja sitten kaikki heidän rahansa menee lopulta monikansallisille yhtiöille, joiden johtajat rikastuvat rikastumistaan.

Säästäväisyys on toki hyve, mutta silloin kun se tehdään anteliaisuuden ja lähimmäisenrakkauden kustannuksella, on kyse ilkeästä itaruudesta eikä hyveestä. Ja kun ottaa huomioon, että materialistisen anteliaisuuden puutteella on yhteys anteliaisuuden puutteeseen ei-materialistisessa mielessä, on tilanne vielä murheellisempi.

Metsästys- ja keräilykulttuureilla itaruus oli ja on yhä paheista suurin, kirjoittaa Gary Snyder ihmisen luontosuhdetta käsittelevässä klassikkoteoksessaan Erämaan kutsu. Ihminen on laumaeläin, joka on riippuvainen ryhmän hyväksynnästä ja sosiaalisista taidoista. Ahneus on silloin huono ominaisuus, sillä se aiheuttaa närää ryhmässä ja sitä kautta altistaa varhaiselle poismenolle. Itsekästä paskiaista ei kauan katsota hyvällä metsästäjä- ja keräilijäyhteisöissä.

Empaattisuus ja ryhmän yhtenäisyyttä vahvistava ja selviytymisen mahdollisuuksia lisäävä käytös eli muun muuassa jakaminen ja antaminen sen sijaan olivat arvostetumpia ominaisuuksia.

Book Barissa on myynnissä myös kierrätysmateriaaleista tehtyjä kortteja.

Mutta vaikka periaatteessa antamisen geenien olisi tätä taustaa vasten pitänyt periytyä myös nykyihmiseen, ei useinkaan tunnu siltä. Tai ehkä yhteiskuntamme on vain tehnyt meistä itsekkäitä oman edun tavoittelijoita, kuten Snyder kirjassaan epäilee. "Kaikki yhteiskunnalliset arvot ovat vääriä ja johtavat itsekeskeisen egon muodostumiseen", hän kirjoittaa. Itsekeskeisyys on ihmisessä syvällä, se on osa perusluonnettamme ja henkiinjäämisvaistoa. "Mutta yhteiskunta voi joko kiihdyttää ja käyttää hyväkseen tätä heikkoutta tai sitten rohkaista anteliaisuuteen, ystävällisyyteen ja luottamukseen."

Ja yhteiskuntahan olemme loppujen lopuksi me! Me teemme sen ilmapiirin, jonka keskellä elämme. Ja voimme tehdä tekoja, jotka rikkovat itsekeskeisyyden ja ahneuden ilmapiiriä. Kuten myyjä kirjakaupassa tai nainen junassa, etenkin hän koska hän teki sen täysin pyyteettömästi ja vailla markkinointitarkoitusta. Ja myyjänkin puolustukseksi on sanottava, että markkinointitarkoitus olisi mainiosti täyttynyt jo yhden kirjan antamisella, mutta se ettei hänen anteliaisuudellaan ollut rajoja, teki siitä muutakin kuin pelkkää markkinointikikkaa.

Pienet teot vaikuttavat, ja kun niitä on tarpeeksi monta, muutos on mahdollinen. Tämä on totta niin monessa asiassa, niin antamisessakin. Olen itse aina ollut anteliasta tyyppiä, minun on helppo olla koska vähästä on helppo antaa, niinhän usein sanotaan. Siksi olen jäävi sanomaan ja kehottamaan muitakin antamaan enemmän. Mistä minä tiedän, jos olisin superrikas, ehkä olisin samanlainen pihi itsekäs egoisti kuin muutkin rikkaat?

PAROLA DEL GIORNO: generosità (f) = anteliaisuus Che significa essere generosi? Essere felici di dare o di condividere il proprio tempo, denaro, cibo, o qualsiasi altra cosa con gli altri. Guando si è tolleranti e gentili con le persone, si dimostra generosità d'animo = Mitä tarkoittaa anteliaisuus? Onnellisuutta siitä, että saa antaa tai jakaa aikaansa, rahaansa, ruokaa tai mitä tahansa muuta toisten kanssa. Suvaitsevainen ja ystävällinen asenne muita ihmisiä kohtaan on henkistä anteliaisuutta.