Kaatuilijasta luistelijaksi tunnissa - lapsi on terve kun se oppii

Talven suurimpiin ihmeisiin kuuluu jää. Ja tänä talvena sitä, oi onnea, saadaan yllin kyllin.  Heti kun lähiurheilukenttä saatiin jäädytettyä, pistimme luistimet kassiin ja lähdimme luistelemaan. (Tätä odotettiin turhaan koko viime talvi, mutta jääleikit rajoittuivat todella vähiin; lue aiheesta vuoden takainen postaus Jäätynyt maailma ja oppitunti kauneudesta, hauraudesta ja selviytymisestä)

Tarkkaan ottaen luistelemaan lähdettiin toissapäivänä perjantaina. Kaksi vanhinta luistelevat jo kuin vanhat tekijät ja sellaisia he ovatkin, sillä molempien kanssa luisteluhommat on aloitettu jo kolmen tai jopa kahden vuoden iässä. 

Tänä talvena vuorossa on kolmevuotias kuopus. Hänen luistelukokemuksensa rajoittuu yhteen kertaan viime talvena, jolloin hän muutaman minuutin ajan kainaloista kiinni pidettynä kokeili ystäväperheen lasten pienenpieniä luistimia. 

Käytännössä toissapäivänä oli hänen ensimmäinen luistelunsa. Jalka oli kasvanut vuoden aikana niin, että pienimmät varastossamme olevat hokkarit sopivat jo jalkaan. Intoa oli valtavasti ja halua mennä isosisarusten mukana jäällä. Kypärä päähän siis vaan ja herran haltuun!

Vaan kun jäälle päästiin, karu todellisuus valkeni pienelle luistelijalle nopeasti. Jää on kamalan liukasta äiti! Niin on, pikkuinen, jää yleensä tuppaa olemaan liukasta. Ja mitä huitomista ja haparoimista se olikaan... Tuin häntä kainaloista ja kehotin potkimaan, terät potkivat tyhjää ja hän heittäytyi käsivarsieni varaan jalat ilmaa vatkaten kuin kiireisen kokin kauha. Jos otteeni hetkeksikään herkesi, lapsi makasi maassa ennen kuin ehdin silmiäni räpäyttää.

En muistanutkaan, että luistelun aloittaminen on niin epätoivoiselta vaikuttavaa hommaa. Lapsi oli kaatunut kymmeniä kertoja ennen kuin olimme päässeet edes puoleenväliin matkaa vaihtopenkiltä kohti kiekkokaukaloa, ja keitetyn spaghetin kaltaiset jalat eivät antaneet minkäänlaisia merkkejä pystyssä pysymiseen tarvittavan tekniikan hoksaamisesta, puhumattakaan luistelutekniikasta. 

Mutta tärkein asia oli silti mukana: se etteivät hermot menneet. Kaatumiset ja täydellinen tasapainon puute eivät masentaneet lasta lainkaan, vaan hän sitkeästi pyrki nousemaan aina uudelleen, äidin avulla totta kai - vain kaatuakseen jälleen. 

Pidin häntä kädestä, tuin kainaloista, autoin pystyyn, niin että olin lopulta itse aivan hikinen kaikesta siitä ponnistelusta. 

Tätä ehti jatkua noin puolen tunnin verran, kunnes yhtäkkiä muistin mikä onkaan se paras keino opettaa lapsi luistelemaan: antaa hänen löytää tasapainonsa aivan itse. Päästää käsistä irti, lakata olemasta tukipylväs johon tarrautua. Vaikka se sitten tarkoittaisi sata kertaa kaatumista peräkkäin.

Omaa tasapainoa ei voi löytää, jos jatkuvasti tukeutuu äitiin tai ylipäätään johonkin toiseen. Tukea voi hakea välillä, silloin kun voimat tuntuvat loppuvan, mutta vasta kun oppii itse olemaan pystyssä ja luistelemaan, voi tehdä sitä mikä on kaikkein hauskinta: viilettää jäällä käsi kädessä. Olla vieressä tarpeen tullen auttamassa, jos toinen meinaa kompastua jään röpelöihin.

 Ja niin jätin hänet "oman onnensa nojaan" räpiköimään jäällä. Toivoin että kypärä täyttäisi tehtävänsä eli suojelisi pientä päätä. Että takapuoleen ei tulisi kauhean paljon mustelmia. Onneksi lapsen keho on tehty kaatuilemiseen; se osaa tehdä sen rennosti ja pehmeästi. 

Silti sydän vähän syrjälläni seurasin sitä touhua, mutta koska hän ei itkenyt eikä hermoillut vaan päättäväisesti yritti, tajusin että teen ihan oikein. Hyvin se sujuu, nouse pystyyn vain, kyllä se kohta onnistuu, kannustin vieressä ja väistin päättäväisesti hänen yrityksiään tarrata jalastani kiinni.

Ja yhtäkkiä ihme tapahtui. Poika pääsi jälleen yhden kaatumisen jälkeen pystyyn ja aivan itse, eivätkä hänen jalkansa enää olleetkaan keitettyä spaghettia. Ne olivat jäntevät, ja vaikka yhä hiukan tärisevät, ne nostivat hänet pystyyn. Hitaasti ja tutisevasti se tapahtui, mutta tapahtui kuitenkin. Ja hän seisoi jäällä aivan itse! Hetki oli juhlallinen ja henkeäsalpaava, siinä oli kaikuja lapsen ensiaskelien tapaisista isoista virstapylväistä, niistä perheensisäisistä ensimmäisistä kuukävelyhetkistä. 

Eikä voinut sanoa, kumman hymy oli haltioituneempi, äidin vai lapsen.

Ensimmäisellä kerralla se oli lyhyt ilo ja kohta taas pyllähti pieni vartalo pitkälleen, mutta nyt oli koko touhussa aivan uusi meininki. Lapsi nousi itse seisomaan yhä uudelleen, seisoi yhä pidempiä aikoja ja sitten jo alkoi hidas, hidas, köpöttelevä eteneminen.

Kun ensimmäistä luistelua oli tunti takana, lapsi teki ensimmäisen lyhyen liukunsa luistimilla. 

Seuraavana päivänä jatkettiin siitä mihin jäätiin, ja kokemuksesta tiedän että se hetki, jolloin luistelua on enemmän kuin kaatumisia, on hyvin lähellä. Ainakin jos hänen innostuksensa säilyy ja oppiminen tapahtuu samaan tyyliin kuin isommilla sisaruksilla. Heidän kanssaan se kävi juuri niin: ensimmäinen epätoivoinen kaatuilukerta, joka päättyi toivorikkaasti omilla jaloillaan seisomiseen. Muutama haparoiva luistelukerta lisää, ja sitten he jo menivät pitkin jäätä kuin olisivat koko ikänsä luistelleet.

Lapsen kyky oppia ja omaksua asioita ei lakkaa ihmetyttämästä vanhempaa. Miten he sen tekevät? Tunnissa kaatuilijasta luistelijaksi. 

Aivan pian kuopuksenkin luistelutaidot ylittävät isänsä vastaavat. Italialainen mieheni on täydellinen esimerkki siitä, miten vaikeaa luistelun kaltainen taito on aikuiselle oppia. Hän luisteli ensimmäisen kerran elämässään kolmekymppisenä, eikä vieläkään osaa kovin sujuvasti. Liikkeissä näkyy yhä haparoiva ote, eikä kaatuminenkaan ole tavatonta (eikä se sitten olekaan sitä lapsen pehmeää kaatumista, vaan kaukana siitä, auts). 

Lapsi taas oppii kaiken hetkessä. Kadehdittavaa. Ja sitä on aina yhtä kiehtovaa seurata. Jokaista uutta taitoa ja nopeutta jolla ne omaksutaan. Ja kun jotain uutta on opittu, vanhempi voi sydän sykähtäen ajatella, että jälleen kerran on kaikki hänen kehossaan ja aivoissaan toiminut kuten pitääkin, ikäkauden mukaiset kehitysaskeleet otettu ja taidot opittu. Lapsi on terve kun se oppii, vai miten se sanonta nyt menikään?

Lue parin vuoden takainen postaukseni, jossa kerron tarinan kuopuksen raskauden aikaisesta häkämyrkytysepäilystä ja sen aiheuttamista peloista:

Savusauna, raskaus ja häkämyrkytys: ainekset pahimpaan painajaiseeni