Linda Boström Knausgård: Lokakuun lapsi - riipaiseva kertomus neljän lapsen äidistä, pakkohoidosta ja kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä

Linda Boström Knausgård: Lokakuun lapsi. Like kustannus 2021

Ensimmäiseksi huomio kiinnittyy nimeen: Knausgård. Kirjailija varmasti itsekin tietää, että nimi on hänelle sekä hyöty että taakka. Hän on Karl Ove Knausgårdin ex-vaimo, ja kukapa ei haluaisi lukea autofiktion kuninkaan ex-vaimon autofiktiivista teosta.

Toisaalta lukukokemukseen liittyy välittömästi vahva vertailun tuntu. Ja jos on perillä Karl Oven teosten sisällöstä, myös kutkuttava, ihmisen vähemmän jaloista luonteenpiirteistä kertova juorulehtimäinen uteliaisuus: miten ex-vaimo vastaa miehensä todellisuutta järkähtämättömän orjallisesti tavoittelevaan tyyliin, jossa vaimon sairaudesta kerrotaan tuon tyylin mukaisesti. Jopa niin, että lukijalle tulee tunne tirkistelystä toisten ihmisten yksityiselämän intiimeimpiinkin hetkiin. 

Niin, kirjoittaako Linda Boström Knausgård kirjansa vastatakseen miehelleen? Haluaako hän näpäyttää takaisin, kertoa oman versionsa ja näkökulmansa asioihin, sen sijaan että jää pelkäksi tahdottomaksi henkilöhahmoksi Taisteluni-sarjan sivuille? 

Sen tietää varmasti vain Linda itse. Joka tapauksessa kaikki nämä alussa mainitut ajatukset haihtuvat turhiksi tajuttuina taivaan tuuliin, kun pääsee kunnolla sisälle Lokakuun lapsen maailmaan. Ensinnäkin: tyyli on täysin omanlaisensa, kieli tunnistettavaa, pelkistettyä ja kaunista, eikä siinä ole vaikutteita kirjailijan ex-miehen tyylistä. Uskoisin, että tämä onkin ollut Lindan kaikkein tärkein tavoite: kirjoittaa omaa autofiktiota, jossa ei ole häivääkään ex-miehen sinänsä häikäisevästä (ehkä liiankin täydellisestä) autofiktiosta. 

Ainoa yhtäläisyys on huomattavissa puolivälissä kirjaa, jossa Boström vahvistaa kirjoittamaansa asettamalla sen perään lauseen: Niin se on. Knausgårdin kirjoissa toistuu kautta linjan tämäntyyppinen vahvikelause: Niin se vain on. 

Siinä kaikki. Muuta yhtäläisyyttä en löytänyt. Oikeastaan ex-aviopuolisoiden kirjat edustavat autofiktion kahta äärilaitaa ainakin pituuden suhteen. Karl Oven Taisteluni-sarja on järkälemäinen kolmetuhatsivuinen pläjäys. Lokakuun lapsi taas on vain 190 sivua pitkä, mutta sivumääräänsä painavampi. Aihe on niin raskas, että 190 sivun jälkeen on oikeastaan jo aivan valmis jättämään kirjan taakseen.

Ei siksi, että se olisi huono kirja tai huonosti kirjoitettu, päinvastoin, vaan koska jokainen sen sana ja lause on niin latautunut täyteen ihmismielen monimutkaisuutta ja sitä, mihin se voi johtaa. Masennusta kuvataan siinä niin hyvin, että melkein tulee pelko pudota sen syövereihin itsekin lauseita lukiessaan. Kaksisuuntainen mielialahäiriö tulee lähelle, iholle, hengittää niskaan.

Linda sai diagnoosin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kaksikymmenvuotiaana. Ensimmäisen särkymisen hän muistaa jo yläasteen päättymisen ajoilta, jolloin hän matkusti Ranskassa, poltti hasista eikä toipunut siitä illasta enää koskaan. Juuri niin kuin kaksisuuntainen mielialahäiriö yleensä alkaakin, nuoruusiässä, herkän lapsen lapsuuden ja kipeiden kokemusten, kuten isän bipolaarisen käytöksen ja äidin tunnekylmyyden ja vaihtuvien miesystävien jälkeen.

Ahdistus, ehkä aina jo olemassa ollut, alkoi silloin temmeltää vapaasti, kuten Linda kirjoittaa, sai muodon ja valtasi hänen elämänsä.

"Yhtäkkiä juoksin pienen kaupungin läpi löytääkseni hotellille samalla kun tunsin, kuinka aallot vyöryivät sisääni ja vetäytyivät päästäni alas ruumiin läpi ja palasivat päähäni, jossa ne murtuivat otsaluutani vasten. 

Ahdistus palasi heti kun koin jonkinlaista levottomuutta, tunne tuli takaisin joka kerta kun pelkäsin että joutuisin kokemaan sen uudestaan. Yhä uudestaan, missä ja milloin vain. Aallot murtuivat päätäni vasten. Kun alan pelätä, tunnen ne edelleen sisälläni. Imun voima on yhtä pelottava kuin tunne siitä, kuinka otsaluun takana räjähtää. Sitä ei pysty vastustamaan. Uskon että tuolloin kokemani raju levottomuus sai minut pelkäämään olla yksin."

Sen jälkeen sairaus on hänen seuranaan koko ajan. Sairaus on ilmeisen vakavamuotoinen ja vaatii sairaalahoitoa useita kertoja. Mukana on itsetuhoisuutta, agressiviisuutta ja mielialan voimakasta vaihtumista jopa saman päivän aikana. 

Niistä lähtökohdista on tavallaan ihme, mitä kaikkea Linda kuitenkin saa aikaan elämässään: hänestä tulee menestynyt kirjailija ja dramagaturgi ja mikä tärkeintä, neljän lapsen äiti. Hän löytää elämänsä miehen, Karl Oven, jonka kanssa he tuntevat olevansa tähtiin kirjoitetussa suhteessa ja joka ymmärtää ja tukee vaimonsa kamppailua sairauden kanssa. 

Sitten se kaikki kuitenkin hajoaa, ja jälleen ottaen huomioon sen että Linda oli vuosina 2013-2017 useita kertoja pakkohoidossa ja sai satoja kertoja sähköshokkihoitoa sairauteensa, olisi ehkä ennemminkin ihme jos se olisi pysynyt kasassa.

Kaksisuuntainen mielialahäiriö nimittäin on sairaus, jolla on kyky tuhota ihmisen elämässä aivan kaiken. Pahimmillaan sen sen tekee. Se ottaa ihmisen valtaansa, imee hänestä kaiken ilon ja välillä täyttää sillä liikaakin, ja molemmissa tapauksissa kaikki toinen jää silloin toissijaiseksi. 

On vain ajatukset jotka repivät, vetävät pohjaan, tyhjentävät ja täyttävät niin että ihmisestä tulee pelkkä ilmapallo joka heiluu tuulessa milloin iloisesti pullollaan, milloin apaattisesti tyhjänä lerpattaen. 

Linda kertoo tarinaansa juuri sieltä apatiasta, pakkohoidosta käsin. Milloin odottaessaan vuoroaan sähköshokkihoitoon, milloin psykiatrisen sairaalan käytävillä ja huoneissa, joissa Maria-hoitaja yrittää saada hänet muistamaan muistojaan - muun muuassa kannustamalla kirjoittamaan niitä ylös. 

Sähköshokkihoito kuulostaa hoitomuotona hurjalta ja sitä se onkin. Ruotsissa käytetään eniten maailmassa kaksisuuntaisen hoitoon ja Suomessakin runsaasti, kun taas esimerkiksi Italiassa se on kielletty hoitomuoto. Hoito on onnistuessaan tehokas, mutta sillä on ikävänä sivuvaikutuksena muistojen häviäminen. 

Siitä Lindakin kärsii. Ja koska hän on pakkohoidossa, hän kokee ettei voi vaikuttaa siihen, annetaanko hänelle sähköshokkeja vai ei. Se on päätetty hänen puolestaan. Hän voi vain jälkikäteen yrittää muistaa, estää omaelämäkerrallista tekstiä kirjoittavalle elintärkeiden muistojen liukumista tavoittamattomiin. 

Kirjassa palataan usein lapsuuteen, ymmärrettävästi, sillä sieltähän iso osa ihmisen aikuisuuden käytöksestä ja teoista kumpuaa, tiedostipa sitä tai ei. Käydään läpi nuoruus, ensirakkaudet (täydellinen ensimmäinen poikaystävä josta isä kehotti pitämään kiinni koska parempaa et tule koskaan saamaan), tunnemyllerrykset ja joukkoon kuulumattomuuden tunne ruotsalaisissa yläluokkapiireissä, "paremmissa piireissä". 

Paljon kuvataan myös äitiyttä ja suhdetta lapsiin. Äitiys on Lindalle elämän kaunein asia ja lapset antavat hänelle suunnattomasti voimaa. Raskausaikoina kaksisuuntainen ei vaivannut vaan hän päinvastoin kukoisti. Imetysvuodet hän nukkui paremmin kuin koskaan. Hän koki olevansa hyvä äiti ja se oli palkitsevaa, mutta toisaalta riittämättömyyden tunne vaivasi koko ajan ja se, miten sairaus väistämättä vaikutti lapsiin.

Neljännen lapsen kohdalla, jolle aviomies aluksi sanoi jyrkästi ei, asiat eivät enää menneetkään niin sujuvasti. Raskausaika laukaisi syvän masennuksen, eikä kukoistuksesta ollut tietoakaan. Ja kun lapsi syntyi, Lindan yöunista oli tullut lääkäreiden mukaan niin tärkeä asia, ettei vauva saanut niitä häiritä vaan isän oli hoidettava yösyötöt. 

Lukija tekee helposti päätelmän, ehkä virheellisen mutta kuitenkin, että neljännen lapsen aikoihin pariskunnan avioliitto ei enää ollut kuin tähtiin kirjoitettu, vaan ongelmat olivat jo alkaneet. Ja niin alkoi myös Lindan sairauden paheneminen ja pakkohoitokierre. Niin kauan kuin ihmisellä on elämässään selkeä ja kirkas tarkoitus, tunne tarpeellisuudesta ja siitä että hänellä on oma paikka, saattaa pahinkin mielen sairaus pysyä kurissa tai ainakin lieventyä.

Mutta jos pohja katoaa, tarkoitus häviää ja esimerkiksi juuri "tähtiin kirjoitettu" parisuhde ja perhe hajoaa, ei mielellä ole enää paljoa, mistä pitää kiinni ja mihin kiinnittyä. Silloin se saattaa lähteä lentoon ja karata hyvin kauaksi. 

Ehkä parasta antia kirjassa on tunteiden kuvaus. Se ei ole ihme, sillä kirjailija ei ole mitään muuta tuskin niin paljon tehnytkään elämänsä aikana kuin elänyt tunteella, ja koska hän on erinomainen kirjoittaja ja tietää sen myös itse (Olen aina tiennyt osaavani kirjoittaa ikään kuin kysymys olisi elämästä), hän osaa kuvailla kaikkia näitä tunteita erinomaisesti. 

Kirjan viimeisellä sivulla lukija huokaisee. Helpotuksesta että kaikki se intensiivinen tunteiden kuvaus on ohi, huojennuksesta että ehkä sittenkin on toivoa, mutta ennen muuta huokaus tulee siitä että lukiessaan on tiedostamattaan ikään kuin pidätellyt henkeä koko ajan. Sellaista tapahtuu vain aiheeltaan puhuttelevan, teemoiltaan tärkeän, tyyliltään puhtaan ja kerronnaltaan vangitsevan kirjan äärellä. Lokakuun lapsi on sellainen kirja. 

Linda Boström Knausgård: Lokakuun lapsi 

Like kustannus 2021

190 s.

Lainattu kirjastosta