Perhepedin plussat ja miinukset: kylkeen käpertyvät poikaset ja musta silmä

Perhepeti.

Jokin aika sitten heräsin keskellä yötä erittäin ikävään tunteeseen: jokin iskeytyi silmääni täydellä voimalla. Se jokin, tarkemmin sanoen pieni nyrkki, kuului vieressä nukkuvalle kuopukselleni. Tärsky oli kunnon mottaus, joka sai verkkokalvoni välkehtimään ja silmät vuotamaan, ja tietysti kipu oli kova. 

Silmä jatkoi vuolasta vuotamistaan kauan aikaa, eikä kipukaan ihan heti hälvennyt. Yön pimeydessä pohdin, heräisinkö aamulla mustan silmän kanssa ja mietin jo kaikkia tulevia kiusallisia tilanteita, jolloin naapurit tai vastaantulijat näkisivät sen, saisin selitellä asiaa ja silti he luulisivat ties mitä. "Syyllinen" vieressäni veteli sikeitä ilman aavistustakaan siitä, mitä oli tullut tehtyä. 

Kerta ei ollut suinkaan ensimmäinen, kun kuopus on mäiskinyt tai potkinut minua unissaan. Toisella puolellani puolestaan nukkuu, potkii ja huitoo toinen poikani keskimmäisemme, joka viimeistään aamuyöllä vaihtaa omasta sängystään siihen mukavampaan. Mutta ensimmäistä kertaa sihti osui suoraan ja näin kovalla voimalla silmään, eikä tunne todellakaan ollut mukava. 

Olen sanonut lapsilleni, että he saavat nukkua perhepedissä niin pitkään kun haluavat ja tulla omasta sängystä isoon sänkyyn keskellä yötä aina kun siltä tuntuu. Olen siis erittäin perhepetimyönteinen, joskaan en kuitenkaan fanaatikko, vaan nimenomaan annan lasten itse valita. Jos he haluaisivat omaan sänkyyn heti yksivuotiaina, olisin valmis siihenkin. 

Oma vakaumukseni asiassa on, että yhdessä nukkuminen on ihmiselle lajinomaista ja luontaista, ja koska monessa muussakin asiassa uskon lajinomaisuuteen ja pyrin toteuttamaan sitä niin paljon kuin mahdollista, niin totta kai myös nukkumisessa. 

Uskon että ihminen on "luotu" nukkumaan yhdessä pesässä poikastensa ja muiden ihmisten kanssa, mahdollisimman lähellä toisiaan. Se on tuonut elintärkeää lämpöä ja myös turvaa, sillä äkillisen yöllisen uhan ja pakenemistarpeen sattuessa on ollut tärkeää että jälkeläiset ja lauma ovat olleet silmienaukaisun päässä. 

Uskon myös että ihminen nukkuu parhaiten juuri näin, lähellä toista ihmistä, emojaan ja jälkeläisiään. Yhdessä on nukuttu luolissa ja torpissa, koko ihmiskunnan historiassa yllättävän pitkään, sillä vielä vajaa sata vuotta sitten ylivoimaisesti suurin osa kansasta esimerkiksi Suomessa eli köyhä talonpoikais- ja torppariväki, nukkui yhdessä pienessä pirtissä jopa monen perhekunnan ja sukupolven voimin, kylki kyljessä. 

Nykyaikana olemme tottuneet nukkumaan yksin ja tai korkeintaan puolison kanssa, ja ensin ylhäisöperheistä alkanut tapa erottaa lapset nukkumaan eri huoneisiin on levinnyt kaikkiin kansankerroksiin. Nykyään monet jopa sanovat, etteivät he pysty nukkumaan samassa huoneessa lapsensa kanssa, puhumattakaan perhepedistä, sillä lapsi on levoton ja häiritsee unta. Tai sitten lapsi häiriintyy äitinsä (ja maidon)läsnäolosta, ja vain omassa huoneessaan rauhoittuu. 

Varmasti näin saattaa joskus ollakin.  Mutta nykyaikana hyvin moni muukin asia häiritsee yöuniamme ja unemme laatua, ja vauva siihen päälle voi olla vain ikäänkuin jatkoa eikä sinänsä pääsyy huonoon uneen. Meillä on vartalon muotoihin mukautuvat patjat, ergonomiset tyynyt, moottorivuoteet ja lämmönsäätelyymme personoidut peitot, tiedämme kaiken hyvästä unihygieniasta ja älykellot laskevat minuutin tarkuudella unemme pituuden ja analysoivat sen laadun. 

Ja silti monet nukkuvat erittäin huonosti ja liian vähän (ja yksin).

Hyvin nukutun yön jälkeen 
ajatukset ovat kirkkaita kuin auringonpaiste keväthangilla.

Nykyisessä elämäntyylissämme on lajinomaisuuden kannalta moni asia pahasti pielessä, ja se varmasti selittää univaivojen yleisyyttä. Vauva tai lapsi samassa sängyssä tai huoneessa saattaa häiritä unta, mutta voisiko olla niin, että hyvä uni on sellaisissa tapauksissa muutenkin hiuskarvan varassa? 

Stressi, vuorotyö, liiallinen ruudun tuijottelu iltaisin, kaikenlaiset elämän paineet ja vaatimukset - ne ovat kaikki kaukana siitä mihin ihminen on geeneiltään tottunut ja voivat kaikki häiritä nukkumista ja unen laatua. 

Ei tietenkään koskaan pitäisi lähestyä jotakin laajempaa ilmiötä vain oman kokemuksensa kautta, mutta teen sen nyt kuitenkin ja kerron oman tarinani. Olen hyvin nuoresta pitäen ollut herkkäuninen ja huono nukkuja, jopa uneton. Yö saattoi hyvinkin mennä kokonaan valvoessa, joskus toinenkin perään. Usein heräsin valvomaan keskellä yötä eikä ollut ollenkaan taattua, että olisin uudestaan enää nukahtanut. 

Kaikki muuttui, kun sain lapsen. Aivan alkuun toki valvoin sillä tilanne oli niin uusi, valvoin ja katselin nukkuvaa vauvaani ja vahdin että hän varmasti hengittää. Viikkojen myötä uskalsin kuitenkin antaa itselleni luvan nukkua - ja se on ollut hyvää nukkumista siitä lähtien, kohta yksitoista vuotta! 

Kun seuraava lapsi syntyi, uneni sen kun parantui. Ja kun sänkyyn ilmaantui kolmas nukkuja, uni parani yhä lisää. Olen nukkunut pitkiä, sikeitä ja autuaita yöunia lasteni kanssa vuoden toisensa jälkeen, herännyt toki välillä yöimettämään mutta nekin rutiinin myötä muuttuivat puoliunessa tapahtuviksi toiminnoiksi.

Lasten kasvaessa vauvoista taaperoiksi heistä toki tulee aikamoisia huitojia ja kääntyilijöitä, ja nykyisin välillä heräilen siihen kun jalka kiertyy selkäni päälle tai käsi tökkää päähäni  - tai nyrkki silmääni. Mutta nukahdan heti uudelleen, ja se kaikki on luonnollista heräilyä ja unta. Minulle yhdessä nukkuminen on ollut parasta unilääkettä ja samoin se, että nukkumisseurani on samalla elämälleni tarkoituksen tuoja, jotain minkä parissa toteutan lajinomaisimpia tarpeitani: lisäännyn ja hoivaan jälkeläisiäni.

En tiedä enkä tajua, missä muualla minun pitäisi nukkua kuin omien lasteni kanssa, kaikki muu tuntuisi oudolta ja omalla kohdallani luonnottomalta. Lapset ehkä mukiloivat minua unissaan, saan ehkä olla laittamassa heille peittoa paremmin, he herättävät minut aika ajoin tavalla tai toisella - mutta silti se on parempaa nukkumista kuin ikinä ennen heitä nukuin. Ja se on tehtäväni, olla heille läsnä yölläkin sillä sitä lapset kaipaavat: he tarvitsevat turvan tunnetta myös yöllä ja ehkä etenkin silloin. 

All you need is love -
voisiko tämä päteä hyvin nukkumiseenkin?

Jossakin vaiheessa yritin kyllä olla kunnon nykyaikainen vanhempi ja laittaa lapsen omaan sänkyyn niin kuin monet lapsenkasvatusasiantuntijat suosittelevat. Tarkemmin sanottuna yritin nukuttaa esikoista omaan huoneeseensa, kun hän oli reilu puolivuotias. Siinä sitten valvoin sängyssäni ja katsoin avonaisista makuuhuoneiden ovista lastenhuoneeseen (sinne oli suora näköyhteys), kun aiemmin niin hyväuninen lapseni heilui vimmatusti pinnansängyssä ja ellen ilmaantunut paikalle, alkoi itku. 

Viimeistään kun oli aika ryhtyä yöimetykseen, tajusin kuinka älytöntä se oli. Sekä omani että lapsen hyvät unet olivat tiessään, kun kumpikin kaipasi toisiaan. Jätin pinnasänkyajatuksen suosiolla sivuun ja otin lapsen takaisin viereemme. Kitinät ja turhat yöheräilyt loppuivat saman tien. 

Entä puolisoni sitten? Miten hän on sopeutunut lapsi-invaasioon sängyssämme? Hyvin! Mieheni tosin on sitä tyyppiä, joka nukkuu hyvin lähes missä vain, mistä käytän usein esimerkkinä hänen sikeidenvetelyjään, kun minä kääntyilin ja heiluin vieressä synnytyssupistusten kourissa esikoista synnyttäessäni. 

Häntäkään eivät lapset vuoteessa häiritse, vaan hän jakaa ajatusmaailmani koko perheen yhdessä nukkumisen luonnollisuudesta. Tosin tällä hetkellä perheemme yöelämä on sikäli kummallisessa tilassa, että jo lähes vuoden ajan olemme nukkuneet mieheni kanssa eri huoneissa. (Lue tästä halutessasi postaus Ei vauva-ajat, ei kuorsaus, ei riidat - vaan mikä lopulta sai minut ja mieheni nukkumaan eri huoneissa?)

Ei, parisuhteessamme ei ole mitään vikaa, meillä vain on kohta kuusitoistavuotias koiravanhus, joka kaipaa ulos pissalle monta kertaa yössä. 

Ja koska hyväuninen mieheni jostain kumman syystä on herkistynyt koiran yölliselle vessahätäviestinnälle eli hän herää siihen kun koira tulee sängyn viereen tuijottamaan (johon minä, maailman herkkäunisin taas en herää), olemme päätyneet tällaiseen väliaikaiseen nukkumisratkaisuun. Mieheni nukkuu ulko-oven viereisessä vierashuoneessa koiran kanssa ja heräilee öisin päästämään sitä ulos pihalle. 

Tässä kuvassa testaan sänkyä
luksusasuntolaiva Big Catissa viime
hiihtolomalla. Siellä eivät pikkupojat pyörineet
vieressä, mutta siitä huolimatta tyttäreni kanssa nukuimme 
oikein hyvin! 

Tämä on  minun pikkulapsiheräilyvaiheeni, hän alistuneesti toteaa, kun kysyn joko häntä väsyttää jokaöinen heräily. No, ehkä alamme kohta olla vähän enemmän tasoissa, totean hänelle ja viittaan niihin noin neljään vuoteen, jonka olen elämäni aikana harjoittanut yöimetyksiä. 

Ja sitten yhdessä toteamme, ettei kummankaan oikeastaan pidä valittaa: meidän lapsemme eivät ole koskaan yöheräilyjä harrastaneet. He ovat nukkuneet pienistä pitäen kuin tukki - perhepedissä. Kyljessämme, kainalossamme, kädet ja jalat kasvoillamme, niskassamme ja selässämme, potkien ja huitoen, asentoa vimmaisesti vaihtaen, mutta nukkuneet kumminkin.

Ja niin olemme me vanhemmatkin. Poikue vieressämme,  lämpö, turva ja koko elämän onni kaikki siinä yhdessä kasassa. 

Entä tuliko lapsen yöllisestä nyrkiniskusta musta silmä? Ihme kyllä ei. Vielä aamulla silmää särki ja se vuoti oudosti koko päivän, mutta ulkoisia merkkejä ei seurannut. Mutta en yhtään epäile, etteikö tällä vauhdilla ja tyylillä silmä ehdi vielä mustaksi mennä, ennen kuin kaikki kolme lasta ovat kasvaneet niin isoiksi, etteivät vanhempien sänkyyn enää halua tulla ja se ihastuttava ääni jota varmasti tulen vielä vanhana mummonakin kaiholla muistelemaan -  eli pienen lapsen tassujen uninen kipitys omasta huoneestaan vanhempien sänkyyn - on enää kaukaista muistoa.  

Lue myös toinen perhepetiaiheinen postaukseni viime keväältä:

10 vuoden perhepedin jälkeen nukun yksin. Mistä nautin eniten?