"Siis niin noloo äiti!" Hetki jolloin huomaat lapsesi häpeävän sinua on onnenhetki

Helsingissä riittää nyt lunta jossa peuhata!

On hetkiä, jolloin lapsen kasvu konkretisoituu edessäsi niin, että tuntuu kuin sen ääriviivat voisi silmillä nähdä. Enkä nyt puhu neuvolan kasvumittauksista ja lyhyiksi jääneistä housunlahkeista. 

Puhun henkisestä, sisäisestä kasvusta, jolla ei ole selkeitä mittareita eikä vaakoja. Tällaisia hetkiä ovat vaikkapa tilanteet, joissa pieni lapsi tavallisesti reagoi alkukantaisesti itkupotkuraivareilla - eikä hän yhtäkkiä sitten enää raivostukaan, vaikka pikkuveli söi keksipaketin viimeisen keksin.

Tai se, kun sanot lapselle että nyt täytyy odottaa vähän aikaa (ruuan valmistumista, karkkipäivää, kaverin näkemistä yms.), eikä lapsi alakaan kiljua eikun haluan just nyt heti vaan toteaa, ehkä alistuneesti huokaisten mutta toteaa kumminkin: okei. 

Aina nämä kasvun konkreettiset hetket eivät ole vanhemman näkökulmasta selkeän myönteisiä - tai ainkaan niiden takana piilevää myönteisyyttä ei ilman vähän syvällisempää ajattelua huomaa. Ne voivat olla myös erittäin haikeita hetkiä. 

Tällä viikolla olen omien lasteni kanssa saanut seurata lähietäisyydeltä peräti kahden eri-ikäisen lapsen kasvua tällaisessa hieman haikeassa asiassa: itsenäistymisprosessissa ja siihen liittyvässä ilmiössä, omien vanhempien nolostelussa. Kerron omista lapsistani tarkemmin muutaman kappaleen päässä. 

Väistämätön tosiasiahan on, että jossakin vaiheessa lapsi (teini) alkaa hävetä omia vanhempiaan ja perhettään. Ei ole mitään niin noloa kuin kävellä perheen kanssa julkisilla paikoilla, ja mikä vielä pahempaa, tulla yllätetyksi tässä puuhassa kavereiden toimesta. 

Se kuuluu normaaliin kehitykseen ja lapsen tarpeelliseen itsenäistymisprosessiin vanhemmistaan. Tähän prosessiin liittyy kiinteästi ja sen eräänlainen huipennusvaihe on myös se, että murrosikäistä helposti ärsyttää lähestulkoon kaikki omissa vanhemmissaan. Vanhemman persoona tai habitus ei liity häpeään ja ärsytykseen välttämättä millään lailla, vaan syyt ovat syvällä tiedostamattomassa: hävettävästä ja ärsyttävästä vanhemmasta on helpompi irtautua. 

Asia toimii myös toisinpäin, eli murrosiässä räyhäävät teinit tekevät irrottamisesta helpompaa myös vanhemmalle (ehkä!). Mihin se ihana pikkulapsi katosi, joka levitti kätensä, juoksi syliin ja rutisti pienillä lapsenkäsillään? Joka kertoi kaiken mitä on päivän aikana nähnyt ja kokenut ja mitä päähän pälkähti?

Miten siitä tuli tuollainen kiittämätön ja kaikesta ärtyvä, huutava ja haistatteleva jälkeläinen, jolta ei saa nyhdettyä kuulumisen hiventäkään millään ilveellä?

Jos lapsi olisi kotoamuuton lähestymisen aikoihin samanlainen enkeli kuin neljävuotiaana, eihän siitä vanhempien kannalta mitään tulisi. Luopumisen tuska olisi kestämättömän suuri. Ja jos lapsen on vaikea lähteä, jotakin on mennyt pieleen hänen itsenäistymisprosessissaan eikä terve ärtymys/häpeä -reaktio ole päässyt syntymään. 

Omien lasteni murrosikään on onneksi vielä tovi, mutta häpeämisvaihe on selvästi iduillaan. Eräänä aamuna tällä viikolla keskimmäiseni eskariryhmällä oli luistelua lähikentällämme. Menimme kuopuksen kanssa tietysti mukaan, koska minulla nyt on ainutlaatuinen mahdollisuus sellaista tehdä kun edelleen kotihoidan lapsiani ja työskentelen osa-aikaisesti valitseminani kellonaikoina. 

Keskimmäinen vain vähän hymyili, kun ilmestyimme kentälle, eikä koko aikana osoittanut suurta halua jutella kanssamme tai tulla edes kovin lähelle. Välillä hän toki jutteli pikkuveljelle ja työnsi häntä hetken kelkassa, mutta halu olla eskariporukan mukana ja hienoinen, juuri havaittava nolous äidin ja veljen mukanaolosta oli käsinkosketeltava. Jos olisin erehtynyt halaamaan häntä, hän olisi varmaan tullut aivan punaiseksi poskiltaan! 

Seuraavana päivänä neljäsluokkalaisen esikoisen koulussa oli liikuntatunnilla määrä luistella, lähikentällämme jälleen. Mepä tulemme mukaan luistelemaan, ehdotin naiviisti. Näinhän olimme tehneet silloin kun tyttö oli tokalla luokalla ja luistelua oli edellisen kerran, ja luonteensa mukaisesti hän oli rynnännyt halaamaan meitä heti kun olimme ilmestyneet kentän laidalle. 

Ette varmana tuu! oli tytön kirpakka vastaus. Jota hän kyllä heti pehmensi jälkikäteen, mutta viesti oli joka tapauksessa selvä: esikoiseni ei enää ole se vanhempiaan estottomasti kaveiden edessä halaava pikkulapsi, joka kulkee häpeämättä vanhempiensa kanssa vaikka nämä kulkisivat kalsareissa. 

Olkoonkin luonnollinen ja terve merkki itsenäistymiskehityksestä, hetki jolloin huomaat lapsesi häpeävän sinua ei välttämättä tunnu onnenhetkeltä. Vaikka juuri sellainen se pohjimmiltaan on! 

Kuusivuotias keskimmäinen on tässä kehityksessä ottanut ensi askeleen kohti nolostelemista: hänen käytöksensä muuttuu varautuneeksi ja etäiseksi, kun äiti ja pikkuveli ilmestyvät samalle luistinradalle. Vielä kuitenkin voidaan puhua, jopa luistella hetken yhdessä ja näyttää että tunnetaan.

Alakoulun loppua lähestyvä lapsi on siirtynyt seuraavaan vaiheeseen: ette mielellään saa tulla ollenkaan samalle radalle, ja jos tulettekin, niin toiseen päähän kenttää, eikä sitten jutella vaan korkeintaan moikataan kaukaa.

Kolmas vaihe on varmaan sitten se, että ei olla tuntevinaankaan. Onhan niitä juttuja perheen teineistä kuultu, jotka kieltäytyvät kävelemästä samalla puolella katua perheensä kanssa. Tai vaikka samalla puolella oltaisiin, niin ainakin jättäytyvät hyvän matkaa jälkeen. Tosin tällaistä esikoinen vannoi olevansa ikinä tekemättä, kun aiheesta puhuimme eli avasin lapselle sitä että on ihan normaalia tuntea niin kuin hän tuntee, eli pikkuisen nolostella omaa perhettään. Eikä sitä tarvitse pyydellä anteeksi tai pelätä, että äidille tulee paha mieli. Äiti ymmärtää kyllä. 

Nolostelu on normaalia, jotta voit irtautua minusta ja isästä ja perheestäsi ja tulla omaksi itsenäiseksi itseksesi, jatkoin mielessäni mutta sitä en sanonut ääneen. 

Ja niin jälleen alkoi päässäni virrata lempirunoihini kuuluva, Kahlih Gibranin Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi... (Ks.postauksen loppu ja lue halutessasi myös aiheeseen liittyvä postaus lapsen kasvun haikeudesta ja ihanuudesta: Merkkejä kasvusta ja muistuksia siitä, että sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi )

Lopuksi saimme kyllä koululaiselta luvan tulla kentälle luistelemaan samaan aikaan, kunhan emme vain tulisi puhumaan mitään. Mutta ymmärsin kyllä yskän emmekä tietenkään menneet. Olisihan se nyt vaan ollut niin noloa...

Sinun lapsesi eivät ole sinun

Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi.

He ovat itseensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia.

He tulevat sinun kauttasi, mutta eivät sinusta,

ja vaikka he ovat sinun luonasi,

he eivät kuulu sinulle.

Voit antaa heille rakkautesi, mutta et ajatuksiasi,

sillä heillä on heidän omat ajatuksensa.

Voit pitää luonasi heidän ruumiinsa,

mutta et heidän sielujaan,

sillä heidän sielunsa asuvat huomisessa,

jonne sinulla ei ole pääsyä, ei edes uniesi kautta.

Voit pyrkiä olemaan heidän kaltaisensa,

mutta älä yritä tehdä heistä itsesi kaltaista,

sillä elämä ei kulje taaksepäin eikä takerru eiliseen.

Sinä olet jousi, josta sinun lapsesi lähtevät kuin elävät nuolet.

Kun taivut jousimiehen käden voimasta,

taivu riemulla.

Kahlil Gibran, Profeetta, 1923

Etäisyyden päässä toisistaan mutta
kuitenkin yhdessä. Jäällä kävelyllä koko perhe
viime viikonloppuna Helsingin edustalla.

Äidin tehtävä on päästää irti lapsistaan 
ja olla iloinen, kun he kiukkuavat ja näyttävät 
vanhemmilleen tunteensa; turvallisessa
ilmapiirissä kasvanut lapsi uskaltaa kapinoida ja kiukuta!