Metsään kadonneet lapset - äidin painajainen

Nera pirunpellolla Hannusmetsän luontopolulla.

Edellisessä postauksessa kerroin hetkestä, jolloin koin äitiydessä onnistumisen iloa. Tasapainon vuoksi ja reaalitodellisuudessa pysymiseksi tällä kertaa on vuorossa päinvastainen postaus. Aina ei nimittäin todellakaan mene äidillä hyvin. Kuten pari viikkoa sitten eräässä espoolaisessa metsässä, jonne kadotin lapseni. 

Vanhemmalla on tuskin voi olla kauheampaa hetkeä kuin se, jolloin hän ei tiedä lapsensa tarkkaa olinpaikkaa. Kun lapsi ei olekaan siellä, missä pitäisi olla. Kun on vähänkään epäselvyyttä siitä, onko lapsi turvassa. Se on jotakin niin pelottavaa, että sen ajatteleminenkin saa vatsan kääntymään ympäri.

Miten ihmeessä näin sitten pääsi käymään? Kaikki alkoi siitä, kun erään laiskan ja saamattoman sunnuntaipäivän edetessä saimme päähämme lähteä virkistäytymään Hannusmetsän luontopolulle Espooseen. Siinä ei ole mitään uutta, olemmehan tänä keväänä lisänneet tuntuvasti luonnossa liikkumista kuten varmasti moni muukin suomalainen. Siinä missä ennen kävimme luontoretkillä kotimetsien ulkopuolella kerran kuukaudessa, nyt teemme niin pari kolme kertaa viikossa.

Olemme löytäneet pääkaupungiseudulta uskomattoman hienoja, meille uusia luontokohteita, joissa käymisestä on nopeasti muodostunut odotettu rutiini. Retki metsässä rauhoittaa ja virkistää aina, unohdamme siellä kiukkumme ja huolemme ja meillä on joka kerta hauskaa.

Ainakin melkein joka kerta. Toissaviikonloppuna Hannusmetsässä suorastaan itkuksi meni.

Tämäkin luontopolku oli meille uusi, bongasin sen netin luontoliikkujasivustolta ja sunnuntaina iltapäivällä lähdimme matkaan.

Hannusmetsän luontopolku sijaitsee Länsiväylän läheisyydessä ja reitti on jaettu kahteen osaan, pinkinpunaiseen vaativampaan (kivikkoinen ja kallioinen metsäpolku) ja siniseen helpompaan maastoon (pääosin hiekkatietä), joita lähdetään Hannusrannan puolelta saavuttaessa kiertämään saman metsätien eri puolilta. Reitit on merkattu selvästi puihin ja välillä kallioon. Jos kiertää molemmat reitit, matkaa tulee noin 3,5 kilometriä.

Päätimme aloittaa punaisesta reitistä, sillä lapsemme pitävät metsässä mutkittelevista, nousuja ja laskuja sisältävistä reiteistä. Sitä paitsi reitin varrella on myös "nähtävyyksiä", pirunpelto eli muinaisen merenpohjan jäänne ja peikkometsä, hämyinen kuusimetsäosuus. Jos jaksaisimme, jatkaisimme punaisen reitin jälkeen vielä siniselle reitille, sitten kun reittejä erottavalle hiekkatielle pääsisimme. Peikkometsä olisi nähtävä, ties vaikka siellä oikeasti olisi peikkoja...kuka tietää! Varokaa vain etteivät peikot nappaa, vitsailin lapsille.

Tapansa mukaan kaksi isompaa lastamme lähtivät heti kirmaamaan kauas edellemme. Siellä jossakin he menivät, välillä kuului puhetta ja naurua. He ovat tottuneita merkittyjen reittien kulkijoita, ja huomaavat puihin merkityt reittipallurat jopa isäänsä paremmin. Hannusmetsän polulla pinkki reitti on ehkä jopa keskimääräistä selkeämmin merkattu, joten en ollut lainkaan huolissaan heidän häviämisestään näköpiiristä.

Kolmevuotias kuopus käveli omaa hitaampaa tahtiaan, ja maasto tosiaan osoittautui välillä vähän vaativaksi hänen pienille jaloilleen. Urheasti pieni kuitenkin nousi pystyyn juurin kompastumisien jälkeen, mutta myöhäisiltapäivästä aloitettu ulkoilu ajoittui hänen kannaltaan vähän huonoon aikaan. Väsymys painoi, ja isä joutui kantamaan neljätoistakiloista lasta pitkiä matkoja, välillä käveltiin käsi kädessä ja meno oli silloinkin aika hidasta. Varsinkin kun metsässä koko ajan näkyi jotain kiinnostavaa, kuten pieni metsälampi, valkovuokkoja, orava, kaatunut puu, mustarastas...

Jäimme isommista lapsista siis yhä enemmän jälkeen. Jossakin vaiheessa tajusin, etten kuullut heidän ääniään enää, ja lähdin koiran kanssa liikkumaan ripeämpään tahtiin. Siitä huolimatta en saanut lapsia edes kuuloetäisyydelle. Miten kauas he oikein ovat ehtineet? Kuinka ihmeessä he ovat päässeet tässä hankalassa maastossa niin nopeaa vauhtia, kun edes aikuinen ei reippaalla puolijuoksuvauhdilla saa heitä kiinni?

Lopulta punaiset merkit puissa loppuivat ja huomasin seisovani sinistä ja punaista reittiä erottavalla hiekkatiellä. Lapset olivat siis ennättäneet tänne asti! Mutta kuinka ihmeessä heitä ei näkynyt, miksi he eivät olleet jääneet odottamaan vaan mitä ilmeisimmin omin päin päättäneet lähteneet siniselle reitille...mutta kumpaan suuntaan?

Siinä vaiheessa paniikinpoikanen oli jo hiipinyt mieleen. Samoin epäusko: miten lapseni olisivat saattaneet tehdä sellaista, lähteä omin päin jatkamaan reittiä vaikka selvästi oli sovittu, että katsotaan sitten jaksetaanko kiertää molempia reittejä. Tunnen lapseni, eivät he tekisi sellaista.

Mihin he sitten ovat hävinneet? Tuuli huojutti silmujaan pullistelevia puita ja kuusikkoa, lintujen riemullinen laulu ei ollut lakannut kuulumasta ympärillä, mutta minulle siitä kaikesta oli hetkessä tullut pelkkä pelottava uhka: hahmoton ja tuntematon metsä, johon olin juuri kadottanut lapseni.

Onneksi esikoisella on kännykkä. Soitin oitis siihen, mutta vain kuullakseni loputtoman tuuttausäänen korvissani. Hän oli varmaankin unohtanut puhelimen autoon. Nyt he vasta kadonneet olivatkin.

Aloin huutaa esikoisen nimeä niin kuuluvasti kuin kykenin. Metsä imaisi ääneni sisäänsä, tuuli tarttui siihen ja sammal pehmensi sen kuulumattomiin. Huusin uudelleen. Ja vielä. Ei vastausta.

Siinä vaiheessa mies ehti kuopuksen kanssa paikalle ja pähkäilimme säikähtynein äänenpainoin yhdessä tilannetta. Olimme muka tulleet rentouttavalle metsäretkelle perheen kanssa ja nyt olimme hävittäneet kaksi lastamme. Olimme päättäneet alkaa tarjota lapsillemme enemmän kosketusta luontoon ja opettaa heille metsässä liikkumisen alkeita osaamatta niitä näköjään vielä itsekään, ja mitä kävi? Annoimme lasten kadota näkyvistämme ja kadotimme heidät merkatulla luontopolulla.

Perfetto. Tuskin voisi tuntea itseään huonommaksi vanhemmaksi ja avuttomammaksi luonnossaliikkujaksi kuin sillä hetkellä. Äitiyden aallonpohjaksi tätä voisi kutsua. Epäonnistumisen tunteen hetkeksi, jolloin tavallisestikin suuri rakkaus lasta kohtaan sekoittuu hätään ja muuttuu niin valtavaksi, ettet lähes saa henkeä. Pelko salpaa mielesi ja imee kaiken, myös kyvyn ajatella järkevästi. (Äitydessä epäonnistumisen tunteista olen kirjoittanut myös mm. tekstissä Äitiydessä epäonnistumisen hetkiä ja rakkauden äärimmäinen testi)

Noin puoli sekuntia tunsimme mieheni kanssa molemminpuolista halua alkaa riidellä, kenen vika ja vastuu, mutta minä nielaisin sen halun saman tien ja mieskin melkein yhtä nopeasti. Tajusimme että nyt on kaikkein huonoin hetki olla eri mieltä; tarvitsisimme kaiken yhteistyötaitomme selvitäksemme tästä kunnialla.

Heidän on siis oltava punaisella polulla jossakin, järkeilimme - mutta missä, kalliolta pudonneena, päät haljenneena, pahan ihmisen seuraan joutuneina, oi miksi olimmekin lähteneet kulkemaan vaikeampaa kivikkoista kuusimetsäreittiä! Vain onnettomuus tai muu tragedia voisi selittää sen, että he olisivat harhautuneet selkeästi merkatulta reitiltä.

Pidimme pelkomme pinnan alla ja päätimme hajaantua: minä palaisin takaisin samaa reittiä kuin tulimme, ja mies lähtisi kulkemaan punaista reittiä toisesta suunnasta.

Mitä liikkuu äidin päässä, kun hän pelosta ja kivikkoisessa maastossa juoksemisesta hikisenä etsii lapsiaan metsässä? Aika paljon kaikenlaista, eikä mikään niistä ajatuksista ole sellainen että niitä toivoisi kenellekään toiselle vanhemmalle. Olen kadottanut lapseni. En tiedä missä he ovat. Vain sen että he ovat jossakin keskellä metsää, aivan yksin, peloissaan. Olen jättänyt heidät yksin, en ole osannut pitää heistä huolta. Ovatko he kunnossa, onko heille sattunut jotakin, ovatko he kohdanneet pahan ihmisen?

Pirunpeltoa.

Tuuli humisi edelleen metsän puissa, mutta nyt kaikki mikä metsästä kuului, kuulosti pelkästään pelottavalta. Miten paljon lapsiani mahtoikaan pelottaa, missä lie olivatkaan?

Silloin puhelimeni soi, vieraasta numerosta tuli puhelu. Täällä seurassani on kaksi lasta jotka etsivät äitiään, nainen langan päässä sanoi. Tulivat vastaan polulla ja olemme nyt polun korkeimmalla kohdalla kalliolla. Kyllä, punaisella polulla, aivan Länsiväylän vieressä sillan kohdalla. Selvä, odotamme tässä, ei hätää. 

En saanut sisäistettyä pätkääkään sijaintiohjeista, joita nainen minulle antoi, mutta se tuntui aivan suojelusenkelin puhelulta: lapseni ovat turvassa! Enkeliltä tämä nainen tuntuikin, hän oli aurinkoinen ja hymyilevä kun lopulta saavuin hikipäissäni koiravanhusta perässäni raahaten kalliolle. Lapset olivat olleet turvallisessa seurassa hänen kanssaan ja juoksivat halaamaan, itkuhan heiltä molemmilta oli päässyt kun olivat huomanneet eksyneensä ja äiti-huudot olivat kuuluneet kuulemma kauaksi, kun nainen oli paikalle sattunut.

Puhelin jäi autoon, esikoinen nikotteli. Niinhän niillä lasten puhelimilla tuppaa usein käymään, aina on joko akku loppu tai ne jäävät jonnekin, kun niitä eniten tarvitaan. Onneksi ystävällinen paikalle osunut nainen sai numerotiedustelusta äidin numeron selville ja asia sai onnellisen lopun. Kiittelin vuolaasti naista ja toivoin, etten vaikuttaisi aivan niin höyrähtäneeltä kuin minun täytyi vaikuttaa: olin hukannut lapseni metsään, he löytyivät harhailemasta ja huutelemasta äitiä keskeltä luontopolkua, puhelimessa olin niin poissa tolaltani etten osannut edes katsoa googlesta sijaintipaikkaani, ja sitten juoksin paikalle puuskuttavana ja hikisenä ja helpotuksesta niin iloisena, että jo sen vuoksi olisin mennyt vähäjärkisestä.

Vaan kylläpä asiassa riitti pohdittavaa ja läpikäytävää koko loppupäiväksi! Lapset kertoivat peloistaan, siitä miten he olivat seuranneet punaisia reittimerkintöjä koko ajan, mutta huomanneet yhtäkkiä saapuneensa autotien reunaan, vaikka kartasta oli yhdessä katsottu että reitti oli pyöreä. Ihmeissään ja jo vähän peloissaan he olivat palanneet polkua takaisin, mutta vain huomataakseen, että polku oli tyhjä ja metsä hiljainen. Että he olivat ihan yksin. Mitä jos peikot ovat vieneet heidät, keskimmäinen oli kuiskannut ja silloin vasta olikin alkanut pelottaa (että pitikin vitsailla niistä peikoista...). He olivat alkaneet huudella äitiä ja sitten paikalle oli kävellyt kiltti täti joka oli auttanut.

Tajusimme mikä eksymisen oli aiheuttanut: luontopolulla on useita aloituspisteitä, ja lapset olivat ajautuneet seuraamaan eräälle niistä eli Länsiväylän reunaan haarautuvaa opastusta. Sillä välin kun he ihmettelivät autotien laidassa, me olimme kävelleet polulla ohi ja kun he olivat palanneet takaisin, me olimme jo menneet näkymättömiin puiden taa.

Oikealla ylhäällä näkyy reitin Länsiväylän puoleinen sininen aloituspiste, jota kohti kulkiessaan lapset eksyivät. 

Myöhemmin illalla me vanhemmat ruodimme vielä tapahtunutta. Tuskin olen ikinä säikähtänyt niin paljon, mieheni tunnusti. Veit sanat suustani, olin jo sanoa, mutta sitten tajusin ettei omaa tunnettani voinut säikähdykseksi sanoa, vaan tunsin tarvetta määritellä sen vielä tarkemmin. Koska se oli jotakin muuta kuin vain säikähdystä. Se oli silkkaa kauhua, kosketus kaikkien menetysten menetykseen, josta antaa karvasta, sielusta ilmat pihalle iskevää esimakua jo hetkellinen tunne lapsen kadottamisesta. 

Tästä lähtien metsäretkillä lapset tuskin enää jättävät kuuntelematta, kun huutelen heitä pysymään näköetäisyydellä. Oikeastaan en usko, että minun täytyy edes sellaista huudella. He muistavat sen muutenkin. Samoin kuin sen, että kun lähdetään metsään, kännykkää ei kannata jättää autoon.

Mutta ennen kaikkea minä muistan, että en koskaan laske heitä näkö- ja kuuloetäisyyden päähän, kun kuljemme metsässä. Enkä koskaan pidä itsestäänselvyytenä ja varmistamatta oleta, että kyllä he kulkevat jossakin lähelläni kuitenkin. En tästäkään lähtien oleta, että kyllä kaikki aina menee hyvin, ei juuri meille koskaan mitään tapahdu. Aina jollekin joskus tapahtuu. (esimerkkinä tästä lue viime viikon tekstini Puukotus lähimetsässä )

Ehkä kaikkia näitä pieniä eksymisiä ja kadottamisia tarvitaan, jotta aina vaan enemmän muistaisin rakastaa lapsiani ja arvostaa jokaista elämän päivää, jonka heidän äitinään saan elää. Tämä oli elämän tärkeä oppitunti, lapseni sanoi heti tuoreeltaan, kun söimme eväitä auringonpaisteessa kalliolla kovaonnisen retken päätteeksi. Sitäpä juuri.

Yhdessä taas...

...koko perhe!

Hannusmetsän luontopolku, Hannusmetsä, Espoo. Pituus noin 3,5 km opastettua reittiä. Matkan varrella opastauluja jotka kertovat kohteista. Useita aloituspisteitä ja mahdollisuus kulkea vain osia reitistä. Punainen reitti sopii kallioisesta maastosta ja kiipeilystä pitäville. Sinisellä reitillä rehevää kangasmetsää ja Hannusjärven maisemia. Miinusta Länsiväylältä kantautuvasta liikenteen melusta.