Tanssikielto ja kankea vartalo - lestadiolaisen kasvatuksen vaikutus kehonkuvaan

Vartaloni varjo.

Nyt kun Suomessa on tanssi- ja laulukielto koronaepidemian takia, mieleeni on tullut jänniä muistoja ja mielleyhtymiä. Tämä ei nimittäin ole ensimmäinen kerta, kun minulla on tanssikielto päällä!

Olin reilusti alle kouluikäinen, mutta muistan sen yhä selvästi: tanssin olohuoneen lattialla balettia, leikin olevani maailmantähti balettitanssija. Radiosta tulee klassista musiikkia, tanssin sen tahdissa, kaarran käsilläni ja ojennan niitä, yritän nousta varpailleni ja sipsuttelen pitkin lattiaa.  

Haluan isona balettitanssijaksi, haaveilen ja kerron haaveistani myös ääneen. Ehkä kerroin juuri silloin tanssiessani, ehkä jossakin muussa yhteydessä, mutta yhdistän ne kaksi tilannetta myöhemmissä muistoissa yhteen. Tanssin, minua katsotaan, vanhempani katsovat ja meillä saattaa olla vieraitakin sillä siihen aikaan esiinnyin mielelläni ihmisille jotka tulivat meille kylään. 

Haluan balettitanssijaksi, ilmoitan ja se käsinkosketeltava mutta vaikeasti hahmotettava vaivautuneisuus, joka tanssiesityksen aikana yleisöä on vaivannut, kohoaa potenssiin kymmenen. Vaivautuneita hymyjä, yskähtelyjä, määrittelemätöntä hienovaraista torjuntaa sille, mitä juuri teen ja olen sanonut. Niin niin, vai niin, hahah. Vai balettitanssijaksi, hmm, kröhöm-höm. 

Tällainen tilanne toistui useammankin kuin kerran varhaislapsuudessani. Pian opin, että tanssimisessani ja balettitanssijan haaveissa oli jotakin huonoa, pahaa, hävettävää. Sitä ei sanottu ääneen, mutta äänettömyys ehkä vain vahvisti sanomaa. 

En voinut tanssia enkä tulla balettitanssijaksi, sillä tanssiminen on lestadiolaiselle syntiä joka vie kauemmaksi Jumalasta. Lapsena opin, että vartaloa ei saanut tanssinomaisesti liikuttaa eikä varsinkaan musiikin tahdissa. Tanssi oli pahaa, kehon liikuttaminen oli pahaa. Piti olla hiljaa, liikkumatta ja paikallaan (näin sen itse tulkitsin). 

Lakkasin ojentelemasta käsiäni, sipsuttelemasta varpaillani, käyttämästä kehoani. Pikku hiljaa ikään kuin ajauduin siitä ulos kokonaan, ulkopuolelle, kadotin mielen ja kehon yhteyden ja keskityin mieleen: leikin maailmaan niin kauan kuin olin lapsi, lukemiseen, kirjoittamiseen.

Ja vartalostani tuli jäykkä ja kankea, kuin vanhan ihmisen varsi. 

Myöhemmin opin, ettei vartalon liikuttaminen ollut se pointti joka teki tanssista pahaa ja likaista eikä edes "jalan alle menevä" eli rytmikäs musiikki, vaan näiden yhdistelmä, sekä balettitanssijan uraa ajatellen myös kaikki muu maailmallisuus, joka balettiin liittyy: maallisen kunnian hakeminen tähteydellä, meikkaaminen, minihameet, esiintyminen ja oleminen siellä missä pilkkaajat istuvat ja niin edelleen. 

Opin myös aikuiseksi kasvaessani ettei minun tarvitse seurata näitä ajatusrakenteita, jotka vain harhauttavat sivuun siitä mikä uskossa oikeasti on tärkeää - usko johdatukseen, Jumalan rakkauteen ja suurempaan suunnitelmaan - ja ovat viemässä ihmistä kauemmas Luojan luota, eivät lähemmäs. 

Maa jäässä.

Mutta vahinko oli jo tapahtunut: kehostani oli tullut kankea, jäätynyt ja liikkumaton. En ikään kuin tuntenut sen osia, eikä minulla ollut aavistustakaan miten käyttää kehoani. Kehon ja mielen yhteyden katkeaminen on kuin eräänlaista amputointia tai lobotomiaa. Jotain äärimmisen tärkeää katkaistaan, ja ihminen jää toispuoleiseksi torsoksi.

Lapsena ja nuorena tämä näkyi siinä, ettei oikein mikään liikunta tuntunut sopivan minulle. Voimistelu, mitä se oli? Kuperkeikat, kärrynpyörät tai puihin kiipeily? Ei ikimaailmassa minua varten. Korkeista liukumäistä tai jäämäistä laskeminen? En uskaltanut, sillä nopeassa liu`ussa se vähäinenkin kontrolli joka kehoni liikkeisiin oli olemassa, hävisi. Tennis? En hallinnut käsiäni enkä olisi ikinä saanut palloa lyötyä mailalla (kokeilin kyllä). Pesäpallossa tai koripallossa sama vika. En oppinut koskaan käden liikkeen ja nopeuden suhdetta niin, että olisi toivoakaan osua palloon tai saada kori. 

Ainoa liikunta jossa olen hyvä, on juoksu. Mutta siihen nyt ei paljon tarvita, ihmisen perustoimintaan aikojen alusta lähtien. Askelta toisen eteen osaan sentään laittaa.

Pohjimmiltaan vika oli tietysti siinä, etten luottanut kehooni lainkaan. Se oli minulle vieras kummajainen, mutta paljon laajemmassa mielessä kuin mitä se kaikille teineille jossakin vaiheessa elämää kaikkine muutoksineen on. En ole luottanut kehooni vaan päinvastoin hävennyt sitä häpeämästä päästyäni, koska se on niin kankea ja osaamaton. 

Ja koska se on - keho. Ruumillisuus liitetään lestadiolaisissa puheissa usein johonkin huonoon ja pahaan, sielunvihollisen juoniin. Puhutaan tomumajasta ja maan matoisuudesta, synnin houkutuksista joihin keho ihmistä viettelee. 

Herkälle lapselle tällainen coctail - tanssimisen synnillisyys ja myöhemmin mukaan tullut seksuaalisuuteen liittyvä synnillisyys ja häpeä - ei ole voinut aiheuttaa muuta kuin kielteisen ja kankean kehonkuvan. Mitä vähemmän liikut, sitä parempi, oli jossakin vaiheessa voima-ajatukseni. Kun kaikki mitä kehollasi teet, on kuitenkin joko sinulle mahdotonta (et osaa), kiellettyä tai syntiä. 

Päistikkaa jäämäkeen? Lapsena
en olisi voinut kuvitellakaan.

Myöhemmin elämässäni olen siis päässyt eroon ajatuksesta, että tanssiminen tai kehon käyttäminen olisi syntiä, mutta lapsuuden ja nuoruuden kankea kehokäsitys ei ole helpolla irronnut. Minulle on aina ollut  turha opettaa tiputansseja tai aerobic-askelia. En vain opi niitä, vaikka kuinka yritän. En hahmota kehoani, en suuntaa johon pitäisi mennä. 

Ehkä vain kärsit hahmotushäiriöistä, joku saattaa ajatella. Turhaan siitä uskontoa tai kasvatusta syytät. Voi tietysti olla näinkin, mutta uskon vakaasti, että lapsuudessa oppimani käsitys siitä, mikä on "oikeaa" ja mikä "väärää" kehon käyttöä, on kangistanut minua aika lailla. Se ei yksiselitteisesti ole uskonnon vika vaan enemmänkin oman herkkyyteni, enkä olekaan katkera uskonnolliselle kasvatukselle tästä asiasta. Uskon ettei elämässä mikään tapahdu sattumalta ja minun on kuulunut elää juuri tällainen elämä jota elän. 

Monet lestadiolaiset tai ex-lestadiolaiset käyttävät kehoaan aivan normaalisti ja sujuvasti, eli ei se elämänkatsomus kaikille kehotraumoja aiheuta. Mutta herkille lapsille ja ihmiselle saattaa aiheuttaa. Ei varmaankaan ole sattumaa, että moni psykoterapiassa käyvä (ex-)lestadiolainen kärsii juuri syömishäiriöistä ja/tai seksuaalisuuteen liittyvistä ongelmista. 

Aikuisiällä olen yrittänyt korjata kehon kankeutta ja kehon ja mielen yhteyttä. Se ei ole helppoa, ja tuloksia tulee pienin askelin. Olen joogannut. Haaveilen tanssitunneille menosta. Tanssin lasteni kanssa paljon, meillä on usein tanssit olohuoneen lattialla, sillä samalla jossa itse pienenä tapailin balettiaskelia ennen kuin ymmärsin sen kielletyksi. 

Katson ihaillen lapsiani joilla on rytmi veressä ja jotka täysin rinnoin heittäytyvät sen ja kehonsa vietäviksi. Ja mietin miten helppoa olisi murtaa se. Jos alkaisin naureskella heille, vaivautuneesti rykiä ja jopa kieltää heitä tanssimasta, eivät he kauan tanssisi. 

Mutta en ikimaailmassa tekisi sellaista. Kannustan lapsiani kaikenlaiseen liikuntaan ja kehon käyttöön ja katson onnellisena, kun he tekevät kuperkeikkoja tai pyörivät alas jäämäkeä. Katson kuinka he elävät lapsille ominaisessa herkkävaistoisessa tietoisuudessa ja kehon ja mielen saumattomassa yhteydessä ja toivon, että se säilyisi heillä koko heidän elämänsä ajan. 

Kevät sulattaa jään ja
saa veden virtaamaan. 

Eniten ja todella suurin harppauksin kehonkuvaani on korjanneet synnytykset. Ennen lasten saamista oikeastaan olin vielä todella tukossa kehoni kanssa, irrallani siitä. Lääkkeettömät kolme synnytystäni, joissa sain huomata miten saumattomasti keho ja mieli ovat yhteydessä ja mahdollistavat uskomattomia asioita, jopa synnytyksen nautinnon, ovat olleet käännekohtia elämässäni. 

(Halutessasi lue synnytyksistäni postauksista Synnyttämisen nautinto ja Vesisynnytys, elämäni kauneimpia kokemuksia: unenomainen synnytyskertomus neljän vuoden takaa)

Olen oppinut, että kehoni toimii sittenkin ja juuri niin kuin pitääkin, torjuu sairauksia ja parantaa haavat, luo uutta elämää ja uusiutuu itsekin kaiken aikaa. Ja ennen kaikkea että keho ja mieli ovat saumaton kokonaisuus, jossa mielen voimalla voi vaikeuttaa tai helpottaa monia kehon kohtaamia asioita, kuten synnytyskipua tai sairauksista paranemista. Kehosta huolen pitäminen ja sen kunnioittaminen terveillä elämäntavoilla, liikunnalla ja luonnollisella ruualla, puolestaan on erottamattomasti myös mielen ja sen tasapainon vaalimista. 

Olen kehoni kanssa siis nykyään aika "sinut". En kuitenkaan enää saa takaisin nuoruutta, jolloin luodaan pohja notkealle keholle ja monipuoliselle kehonkäytölle, joten olen yhä kankea kehossani. Mutta olen päässyt pitkälle siitä mistä olen lähtenyt. Minulla ei enää ole olo, että olen kuin ulkopuolinen kehossani. 

Eikä epämääräinen häpeä vaivaa minua kun tanssin tai katson itseäni peilistä. Olen ymmärtänyt, että tällainen on minun käteni ja tällainen on jalkani, ne ovat minun eikä niissä ole mitään vikaa, vaikka ne liikkuvatkin musiikin tahtiin tai tuntevat ihollaan asioita. 

Siellä se kankea kehoni on,
heijastuksena peilissä. Joskus vieläkin
katson sitä kuin vierasta, mutta onneksi
sentään paljon harvemmin kuin ennen.

Tanssikielto Suomessa jatkuu, mutta minulta se on onneksi aikaa sitten jo poistunut. Nyt aikuisena tiedän myös, että tanssikieltoja on Suomessa ollut aiemminkin (sota-ajat) sekä aikoja, jolloin tanssiminen oli synnillistä ja paheellista touhua koko yhteiskunnan mittakaavassa. Kristinusko on ollut perinteisesti kehollisuuden vastaiden uskonto, totta kai, sillä kehollisuus niin vahvasti liittyy seksuaalisuuteen, uskonnon vahvimpaan "vastustajaan". 

Tämäkin asia ei oma kamppailuni kankean kehonkuvani kanssa on siis totta kai osattava asettaa laajempiin mittasuhteisiin, ja siksi kerronkin asiasta pelkästään toteavaan ja kertovaan, en tuomitsevaan tai katkeraan sävyyn. Tiedän, että on ollut maailmanaikoja ja yhä vieläkin on paikkoja, joissa ihminen ja erityisesti nainen on saanut tai saa maksaa jopa hengellään asioista, joita me länsimaiset nykyään teemme ja harrastamme. 

Omat lapsuudenkokemukseni ja niiden vaikutus kehonkuvaani on vain yksi niistä lukuisista elämän varrelle osuneista kipupisteistä, joista pohjimmiltaan jokainen on omalla tavallaan hyödyllinen ja opettavainen läksy matkalla kohti parempaa itseymmärrystä, puhtaampaa mielen ja kehon yhteyttä sekä ymmärrystä maailmasta ja maailmankaikkeudesta.