Vastasyntyneestä kiukuttelijaksi - "kiukuttelu" on tärkeä etappi lapsen kehityksessä

Lasten isänpäiväkortteja. Auguri a papà!

Tänään isänpäivän aamuna olohuoneessamme kävi sipinä. Viimeisteltiin isänpäiväkortteja, paketoitiin lahja, luettiin kirjoja - ja kaikki tämä yritettiin tehdä oikein hiljaa, että isi saisi nukkua pitkään, kuten isänpäivänä isän oikeus on. 

Yhdeksänvuotias ja viisivuotias tajusivat tämän hyvin ja pitivät äänensä ihailtavalla sinnikkyydellä matalana, vaikka ponnistus se varmastikin oli etenkin viisivuotiaalle. Shh, isi nukkuu! He komensivat molemmat pikkuveljeään, kaksivuotiasta, joka myös yritti ihailtavalla innolla olla metelöimättä.

Mutta eihän se häneltä onnistunut. Tarkemmin sanoen kuopus on kaksi vuotta ja kymmenen kuukautta, uhkaavan lähellä uhmaikänä pidettyä kolmen vuoden rajapyykkiä, tosin asiantuntijoiden mukaan uhmaikä saattaa alkaa heti kohta kaksivuotispäivän jälkeenkin. Meillä se on alkanut kuin taikaiskusta kolmivuotispäivän lähestyessä, "kiukuttelu" nimittäin, vahvasti lainausmerkeissä. Oikeaoppisesti ajateltunahan kiukuttelua ei ole olemassakaan, vaan pelkästään hallitsematonta tunnetta epätoivottavan toiminnan (= itkun ja yleisen raivoamisen) takana.

Vaikealta se vaan joskus tuntuu aikuisesta ajatella, että taustalla olisi mikään muu kuin halu kiristää vanhemman hermoja, hakea huomiota tavalla, joka on kaikista tavoista huonoin. Mutta yritettävä on. Pidettävä mielessä kerta toisensa jälkeen, että lapsen aivot eivät ole vielä kehittyneet käsittelemään tunteita, vaan hän on alkeellisella tasolla tunteepurkauksiensa hillitsemisen kanssa. Lievästi sanottuna.

Isänpäivänaamun hiljaisuus olohuoneessa rikkoutui rytinällä, kun kuopus alkoi raivota siitä, ettei saanut lahjapaperirullaa käteensä. Odota, paketoidaan ensin, sitten saa rullan. Ei auttanut. Kun oli paketoitu, raivo vain yltyi siitä kun yritin antaa rullan hänelle. Ei rullaa, ei rullaa, EI RULLAA!

No selväksi tuli, vähemmälläkin olisi.

Milloin tuosta aina sopuisasta ja sopeutuvasta, hyväntuulisesta ja iloisesta lapsesta tuli tuollainen möykkääjä? No, kolmevuotispäivän kynnyksellä tietenkin. Kun eilen illalla katselin häntä hänen nukahdettuaan sivuvaunuun viereeni, näin hänet yhtäkkiä siinä sellaisena kuin hän oli kohta kolme vuotta sitten, sinä ensimmäisenä yönä kotona syntymän jälkeen.

Olimme tulleet kotiin iltapäivän puolella, edellispäivänä eli hänen syntymänsä hetkellä satanut märkä nuoskalumi oli sulanut pois rankaksi vedentuloksi muuttuneen sateen jäljiltä, oli tammikuu mutta talvesta ei ollut tietoakaan. Oli se ainutlaatuinen, maaginen, jännityksen ja onnen kyllästämä hetki jolloin kotona on juuri syntynyt vauva, uusi perheenjäsen, ja koko kodin ilmapiiri väreilee sitä kaikkea. Nyt hän on täällä, millainen hän on, miten elämä alkaa hänen kanssaan sujua?

Heikki Viitanen: Suomiluonnon kiinnostavimmat kohteet. Meidän isi sai
tämän kirjan isänpäivälahjaksi. Siitä varmasti löytyy uusia kohteita metsäretkillemme!
Kirjaa myydään esimerkiksi Triplan BookBar -kirjakaupassa, josta tämä kirja on peräisin. 

Innostuneet, ihastuneet isosisarukset, vähän hämmentynyt isä, synnytyksen ihme vielä tuoreena hänenkin mielessään ja ajatukset täyttäen. Ja hauras äiti, vatsanahka löysänä, rinnat täysinä, jalat hieman kuin irti lattiasta, mieli onnen ja sen sisaren haikeuden täyttämänä. Miten suurta onkaan tämä onni, miten haikeaa sillä nämä hetket ovat ohikiitäviä ja kohta jo menneisyyttä. En voinut lakata katselemasta pikkuista, joka oli tullut maailmaan. Häntä katselivat kaikki, voi niitä kaikkia katseita ja kaikkea sitä rakkautta joita hän sai osakseen!

Pimeys laskeutui ulkona, mutta me pesiydyimme sisälle lämpöön ja lamppujen valoon, harsoliinoja, tutteja, pikkuruisia vaippoja ja vaatekappaleita oli taas kaikkialla. Peittoja. Imetystyynyjä, maidon tuoksua. Äitiyspakkauksen laatiko, jossa köllötteli perheemme uusi jäsen, silloin kuin ei ollut jonkun sylissä.


Odotimme yhä vauvan ensimmäistä itkua, hän ei ollut itkenyt vielä kertaakaan sen jälkeen kun oli päästänyt ilmoille ensi-itkunsa noustuaan käsivarsilleni ammeen vedestä, johon hän oli syntynyt. Eikö se itke ollenkaan? Lapset kysyivät, vastasin että kyllä hän vielä itkee, älkää olko huolissanne, tulette kuulemaan sitä varmasti.

Illalla, kun laskeuduimme yöpuulle, asetin vastasyntyneen viereeni sängyn sivuvaunuun, isommat asettuivat omille paikoilleen perhepedissämme, sammutimme valot ja toivotimme hyvää yötä muiden nukkumaanmenorimpsujen kanssa kuten tavallista. Hiljaisuus laskeutui, suolalampun pehmeässä valossa erotin vauvan hyvin vieressäni. Hänen suljetut silmänsä, suunsa ja tummat hiuksensa, rintakehän joka kohoili, tiukasti kiinni puristetut nyrkit.

Mitenhän tässä käy, milloin alkaa se itku ja yöllinen sähellys, mitenhän monta kertaa vauva muut lapset herättääkään? Esikoisen kanssa ei ollut tarvinnut olla huolissaan heräävistä isosisaruksista, keskimmäinen taas oli ollut niin hyvä nukkuja, ettei muu perhe ollut hänen takiaa yöuniaan menettänyt. Tämä kolmas ei voisi olla samanlainen, ennemmin tai myöhemmin täytyisi tulla se "normaali" vauva eli vauva joka heräilee vähän väliä.

Vähän aikaa vauvaa tuijoteltuani nukahdin, en ollut nukkunut sairaalassa juurikaan joten olin todella väsynyt. Sitten heräsin siihen, että jokin liikahteli ja tuhisi vieressäni. Avasin silmäni ja erotin, että myös vauvan silmät olivat auki. Katsoin rannekellon fosforinäyttöä: yli kaksi. Olin nukkunut neljä ja puoli tuntia! Vauva, oliko se kunnossakaan?

Oli hän, siinä hän nakotti ja alkoi imeä maitoa kun vedin hänet viereeni. Siihen sitten nukahdimme molemmat. Aamulla koko perhe heräsi normaaliin aikaan, samoin vauva. Hän oli juonut kolme kertaa yön aikana ja nukahtanut aina syötyään. Lähes pidätin hengitystäni voimatta uskoa, että se oli mennyt niin hyvin.

Seuraava yö meni samalla lailla. Ja sitä seuraava, ja sitä. Parin kuukauden päästä odottelimme yhä vauvan ensimmäistä itkua ja rikkonaista yötä. Osoittautui, että vauvalla oli vuorokausirytmi heti syntyjään. Hän nukkui yöt, oli enemmän hereillä päivällä, ja iän myötä päivällä hereilläoloaika tietenkin koko ajan kasvoi.

Takakannen mukaan kirjassa on niin vaativia erämaavaelluskohteita
kuin koko perheenpäiväretkikohteitakin.

Siitä lähti uskomaton vauvavuosi käyntiin, jossa vauvan itkua kuultiin niin vähän, että joskus sitä oli melkein ikävä! Hän ei itkenyt edes nälkäänsä, vaan tyytyi  viestimään nälkäänsä muulla tavoin eikä itkua ehtinyt sitten edes tullakaan, kun hän sai jo maitoa. Hän odotteli kärsivällisesti vuoroaan eri tilanteissa, ei vaatinut itselleen mitään koska varmaan sai muutenkin jo niin paljon, hänen temperamenttinsa oli sellainen että hän suhtautui rauhallisesti lähes kaikkeen.

Se kaikki on muuttunut vasta ihan viime aikoina, kun hän on löytänyt sanavarastoonsa ihmeellisen, voimallisen ja tuikitärkeän lapsen kehitykseen kuuluvan sanan, jota ei nyt lakkaa toistamasta: Ei. Aina hyväntuulisesta vauvastamme on kasvanut oma persoonansa, jolla on oma tahto ja omat ajatukset. Kuulemme hänen itkuaan ja kiukkuaan nyt senkin edestä, mitä vauvavuotena jäi kuulematta, mutta vaikka se joskus raastaa hermoja, on se myös ja ennen kaikkea ihanaa.

Ihanaako? Ai miten muka?

Ajattelen, että uhma on merkki siitä, että jotain olen siis tehnyt oikein äitinä, jotain olemme vanhempina oikein tehneet, vaikka paljon virheitä teemmekin: lapsellemme on kehittynyt turva näyttää tunteitaan, hän tuntee itsensä tarpeeksi turvalliseksi jotta voi ilmaista tarpeensa itsenäistyä ja hallita erillisyyttään meistä vanhemmista. 

Mitä suurempi uhma, se läheisempi suhde, niin se menee. Siksi lapsi raivoaa vanhemmilleen, mutta käyttäytyy enkelimäisesti hoitopaikassa tai vieraan ihmisen seurassa. Me jotka häntä eniten rakastamme, saamme osaksemme raivon, uhman ja kiukun, sillä meillä on eniten rakkauden kasvattamaa puskuria sen kestämiseen. Rakastamme lastamme vaikka hän kuinka kiukkuaa ja vaikka kiukun hetkellä myös ne vähemmän rakkaudelliset tunteet nousevat pintaan.

Sivu Heikki Viitasaaren kirjasta Suomiluonnon kiinnostavimmat kohteet.
Metsäretkillä käymmekin usein, olemme huomanneet sen olevan
hyvää lääkettä lasten kiukutteluihin. Kukapa ei metsässä rauhoittuisi! 

Oma lapsikin voi ärsyttää kiukutellessaan, mutta kuitenkin valovuoden verran vähemmän kuin vieras kiukutteleva lapsi - kuka tahansa vieras kakara, joka käyttäytyisi samalla tavalla, aiheuttaisi meissä pelkästään ärtymystä tai jopa halveksuntaa ja ihmettelyä kakaran vanhempia kohtaan, jotka ovat hänet tuommoiseksi kasvattaneet.

Niin nimittäin ulkopuoliset usein lapsen uhmakohtaukset näkevät. Huonona kasvatuksena. Rajojen puutteena. Lepsuiluna. Uusavottomuutena. Vaikka kyse on juuri siitä, että lapsi kokeilee niitä rajojaan, kyllä ne siellä ovat.

Kun lapsesi sanoo ensi kertaa "ei", polkee jalkaa ja katsoo sinua haastavasti silmiin, tulisi sinun oikeastaan olla pelkästään iloinen. Hän on löytänyt oman erillisyytensä, nyt se on lopultakin tapahtunut, eräänlainen päätepiste vauva-ajan symbioottiselle kaudelle. Ja sitten alkaakin aivan toisenlainen savotta: irtautumiseen liittyvän tunteiden itsesäätelyn opettelu ja lapsen siinä tukeminen.

Toisin sanoen alkaa se pitkä, usein monia vuosia kestävä prosessi, jonka aikana lapsi oppii hallitsemaan tunteitaan ja purkamaan ne hillitymmällä tavalla. Pikku hiljaa hän ymmärtää, ettei maailma kaadu eikä maksa vaivaa raivota, vaikkei saisikaan haluamaansa lahjapaperirullaa käteensä tai täytyy lähteä puistosta (tai kotoa, kaupasta, junasta, kirjastosta, kauppakeskuksesta, autosta, metsästä, kylpyammeesta, kyläpaikasta...) vaikka ei haluaisi.  Että pettymyksistä, isoimmistakin, pääsee yli.

Uhmaikä voi olla vanhemman kannalta raskasta aikaa, mutta hyvä puoli siinä on, että se menee jossakin vaiheessa ohi. Kuten kaikki muukin lasten kanssa, sekin on vaihetta vain!

Uhmailusta ja kiukuttelusta olen kirjoittanut blogissa ennenkin, mm. teksteissä Äitiydessä epäonnistumisen hetkiä ja rakkauden äärimmäinen testi, Itkukivi ja muita rauhoittumiskeinoja lapselle ja Merkkejä kasvusta ja muistuksia siitä, että sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi.

Arvaatkaa muuten miten sille lahjapaperirullalle kävi, josta aamulla raivottiin? Kun lapsi ensin rauhoittui, hän levitti sen keittiön lattialle koko komeudessaan siististi auki ja tepasteli hetken aikaa sen päästä päähän. Sitten hän meni muihin puuhiinsa, rullasin paperin takaisin rullalle ja pistin takaisin komeroon odottamaan joululahjojen paketoimista.

Rauha maassa, kaikki hyvin. Jouluradio soi ja sade ropisee kattoon, uhmailija lukee keskittyneesti kirjaa ja isä rentoutuu tietokoneen ääressä.
Hyvää isänpäivää kaikille isille!

Piditkö lukemastasi? Kommentoi tekstin perään tai jaa teksti alla vasemmalla olevan jakolinkin kautta myös muille!

PAROLA DEL GIORNO: fase oppositiva / fase dei capricci (f) = uhmaikä capriccio (m) = oikku Ogni riccio è un capriccio. = Jokainen kihara on yksi oikku. Tämän sanonnan mukaan kiharahiuksiset lapset ovat erityisen kovia kiukkuamaan!