Voi meitä pussinperäläisiä! Milloin lie Italiaan voi taas matkustaa?

Pussinperällä tai ei, mutta luonto meillä on kaunis! Valkovuokkoja Keskuspuistossa.

Tein eilen lasten kanssa pyöräretken Keskuspuistoon. Ilma oli upean keväinen, aurinko paistoi ja polkiessa tuli hiki. Emme kuitenkaan päässeet kuin muutaman sadan metrin päähän kotoa, kun huomio kiinnittyi jalkakäytävällä seisoskeleviin ihmisiin, suositusten mukaisesti ja varsin supisuomalaisesti reilun turvavälin päässä toisistaan oleviin.

Pelaavatko he jotain virtuaalipeliä, pokemonia vai mitä niitä nyt onkaan? Ei, ei sittenkään, jono jatkui kulman taakse asti ja siitä silmänkantamattomiin hiekkatielle ja siitä läheiselle parkkipaikalle asti ja sen ylikin. Ja kun tarkemmin katsoi, ei suuri osa jonottajista oikein virtuaalipelien harrastajilta näyttänytkään, varsinkaan niiltä kauluspaitaan ja merkkikenkiin pukeutuneilta  pelaajilta joita lähileikkipuistoomme lounastauollaan ajaa kiiltävillä autoillaan.

Tässä jonossa oli paljon vanhuksia, verkkarihousuisia keski-ikäisiä miehiä, tavallisen perheenäidin näköisiä naisia. Joku kantoi kädessään epämääräisen näköistä muovipussinyssykkää, moni räpläsi kännykkää, mistä ensi-ajatukseni virtuaalipelin pelaamisesta olikin syntynyt.

Anteeksi, mihin tässä mahdetaan jonottaa, kysyin lähimmältä jonottajalta. Ruoka-avutusjakeluun, kuului vastaus.

Se jätti sanattomaksi. Mutisin kiitokset tiedosta ja polkaisimme perheen kanssa jatkamaan matkaa. Kirkon ruoka-avustus, niinpä tietenkin. Eli he jonottivat kirkolle! Mutta sinnehän oli vaikka kuinka paljon matkaa siitä liikenneympyrän kohdalta lähtevältä jalkakäytävänpätkältä, johon jonon pää ylettyi. Ehkä jopa kaksisataa metriä.  Kymmeniä ja kymmeniä jonottajia.

Myöhemmin tarkistin Helsingin seurakuntayhtymän sivuilta, että kirkko tosiaan jakaa ruokakasseja joka tiistai kello 13 tietyissä toimipisteissä ympäri Helsinkiä, esimerkiksi juuri meidän kotikirkossamme.

Ruoka-apujono kotikulmilla oli hätkähdyttävä näky. Se toi konkreettisella tavalla lähelle sen, miten koronapandemia ihmisiä koettelee. Moni hakee kirkolta ruokakassia todelliseen tarpeeseen.

Samoihin aikoihin ruokakassijonon näkemisen aikoihin sulattelin yhä hallituksen päätöksiä koronarajoitteiden purkamisesta ja ajatusta kulkemisesta kohti "uutta normaalia". Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tauti alkaa levitä väestössä voimakkaammin kuin tähän mennessä, ja se mitä ilmeisimmin on tarkoituskin. Tukahduttamisesta ei Suomen virallinen linja halua kuullakaan, ja sen kanssa on nyt elettävä. Valittu linja on tämä kaikkine, toivottavasti vähemmän kuin enemmän vahingollisine seurauksineen.

Suomen tautitapaukset on nyt saatu hyvään laskuun rajoitustoimien ansiosta ja jopa tukahduttaminen olisi pontevilla toimilla vielä ollut monien asiantuntijoiden mukaan ja esimerkiksi Uuden-Seelannin esimerkkiä seuraten mahdollista. Ensimmäiset tulokset THL:n vasta-ainetesteistä antavat ymmärtää, että luultua paljon harvempi on sairastanut koronan tai sitten vasta-aineiden määrät parantuneiden veressä ovat oletettua pienemmät (=eivät näy testissä).

Laumaimmuniteettiin on joka tapauksessa vielä matkaa, mutta silti Suomessa on lähdetty taudin leviämistä toivovalle tielle, jotta seuraavissa aalloissa osalla väestöstä olisi mahdollisesti ja toivottavasti jo vastustuskykyä. Tämä sillä edellytyksellä, että sairastettu tauti todella antaa suojaa edes sen joidenkin kuukausien....vajaan vuoden verran, jota useat asiantuntijat pitävät mahdollisen koronaimmuniteetin minimiaikana. Siitäkään tosin ei ole varmuutta.

Tukahduttamisstrategiaa vastaan puhuu se hallituksenkin esittämä argumentti, että vaikka tauti Suomesta saataisiinkiin tukahdutettua, se tulisi kuitenkin takaisin jostakin muusta maasta rajojen yli. Tämä onkin paljon mahdollista, ihan jo naapurimme Ruotsin tilanteen huomioon ottaen.

Kun rajoja jossakin vaiheessa aletaan enemmän avata, olisi väistämätöntä että tauti olisi kohta taas täällä. Varsinkin jos todella vain tumput suorina katseltaisiin, kun ihmisiä kulkee rajan yli maahan, kuten epidemian alkuvaiheessa tehtiin.

Näistä ajatuskuluista mieleeni tulee toinen kotimaamme Italia. Siellä koronan ensimmäisen aallon pahin vaihe alkaa luojan kiitos olla takanapäin. Maa alkaa avautua pikku hiljaa ja hyvin varovasti purkaa koronarajoitteita. (Kirjoitin aiheesta maantaina tekstin Onko kyseessä varmasti pitkäaikainen kiintymyssuhde vai pelkkä pano? Italia siirtyy vaiheeseen 2, ja eteen tulee yllättäviä ongelmia). Ulos saa lähteä ulkoilemaan, sukulaisia tavata ja paikkakuntaa vaihtaa, tosin edelleen lupalapun kanssa. Osa tehtaista ja toimistoista sekä rakennustyömaat avattiin jälleen.

Ravintoloista saa nyt hakea noutoruokaa, ja niiden samoin kuin kahviloiden avaamista suunnitellaan, ainakin ensi alkuun ensisijaisesti ulkoterassipaikoin. Jostakin päin Italiaa saattaa jo löytyä avoin kahvila. Anoppini odottelee kuumeisesti kuun 18.päivää, jolloin alakerran kahvila avautuu ja hän pääsee taas aamucappuccinon ääreen tutun kahvilanpitäjän kanssa rupattelemaan. Cappuccinon valmistaminen ja juominen kotona ei ole ollenkaan sama asia, hän on monta kertaa valittanut. Ja sitten on niitä aamuja, jolloin maito onkin loppu!

Italialaiset tuntevat toiveikkuutta jopa siitä, että kesällä pääsisi rannalle. Vielä se ei onnistu, ja esimerkiksi kakkosasunnoille siirtyminen on yhä kiellettyä. Mutta järjestelyjä ja suunnitelmia turvallisen rantaelämän mahdollistamiseksi tehdään koko ajan kiihkeästi.

Jokainen rajoitteen purku tehdään varovasti ja tarkasti tautitilannetta seuraten. Italia on valmis sulkeutumaan välittömästi uudelleen, jos sairaalat uhkaavat taas täyttyä yli kapasiteetinsa.

Moni turisti haaveilee tälläkin hetkellä Italiaan matkustamisesta. Niin mekin, vaikka turisteja emme varsinaisesti olekaan, vaan haluaisimme mennä sinne läheisiämme tapaamaan ja auttamaan. Appivanhempieni tilanne on ikävä, he ovat jääneet terveysvaivojensa kanssa täysin yksin kotiinsa (lue aiheesta enemmän tekstistä Elämää antibiottiiresistentti E.colin kanssa ja ajatuksia italialaisesta isovanhemmuudesta)  ja ovat aika lailla oman onnensa nojassa, sillä kodinhoitajakaan ei ole voinut koronakriisin puhjettua enää käydä.

Italiakin varmasti haaveilee turistien paluusta, onhan turismi oleellisen tärkeä elikeino maalle, mutta käytännössä kuluu varmasti vielä pitkä aika, ennen kuin hellehattuiset turistyryhmät kansoittavat jälleen Fontana di Treviä ja tallovat taas jalkoihinsa karanteenikevään hiljaisuudessa sanpietrinien  välistä kasvamaan alkaneen ruohon Piazza Navonalla. (sanpietrini = Rooman historiallisen keskustan katujen mukulakivet)

Nyt kun vihdoin näyttää siltä, että tautitilanne Italissa vähän helpottaa, italialaiset tuskin haluavat maahansa mahdollisia viruksenkantajia muualta maailmasta. Etenkään maista, joissa tautia esiintyy paljon ja / tai koronarajoitukset ovat silmiinpistävän löyhiä.

Kuten esimerkiksi Suomessa kohta ovat. Muuallakin Euroopassa yhteiskuntia toki avataan, mutta Suomessa avaaminen tuntuu olevan ronskimpaa ja kertarysäyksenomaisempaa kuin muualla. Koulut auki, heti perään kirjastot, teatterit, museot, uimahallit. Toki hygieniasääntöjä ja kokoontumisrajoitusten osoittamia maksimimääriä noudattaen, mutta kuitenkin. Eikä edellä mainittuja joka tilanteessa mitenkään pystytä noudattamaan, jos ja kun yhteiskunta pyörii (lähes) normaalisti. Riskiryhmien suojeleminen ainakin muuttuu huomattavasti vaikeammaksi.

Valkovuokkoja oli eilen Keskuspuistossa silmänkantamattomiin.

Yhteiskunta on toki saatava pyörimään, se on selvää, vaikka pyörimisen nopeutusvauhdista ollaankin eri mieltä. Rajoitusten nopeassa tahdissa poistamisen hinta varmasti tulee olemaan suurentunut sairastuneiden määrä, nyt heti kesällä tai viimeistään syksyllä.

Sellainenkin mahdollisuus nimittäin on, että virus ihan omaa viruksen "luonteensa" mukaisesti siirtyy lepovaiheeseen kesäksi ja yltyy taas syksyllä, joksi toista aaltoa joka tapauksessa ennustetaan. Näinhän muut koronavirukset ja esimerkiksi influenssaviruksetkin käyttäytyvät. Ja toiveissa tietysti on, että hallitus pitää sanansa ja on tarvittaessa valmis kiristämään rajoitustoimia, jos esimerkiksi sairaalakapasiteetti uhkaa täyttyä.

Mutta mikäli linja on syksyllä ja tautimäärien noustessa sama eli toivottu (hallittu?) taudin leviäminen, niin se tarkoittaa että tauti tosiaan tulee olemaan seuranamme kauan.

Edellä kuvattu on tietenkin pelkkää maallikon ja asioista syvällisemmin tietämättömän arvailua. Ongelma on se, että ilmassa on niin paljon epävarmuutta ja kysymysmerkkejä. Edes alan parhaimmant asiantuntijat eivät tiedä uudesta koronaviruksesta vielä läheskään kaikkea. Voidaan esimerkiksi vain toivoa, että sairastettu tauti todella antaa pitkän immuniteetin tai edes jonkinlaisen immuniteetin myös lieväoireisilla. Tämän varaanhan Suomi tällä hetkellä vahvasti nojaa: että tauti leviäisi ja immuniteetti sen mukana. Rokotetta THL:n mukaan voi odottaa vasta puolentoista tai kahden vuoden kuluttua, tosin muissa maissa löytyy tässä suhteessa myönteisimpiäkin arvioita. Italiassa optimistisimmat toivovat rokotetta jopa jo tämän vuoden puolella tai ensi vuoden alussa.

Mutta sen melkein voisin jo sanoa varmaksi, että meidän suomalaisten asemamme ei ainakaan helpotu koronan ja nyt Suomeen valitun radikaalin rajoitustenpurkulinjan myötä. Elämme jo valmiiksi täällä pussinperällä, josta joutuu tekemään pitkän matkan päästäkseen manner-Eurooppaan ja muualle maailmaan. Köyhyys on kasvua ihailevan kapitalismitalouden romahduksen myötä lisääntynyt ja kotikulmille tullut ruoka-apujonoja.  Matkailualan asinatuntijat ennustavat, että lentolippujen hinnat saattavat nousta huomattavasti koronkriisin takia, ja vain rikkaimmilla on enää varaa matkustaa täältä minnekään.

Ja jos meistä vielä tulee koronaimmuniteettia hakeva, maskinkäytön hyödyt kieltävä kansakunta, niin mihin pussinperään me sitten vasta joudummekaan! Kukaan ei halua meitä raukkoja rajojensa sisälle... Italian-matkalle voimme sanoa hyvästit vieläkin varmemmin ja pitemmäksi aikaa kuin miltä nyt jo uhkaavasti näyttää.