Hyvästit etäkoululle - millainen oli kokemuksemme kotona opiskelusta ja onko koulujen avaaminen virhe vai ei?

Etäkoululaisen työpiste tyhjenee pian.

Takana on uskomattoman oudot kaksi kuukautta. Maaliskuun puolessavälissä koulut menivät Suomessa kiinni, ja vain 1.-3. -luokkalaisille jätettiin mahdollisuus tulla lähiopetukseen, jos esimerkiksi vanhempien työ on yhteiskunnan kannalta välttämätön eikä etätyömahdollisuutta ollut.

Suurin osa pienimmistäkin koululaisista jäi silti kotiin. Alkoi viikkoja kestänyt etäkoulujakso, joka huomenna torstaina päättyy, kun koulujen ovet jälleen aukenevat.

Etäkoulujakson alussa monessa kodissa vallitsi hämmennys: mitä tämä oikein tarkoittaa? Pitääkö vanhempien ryhtyä nyt opettajiksi? Etäkoulu muodosti kuitenkin nopeasti rutiininsa, ja useimmille vanhemmille varmasti nopeasti selvisi, että opettajiksi heidän ei ollut tarkoitus ryhtyä. Se työ kuului edelleen opettajille, ja vanhempien tehtävä oli korkeintaan pitää huoli, että lapsi muisti tehdä annetut tehtävät ajallaan ja osallistua live-tunneille.

Tätä vanhemman ja opettajan roolin sekoittumista koskevia väärinkäsityksiä sain oikoa aika pitkään etäkoulun alkamisen jälkeen lapsettomille ystävilleni ja tuttaville. Monet todella luulivat, että vanhemman kuuluisi opettaa lapsiaan.

Minä olisin ollut valmis siihenkin, mutta niin ei kuitenkaan ollut. Nopeasti alkoi syntyä myös erilaisia mielipiteitä ja kokemuksia erilaisista tavoista, joilla koulut ja opettajat etäkoulua pyörittivät. Koska oma kokemuksemme oli niin hyvä, oli alussa vaikea eläytyä "valittajien" asemaan. Mitä he oikein valittivat, etäkouluhan pykättiin pystyyn aikatauluun nähden uskomattoman hienosti ja toimivasti, ja digiloikka sekä koulun että oppilaan puolelta oli valtava.

Mekin raahasimme kiireellä varastosta löytyneen ylimääräisen tietokoneen lapsen huoneeseen, raivasimme kirjoituspöydältä sille tilaa kaikilta leluilta ja muulta sälältä. Ja ecco fatto - koulupulpetti oli valmis. Vielä vähän ohjelmien ja liikuntavideoiden ym. lähetyksen opettelua, unohtuneiden bingel-, 10monkeys -ym. salasanojen tiedustelua opettajalta, ja etäkoulu lähti sujumaan aivan kuin sitä olisi käyty aikojen alusta asti.

Ensimmäinen kotikouluviikko meni koululaiseltamme sairastaessa, sillä koronatyyppinen oireilu vei hänetkin sen verran heikkoon kuntoon ettei opiskelu edes kotoa käsin ottanut onnistuakseen. Toisella viikolla into oli jo kova, ja siitä lähtien aamun rutiineihin on kuulunut opettajan täsmällisesti kello puoli kahdeksan lähettämien päivän tehtävien katsominen ja livemeetin kellonajan tarkistaminen Wilmasta ja sähköpostista.

Otimme tavoitteeksi, että aamiaisen jälkeen piti heti tehdä vähintään yksi päivän tehtävistä, mielellään äidinkielen tai matikan tehtävät. Sen jälkeen ilmasta riippuen oli joko ulkoilua tai lisää tehtäviä. Hyvällä ilmalla esimerkiksi lukutehtävän saattoi tehdä ulkona puutarhakeinussa tai terassilla. Yleensä lounaaseen mennessä kaikki lukuaineiden tehtävät oli jo tehty, ja iltapäiväksi jäivät kädentaitoihin liittyvät aineet ja liikunta. Usein näihin viimeksi mainittuihin osallistuivat myös pikkuveljet.

Elämä alkoi soljua tähän tahtiin oikeastaan hämmästyttävän hyvin. Joskus minulla tuli melkein kiusaus puuttua koululaisen koulunkäyntiin jopa enemmän kuin oli tarpeen, mikä varmaan on peruja vanhasta haaveestani pitää lapsiani kotikoulussa. Aivan tosissaan en ole sellaista koskaan harkinnut kaverisuhteiden ja koulun sosiaalisia taitoja kasvattavan puolen takia, mutta sisimmässäni usein haaveillut.

Joka tapauksessa nyt etäkoulun aikana tarkistin enemmän kuin mielelläni lapseni tehtäviä (vaikka yleensä he kävivätkin niitä läpi opettajan johdolla meet-tapaamisissa) ja vastailin hänen kysymyksiinsä, jos jonkun tehtävän kanssa tuli ongelma (opettajakin oli toki tavoitettavissa kysymyksiä varten yleensä kaikki aamupäivät live-yhteyden päässä).

Tietenkin tiedän ja jo alussa tiesin, ettei joka perheessä etäkoulu suju samanlaisessa harmoniassa. Etäyhteyksiin tarvittavaa elektroniikkavälinettä ei joka oppilaalla ole, eikä joka perheessä edes vastuullisen ja turvallisen vanhemman olemassaolo ole mikään itsestäänselvyys. Nopeasti mediassa nousikin esille ongelmaperheiden lapset, joihin opettajat eivät saaneet mitään yhteyttä. Millaista mahtaakaan olla arki päihdevanhempien tai muuten holtittomien vanhempien perheissä, kun kaikki ovat jatkuvasti neljän seinän sisällä eikä kouluunkaan pääse?

Jotkut vanhemmat taas saattavat olla niin kiireisiä oman etätyönsä kanssa, ettei heidän aikansa ja energiansa mitenkään riitä kotikoululaisen asioihin. Tai sitten huolet muuten painavat, koronatilanne ahdistaa ja pelottaa, oman elämän rutiinien rikkoutuminen suututtaa ja aikuisella on täysi työ pysyä itse kasassa kaiken sen keskellä. Sitten on vielä koululainen lahkeessa kysymässä, että autatko ympän tehtävän tekemisessä ja onko materiaalia kässän linnunpöntönrakennusprojektiin.

Etäkoulupäivän aikana joka hetki oli mahdollisuus uuden oppimiseen:
kotipihan siiliä seuratessamme opimme, että se pitää jauhelihasta mutta ei niinkään leivästä,
 jota sille ei tulekaan antaa sillä se turpoaa siilin mahassa ja voi sisältää siilille
haitallista maitoa. 

Ongelma on, että perheitä on niin monenlaisia ja tilanteita yhtä paljon kuin perheitä, joten kaikille sopivaa ratkaisua on mahdoton saada aikaan. Silloin on siis turvauduttava kokonaishyödyn arvioimiseen. Ja sehän vasta vaikeaksi meneekin. Se mikä toiselle on loistoratkaisu, on toisen mielestä vihoviimeinen virhe.

Koronaviruksesta ja pandemian suunnasta ei tiedetä vielä läheskään tarpeeksi, jotta voidaan luotettavasti arvioida, mitkä ovat oikeita toimintalinjoja. Osa tutkimuksista ja käytännön kokemuksista muissa maissa osoittaa, etteivät lapset sairasta ja tartuta koronaa yhtä paljon kuin aikuiset. Tähän tiedonhaaraan Suomenkin terveysviranomaiset ja sitä kautta hallitus nojaa.

Toisaalta on myös tutkimuksia, jotka osoittavat päinvastaista. Lapsista löydetyt virusmäärät ovat samaa tasoa kuin aikuisilla, vaikka oireet olisivatkin lievempiä. Maailmalta on tiedossa tapauksia, joissa koulut ovat toimineet viruslinkoina. Oma lukunsa on, miten suuri osa lasten vähäisemmästä sairastumisesta selittyy yksinkertaisesti sillä, että lapsilla tauti on usein niin lievä tai jopa oireeton, ettei heitä testata, ja vaikka testattaisiinkin, virus ei välttämättä näy pumpulitikulla tehtävässä nenänielutestissä. Onhan osoitettua, että jopa joka viides virustartunta ei näissä testeissä näy.

Oli niin tai näin, koulujen avaaminen rikkoo monien mielestä räikesti voimassa olevia kokoontumisrajoituksia vastaan. Eihän kouluissa oleskele pelkästään satoja lapsia ja nuoria, vaan myös kymmeniä ja kymmeniä aikuisia, myös riskiryhmäläisiä. Se voi antaa osalle kansasta signaalin, että koska koulutkin ovat auki, ei muillakaan rajoituksilla ole niin väliä. Etäisyyksiä ei jakseta enää pitää, eikä omaa ympäriinsäliikkumishalua pidätellä - kun ehkä tuntuu ettei sillä kuitenkaan ole merkitystä. Aika paljon on myös ns. laumaimmuniteettiajattelua, jonka mukaan taudin pitääkin pyyhkiä koko kansan läpi, sillä se leviää jossakin vaiheessa kumminkin ja rajoitustoimet vain tuhoavat taloutta.

Onneksi hallituksemme kuitenkin yhä ainakin sanoo pyrkivänsä taudin leviämisen estämiseen. Koronasta ja sen vaarallisuudesta ei vielä tiedetä tarpeeksi, rokotteen aikataulusta tai edes löytymisestä ei ole varmuutta kuten ei myöskään siitä, antaako sairastettu tauti todella immuniteettia, ainakaan pitkäaikaista. Meitä kehotetaan edelleen pitämään etäisyyttä ja välttämään kontakteja.

Etäkoululaisen yhdistetty ympäristöoppi -liikuntatunti voi näyttää vaikka tältä.

Koulujen aukaisemisen ajankohta on kuitenkin sellainen, että se nostaa väistämättä monille mieleen kysymyksen: kannattaako kaikki tämä vaiva ja riski 11 koulupäivän takia, jolloin ei yleensä edes paljoa opiskella vaan suunnitellaan kevätjuhlaa, retkeillään ja kulutetaan luokassa aikaa elokuvia katsellen. Nyt kun kevätjuhlia ei voida järjestää eikä luokkaretkiä tehdä, päiviin kuuluu entistä enemmän luppoaikaa, joka pitää vain tappaa pois.

Kannattaa, sanovat ongelmaperheiden asioista huolestuneet. On tärkeää saada oppilaat kouluun, jotta nähdään jokaisen tilanne ja voidaan auttaa koulupudokkaita. Nähdään mikä on kunkin oppilaan tilanne oppimisen suhteen ja voidaan tehdä mahdollisesti kotikoulussa tekemättä jääneitä tehtäviä.

Ja totta kai tämä on tärkeä asia ja jalo ajatus. Toisaalta samaan aikaan koulussa vallitsevat tiukat rajoitustoimet ja hygieniasäännöt ja niiden myötä varmasti sellainen sekavuus, että koulupudokkaiden tilanteiden setvimiseen ei välttämättä jää aikaa. Mutta nyt kun hallitus ja puoli Suomea on herännyt huolestumaan lähiopetuksen puutteesta kärsineistä koulupudokkaista ja heidän huonoista kotioloistaan, niin ei varmasti ole huolta, että heidän ongelmansa unohtuisivat sittenkään, kun koronakriisi toivottavasti jonain päivänä (lähi)tulevaisuudessa on ohi. (Huomaa lauseen vahva ironia)

Kahden viikon koulujakso ei nimittäin juurikaan paranna niiden lasten kotioloja ja tilannetta, joilla oikeasti on ongelmia. Heidän kaltoinkohtelunsa ja kärsimyksensä ei lopu siihen, että koko Suomen koululaiset patistetaan kahdeksi viimeiseksi kouluviikoksi lähiopetukseen juuri ennen kesälomia kesken hyvin sujuneen ja rutiininsa löytäneen etäkoulujakson. He tarvitsevat muutaman tunnin päivittäisen koulunkäynnin lisäksi runsaasti muutakin apua. Toivottavasti ja ihan oikeasti he nyt sitä saavat esimerkiksi tehostettujen lastensuojelutoimien muodossa.

Luontoretkien opastauluilta opiskelimme biologiaa ja ympäristöoppia.

Kouluun on turvallista palata, vakuuttaa THL:n johtaja Mika Salminen. Onko tosiaan näin, onko lapsen näkökulmasta välttämättä näin?

Kun nimittäin luin oman koululaiseni Wilmaan saapuneita kouluunpaluuohjeita, kieltämättä hiukan hirvitti. Miksi kaikki nämä varotoimenpiteet, jos kouluun kerran on turvallista palata eivätkä lapset sairastu ja tartuta, kuten THL:n asiantuntijat vakuuttelevat.  Aamulla kokoontuminen ulkona omalle luokalle osoitetulla paikalla koulun pihaa. Käytetään vain tiettyä sovittua ulko-ovea. Koulun käytävillä ei vietetä joutoaikaa. Välitunnit vietetään aina pihalla, mahdollisesti laajennetuilla ulkoilualueilla. Ruokailu porrastetaan ja se tapahtuu osittain poikkeavissa tiloissa. Kädet pestään usein. Käsidesiä on saatavilla. Ei saa tungeksia samassa supussa.

Ja viimeiseksi se, jota jäin eniten miettimään: Oppilaiden on itse pidettävä huolta turvallisista etäisyyksistä muihin ihmisiin sisällä ja ulkona.

Miten tämä viimeinen voi toteutua käytännössä ja mitä se oikeastaan tarkoittaakaan? Sitä, että jo ekaluokkalaisen ikäiset ja vähän sitä isommat itse ymmärtäisivät pitää turvallisen etäisyyden toisiinsa, muistaisivat käytävien ahtaudessa, välituntileikeissä ja käsienpesujonotustilanteissa olla toisistaan turvallisen etäisyyden päässä? Kun se ei aikuisiltakaan usein onnistu, eikä varmaa tietoa edes ole, mikä on turvallinen etäisyys. Metri, puolitoista vai kaksi? Vai enemmän? Mitä jos aivastaa? Mitä jos ei muistakaan sitä hihaanyskimissääntöä?

Kun luin koululta tulleita ohjeita koululaiselleni, hän meni aika hiljaiseksi. Kuulostaa hankalalta, hän kommentoi.

Mitä jos vahingossa menee liian lähelle? Mitä jos saan taudin tai tartutan sen muihin? Mitä jos unohdan pestä kädet, mitä jos huomaan että olenkin vahingossa syönyt sormiani tai kaivanut nenääni? Mitä jos halaan kaveria tai joku puhuu innoissaan niin että sylkipisarat lentävät iholle? Olenko silloin vaarassa tai voinko olla vaarallinen jollekulle toiselle?  Tällaisia kysymyksiä saattaa moni pieni ja isompikin koululainen pohtia. Ja vielä kerran: mikä ihme on se riittävä turvallinen etäisyys?

Paljon puhutaan koululaisten edusta ja oikeudesta koulunkäyntiin. Ne ovatkin tärkeitä asioita, mutta voi myös kysyä, toteutuuko välttämättä kumpikaan tässä tilanteessa, kun koulut avataan vain kahdeksi viikoksi lukukauden lopussa olosuhteissa, joihin liittyy runsas määrä hygienia- ja turvavälihässäkkää.

Voiko tilanne olla joillekin oppilaille jopa niin stressaava, että siitä tulee hänen hyvinvointiaan huonontava tekijä? Ehtivätkö opettajat todella kaikilta hygieniasääntöjen vahtimiseltaan keskittyä paljon puhuttuihin koulupudokkaisiin (jos he ylipäätään tulevat paikalle näiksi kahdeksi viimeiseksi viikoksi)? Voidaanko ongelmaperheiden lasten tilanteeseen antaa mitään sanottavaa apua näissä olosuhteissa?

Nyt kun etäkoulu on loppunut, valloittavatko lelut taas kirjoituspöydän,
kuten ne välillä tekivät koulupäivien lomassakin?

Koulujen sulkemisesta sekä nyt niiden avaamisesta on monenlaista mielipidettä. Gallupien mukaan kansalaisten mielipiteet jakautuvat suurinpiirtein tasan kahtia puolesta ja vastaan, kun heiltä kysytään, onko koulujen avaaminen oikea päätös. Tämä käy ilmi esimerkiksi tästä Ylen artikkelista.

Koulujen pitkäaikainen sulkeminen aiheuttaa monille oppilaille ongelmia, joillekin isompia (esimerkiksi kotiolojen jopa vaarallista huonontumista), toisille pienempiä (kyllästyminen kotona oloon, tylsistyminen), joillekin keskikokoisia (ikävä kavereita, sosiaalisen elämän rajoittuminen). Kaikille ongelmia ei tule ollenkaan, vaan osa voi jopa kokea kotikoulun parempana, kun keskittyminen on parempaa kuin isoissa hälisevissä luokkaryhmissä ja mahdolliset koulukiusaajat eivät ole hönkimässä niskaan.

Mikä sitten on oma mielipiteeni (ikään kuin sillä olisi merkitystä...)? Ymmärrän sen että koulut on jossakin vaiheessa pakko aukaista, mutta se että koulut avautuvat vain kahdeksi viikoksi juuri ennen kesälomaa, ei vaan tunnu järkevältä edellä mainituista syistä. Liian lyhyt ja hygieniasääntöjen takia sekava aika ongelmaperheiden lasten auttamiseen, mutta koronan vaarallisuus ja tartuntojen leviämisen riski on kuitenkin yhä olemassa, riippumatta siitä kuinka tärkeää koulujen ja koko yhteiskunnan uudelleen auki saaminen monen mielestä on.

Uutta tietoa ja kokemusta koronasta kertyy koko ajan, ja jo yhden tai kahdenkin viikon päästä voidaan olla jo paljon viisaampia, puhumattakaan kokonaisesta kesästä. Kesällä olisi ollut myös hyvää aikaa pohtia käytännön järjestelyjä koulussa, sillä monet pitävät todennäköisenä, että rajoitus- ja hygieniatoimia joudutaan tekemään kouluissakin yhä vielä syksyllä. Nyt opettajat ja koululaiset joutuivat kouluun lyhyellä varoitusajalla, ja varmaa jo on, että nopeasti laaditut ja osin toteutukseltaan mahdottomat järjestelyt tulevat aiheuttamaan suuren määrän lisätyötä ja stressiä sekä opettajille että oppilaille.

Etäkoululle hyvästien jättäminen ei ole meidän perheessä mikään juhlan aihe, kuten se ilmeisesti aika monessa perheessä on, kun ei millään olisi enää jaksettu niitä koululaisia siinä kotona pyörimässä. Meillä sen sijaan ei ole ollut ongelmaa siinä, että koululainen on koko ajan kotona tai että häntä täytyy välillä auttaa ja muistutella tehtävien tekemisestä.

Päinvastoin muistot etäkouluajasta tulevat olemaan lämpimiä. Tämä on ollut hieno ja mieltä lämmittävä kokemus tämän oudon ja pelottavan koronakevään keskellä. Sellaisena olen sen halunnut ottaa, ja uskon että ihminen pystyy omalla asenteellaan vaikuttamaan yllättävän monissa tapauksissa siihen, miltä jokin asia tuntuu ja miten hyvin tai huonosti se sujuu. Itse olen halunnut ajatella asian niin, että tämä on poikkeuksellinen, ohimenevä vaihe. Milloin muulloin olemme voineet viettää näin paljon aikaa yhdessä perheenä? Siinä mielessä tämä on ollut ainutlaatuista, jopa onnellista aikaa, niin outoa kuin se onkin. Kaikkein vilpittömämmin asian ilmaisi kuusivuotias keskimmäiseni, joka jo muutama viikko sitten eräänä aamuna tokaisi: Minun mielestä tää korona on tosi kiva, kun isi on koko ajan kotona ja isosisko on koko ajan kotona ja kaikki ollaan koko ajan kotona eikä kukaan mene töihin eikä kouluun.  

Etäkoulun hyviin puoliin kuului, että välitunnit saattoi käyttää vaikka leikkimiseen. Välillä
päivän tehtäviin kuului oikeastikin esimerkiksi leipomista, kuten tämän kuvan legoleikeissä.

Ilman tietoista asenteen valitsemistakin yllätyin positiivisesti etäkoulun käytännön järjestelyistä, ja olen niitä esimerkiksi Italian suuntaan paljon kehunutkin. Jos on Suomi koronakriisissä joissakin asioissa töpeksinyt tai hoitanut joitakin asioita kyseenalaisesti (esimerkiksi testauksen pihtaus epidemian alkuvaiheessa, maskikaupat ja maskeihin liittyvän linjauksen epävarmuus ylipäätään sekä nyt valitun hybridistrategian moni epäselvä kohta), niin etäkoulun järjestämisessä on onnistuttu mielestäni tilanteen nopean eteentulon huomioonottaen oikein hyvin.

Koska valmistautumisaikaa ei opettajillakaan paljoa ollut, ei voida olettaa että kaikki olisivat heti alusta lähtien osanneet toimia täydellisesti etäkoulun opettajana, ihan jo erilaisista tietotekniikkataidoista johtuen. Lisäksi on otettava huomioon, että vanhempien suunnalta on paljon erilaista vaatimustasoa siitä, mitä he lastensa opettajilta odottavat. Jotkut vanhemmat ovat iloisia jo siitä, että joka päivä tulee tehtäviä, toisille vanhemmille taas pelkkä tehtävälistojen anto ei riitä, vaan he haluaisivat enemmän liveopetusta.

On myös erilaisia käsityksiä siitä, miten suuri  ja kaikenkattava on koulun rooli lapsen opetuksessa ja kasvatuksessa. Siinä missä joku vanhempi olettaa, ettei hänen tarvitse laittaa tikkuakaan ristiin lapsensa kasvatuksen ja taitojen karttumisen suhteen vaan että koulu hoitaa aina kaiken, joku toinen ottaa koulun tarjoaman opetuksen vain osana kasvatusta ja tarjoaa itse siihen päälle vähintään saman verran muuta oppia ja elämäntaitoja. Asioiden oppiminen on mahdollista myös muualla kuin koulunpenkillä istuen. Ei koulua vaan elämää varten, se on vaan niin totta.

Varsinkin jos kyse on vain parista hassusta kuukaudesta lapsen koulutaipaleen aikana, en usko että määrällisesti tai laadullisesti mahdollisesti hiukan tavanomaista alhaisempi kouluopetus vaikuttaa mitenkään lapsen kokonaisoppimiseen. Tästä huolestunut vanhempi voi mainiosti halutessaan paikata opin aukkoja keskustelemalla asioista ja laittamalla hänet vaikka tekemään vähän lisätehtäviä. Olen jopa kuullut, että joku on palkannut yksityisopettajan antamaan tukiopetusta etäkoulun aikana "huonommaksi" muuttuneen opetuksen takia. Jos sellaiseen on halua ja varaa, niin mainiota sekin. On hienoa, että jokaisella on mahdollista toimia parhaaksi katsomallaan tavalla.

Tosin nyt koulujen aukeamisen tilanteessa se ei aina taida olla mahdollista, jos kynnys loma-anomuksen tekemiseen on suuri tai jos koulu ei sitä myönnä. Siinä missä monet perheet iloitsevat koululaisten kouluun paluusta, monille se on myös ikävä pakkoraon paikka ja riski taudin saamisesta on todellinen. Ensin ollaan koko kevät oltu karanteenissa ja varottu kaikkia ja kaikkea, ja yhtäkkiä sadat ihmiset pakkautuvat samoihin tiloihin koulussa. Melkein voi tulla mieleen, että koko kevään uhraukset ovat tavallaan aivan turhia.