Lapsivapaa ravintolaillallinen Roomassa ja sen tylysti katkaissut puhelu: "Pelkään että ukki tappaa meidät."

Campo dei Fiori, Rooma

Siitä on niin käsittämättömän pitkä aika kun olemme mieheni kanssa viimeksi olleet ilman lapsia yhtään missään, että varmaan siitä syystä alan pyöritellä mielessäni niitä harvoja aikaisempia kertoja, kun näin on tapahtunut. 

Emme muutenkaan käy usein kahdestaan missään, mutta näin korona-aikana ne vähätkin käynnit ovat jääneet. Otamme asiaan kuitenkin rennon asenteen: aikaansa kutakin ja nyt on näin, joskus myöhemmin meillä varmasti tulee olemaan kahdenkeskistä aikaa niin paljon että olemme hukkua siihen ja valmiit tarrautumaan mihin tahansa, joka katkaisee ainaisen kahdestaanolomme! 

Joka tapauksessa menneitä on mukava miettiä (minä ainakin rakastan sitä ja harrastan varmaan liikaakin...). Tänään mieleeni pulpahti muisto neljän vuoden takaa Roomasta, helteisen päivän lämpimänpimeästä illasta, kuuman asfaltin tuoksusta ja äänistä joita kantautui viereiseltä kadulta kulkevasta loppumattomasta autojen virrasta, hetkestä jolloin sain eteeni lautasellisen ehkä maailman herkullisinta melanzane alla parmigianaa, lempiruokaani... 

Oli heinäkuun alku ja mieheni syntymäpäivä. Istuimme ravintolassa sinä iltana kolmistaan tammikuussa syntyneen vauvan, kuopuksemme kanssa, olimme jättäneet isommat lapset mummolaan. Mieheni oli tilannut pastaa ja nähdessäni hänen tagliatelle ai funghi porcini -annoksensa ehdin hetkisen ajan melkein katua omaa valintaani mutta sitten maistoin munakoisoa ja tajusin ettei mitään katumista ollut. 

Postauksen kuvituksena 
kuvia ravintoloista eri puolilta Italiaa
viime syksyltä. Tämä kuva on Spoletosta.

Katselin pastaa suuhunsa pistelevää miestäni ja kysyin häneltä, tunteeko hän olonsa neljäkymmentäviisivuotiaaksi. Niin, sen verran hän sinä päivänä täytti, ja se tuntui omituiselta. Hän oli pukeutunut harmahtavan väriseen kauluspaitaan, ja tajusin äkkiä että paidan väri sai harmaat haivenet hänen hiuksissaan esiin. Ainakaan en ollut kiinnittänyt niihin huomiota ennen, niitä oli vain muutamia (oi mikä onnekas ihminen hän olikaan, kuka tahansa nainen olisi onnellinen hiuksista joissa ei lähes viisikymppisenäkään ole mainittavasti harmaita)mutta nyt ne näkyivät selvästi. 

Hänellä on aina ollut yhdeksän vuoden etumatka minuun, kun tapasimme hän oli kaksikymmentäyhdeksän ja se tuntui silloin todella vanhalta. Melkein kolmekymmentä! Ja nyt, hän lähestyy jo viittäkymmentä - ja minä neljääkymmentä, ja nyt neljä vuotta tuon illan jälkeen olen sen jo täyttänytkin. 

Mitä elämä olikaan, ajattelin siinä syödessäni, pelkkä ohikiitävä välähdys vain, kaikki se mikä kahdenkympin kynnyksellä oli tuntunut loppumattomalta, ajattomalta, mahdollisuuksia pursuilevalta, oli paljastunut pelkiksi toisiaan vauhdilla seuraaviksi vuosiksi, ajanjuoksuksi joka kutisti, syövytti ja häivytti mahdollisuuden toisensa jälkeen ja vakiinnutti eteen kapean, usein melko tylsän tien jota kulkea. 

Aikuisuus rauhoittaa vanhuutta varten ja vanhuus rauhoittaa kuolemaa varten; elämämme kemia muuttaa rakkauden ystävyydeksi ja ystävyys rauhoittaa kuolemaa varten, olivatko ne sittenkin totta ne lauseet joita olin nuorena kopioinut suurilta runoilijoilta runovihkoni sivuille ja jotka olivat tuntuneet niin tylyiltä vaikkakin selittämättömän kauniilta. 

Trastevere, Rooma

Mutta ainakin me vanhenimme yhdessä! Ojensin käteni pöydän yli ja mieheni tarttui siihen. Päädyimme siihen tulokseen, että emme kumpikaan tunteneet itseämme vielä vanhoiksi, eikä meillä siihen ollut syytäkään. Me emme vielä näyttäneet kovin vanhoilta vaan päinvastoin naureskelimme yhdessä kuinka "hyvin säilyneitä" olemmekaan, emme vielä ajatelleetkaan kuten vanhat. 

Nyt istuimme siinä kynttilänvalossa viinilasit edessämme kuin nuori pari, nautimme hyvästä italialaisesta ruuasta, vauvamme oli nukahtanut rattaisiin eikä häntäkään tarvinnut huomioida. Vauva oli muutenkin niin kiltti ja rauhallinen, aina hyväntuulinen milloin ei nukkunut, että oli melkein kuin kahdestaan olisimme olleet liikeenteessä.

Jossakin lähellä tuntui häivähdys muistoa menneistä, nuoremmista vuosista, lukemattomista ravintolaillallisista eri puolilla Roomaa - oli aikoja jolloin söimme lähes useammin ulkona kuin kotona - ajoista jolloin ei tarvinnut miettiä lapsille hoitajaa vaan saattoi lähteä minne ja milloin huvittaa.

Ne muistot tulivat hyvin lähelle ja saivat kätemme hakeutumaan uudelleen pitämään toisistaan kiinni, istuivat olkapäälle ja kuiskasivat: teillä on ollut niin paljon hyviä hetkiä, huomaatteko, ja on edelleen ja tulee olemaan.

Ja jatkoivat: hyvin te perheenäkin vedätte ja olette onnekkaita sillä teillä on jotain mitä on hyvin vaikeaa löytää: ihminen jonka kanssa illastaa vuodesta toiseen, ravintoloissa, kotona, lasten kanssa tai ilman, miten vain, mutta teillä on toisenne. 

Amantea, Calabria

Kesken pastansyönnin mieheni puhelin soi. Siellä oli esikoisemme, silloin seitsemänvuotias, hän soitti hätääntyneenä ja itkuisena ja puhui niin kiihtyneesti, ettei mieheni saanut selvää. Säikähdin suunniltani. Kuka oli pudonnut portailta tai parvekkeelta, kuka oli iskenyt päänsä tai tukehtunut nakkiin? Lopulta mieheni antoi puhelimen minulle, sain tytön äänen vähän rauhoitettua ja selvisi, että lapset olivat säikähtäneet huutavaa ukkia. 

Mieheni siskolle oli tullut riitaa isänsä kanssa ja appeni oli hermostuksissaan huutanut niin, että sisko oli puhjennut kyyneliin. Appiukollani on ikävä tapa huutaa suuttuessaan todella kuuluvasti ja sanoa asioita, jotka tuntuvat minusta erittäin loukkaavilta mutta ovat kuulemma vain hänen tapansa ilmaista itseään. 

En tiedä oliko hän sinä iltana huutanut tavalliseen tapaansa vai tavallista enemmän, mutta jälkimmäiseltä tyttärestämme oli ilman vanhempien läsnäoloa ehkä ainakin tuntunut. Esikoinen aneli nyyhkien meitä tulemaan kotiin, hän ei halunnut olla enää hetkeäkään ilman meitä. Pelkään että ukki tappaa meidät, hän sanoi ja rauhoittelin häntä minkä kykenin. 

Herranen aika sentään, ajattelin mielessäni ja vakuutin lapselle, että mitään hätää ei ollut eikä ukki tarkoittanut pahaa vaikka huusi eikä varsinkaan ollut tappamassa ketään, huutaminen oli hänen huono tapansa (inhoan sitä) mutta sitä ei tarvinnut säikähtää (vaikka saatoinko muka lasta syyttää että oli säikähtänyt, kuka tahansa olisi). 

Lopulta tyttö sai sanottua, mikä oli hänet eniten säikäyttänyt. Hakkaan sinut kuoliaaksi, ukki oli huutanut äsken tädille, ti ammazzo di botte. Se oli kauheinta mitä olin koskaan hänen suustaan kuullut, ja tuohduksissani selitin puhelun jälkeen kaiken miehelleni. 

”Mikä isääsi vaivaa, kun hän puhuu tuollaisia ja vielä lasten kuullen?”

”Äh, tuo nyt on vain sellainen sanonta, ei se tarkoita oikeasti tappamista. Sellaista sanottiin ennen vanhaan lapsille kun he ovat olleet tottelemattomia, kai suomen kielessäkin on joku sen tapainen sanonta. Antaa ympäri korvien, ehkä? Tietäisitkin miten monesti hän sanoi noin minulle kun olin pieni”, mieheni pehmitteli. "Isälleni on jäänyt se lause takaraivoon, ei hän tajua ettei sellaisia enää käytetä."

Lapsi kuitenkin ymmärsi lauseen kirjaimellisesti, hänen tilannettaan ei yhtään helpottanut että kyseessä on italian kielen ”sanonta”. Eikä sellaista pitäisi joka tapauksessa sanoa, se oli aivan ylimitoitettua kiukkua ja ajattelin sydän kipeänä herkkää ja empaattista tytärtäni, jonka oli täytynyt kuulla sellaista. 

Spoleto.

Heti puhelun jälkeen maksoimme laskun ja joimme laseista viimeiset kulaukset, jälkiruoka jäi sillä kerralla väliin ja illasta oli kadonnut hohto. Lähdimme kävelemään lämpimässä pimeässä illassa kotiin päin, monet vastaantulijat olivat vasta ravintolaan menossa kun me jo kiiruhdimme kohti kotia. 

Perillä mummolassa rauha oli palautunut, lapset istuivat sohvalla ukin ja mummon kainalossa ja katsoivat piirrettyjä. Mutta me olimme jo ehtineet palata ja melkein kahdenkeskinen iltamme oli ohi. 

Sen jälkeen olemme olleet ilman lapsia syömässä tai muualla yhden käsin sormilla laskettavan määrän. Tuona iltana vaunuissa tyytyväisenä köllötellyt vauva on nyt neljävuotias, vanhin on yksitoista ja teen jo henkistä luopumista niistä ajoista, jolloin minulla on jatkuvasti hoivaa ja huomiota vaativan ikäinen ja syliin mahtuva lapsi vierelläni ja ylipäätään sen ikäisiä lapsia, jotka tarvitsevat lastenhoitajaa poissaolojemme aikana. 

Dolomiitit, Trentino Alto-Adige.

Tiedän että se on yksi ohikiitävä viuhahdus vain, ja kaikki kolme ovat niin isoja etteivät muuta kuin odota, että me ikäloput vanhukset joskus lähtisimme kotoa jonnekin jotta he voisivat jäädä rauhassa pelaamaan tietokonepelejä tai muuten vain lojumaan. 

Silloin voikin olla ettemme me enää haluaisikaan lähteä, mutta on pakko että lapset voivat pitää paremmat kotibileet kavereilleen. 

Ja jossakin kaukaisuudessa mutta vääjäämättömästi koko ajan lähestyen odottavat ajat, jos vain sinne asti elämme, jolloin he joutuvat miettimään meille hoitoapua siksi ajaksi, kun eivät itse pääse olemaan paikalla eli luultavasti enimmän osan ajasta - ainakin jos he seuraavat enemmän suomalaista kuin italialaista puoltaan asiassa. 

 Niin pääsemme elämän kehään joka alkaa, kiertää kaarensa ja loppuu alkaakseen taas jossakin toisessa muodossa alusta. Elämme täällä sen ajan minkä elämme hoivataksemme muita ja pitääksemme toisistamme huolta ja siinä samalla lopulta myös itsestämme. Ilman toisen hoivaa ei pärjää kukaan. Eikä lastenhoitajia.