Nämä pääsiäiset ovat jääneet mieleeni. Liittyykö tämän vuoden juhlava pääsiäinen listaan?

Tänä pääsiäisenä sain kukkia.

Sattuneesta syystä olen tänä pääsiäisenä miettinyt paljon menneitä pääsiäisiä. Aikaa miettimiseen on ollut, sillä olemme edelleen ihan vain kotona. Olen huomannut, että joulun ja monien muiden juhlien tavoin ne ovat ikään kuin sulautuneet yhteen yhdeksi yhteiseksi pääsiäismuistoksi, tunnelmakuviksi ja välähdyksiksi suklaamunien avaamisesta lapsena pääsiäissunnuntain aamuna, rairuohon tuoksuksi ja Matteus-passion säveliksi.

Ja myöhemmin samat teemat ovat saaneet uudet variaatiot omissa pääsiäisissäni. Nykyään lasten kanssa koristelemme pajunoksia, askartelemme kaikkea vihreää, keltaista ja keväistä, kasvatamme rairuohon (ja tänä vuonna ensimmäistä kertaa myös ohraruohoa ja maissia popcorninsiemenistä), kerron lapsille pääsiäisen tapahtumista ja merkityksestä sekä myös vanhoista suomalaisista pääsiäisperinteistä, syömme suklaamunia. 

Pääsiäisaamu tietysti huipentuu jättisuklaamunien avaamiseen. Se on Italiasta meille tullut perinne, samoin kuin pääsiäisaamun salamimakkaran syönti kananmunien ohella. Pitkäperjantaina katsomme Via Cruciksen Vatikaanista Italian Rai1 -kanavalta, ja jos olemme pääsiäisen Italiassa (kuten ennen koronaa usein kävi), osallistumme itsekin sellaiseen ja saatamme pääsiäisaamuna ajaa Rooman keskustaan ja Pietarinkirkon aukiolle kuuntelemaan paavin pääsiäistervehdystä. 

Haluan opettaa lapsilleni, että pääsiäinen on erityinen juhla, että sillä on merkitystä. Eikä pääsiäinen, kuten ei joulukaan, ole kaupassajuoksemisen tai kampaamokäyntien aikaa, vaikka kaikki onkin nykyään auki pyhät läpeensä. Ostoksille ja kuluttamiselle on aikaa koko muun pitkän vuoden, mutta edes parina hassuna päivänä vuodessa ihmisen on osattava rauhoittua. Jos ei muun niin omien ajatustensa ja vanhojen perinteiden äärelle, niiden jotka tulevat jostakin sieltä mistä mekin tulemme, missä juuremme ovat.

Sillä ilman juuria ja perinteitä emme ole mitään, pelkkää tuulessa leijuvaa höytyvää joka ei tiedä mistä tulee, minne menee. 

Menneiden pääsiäisten yhteen sulautuneesta massasta erottuu muutama selkeä, kirkas muisto, pääsiäisiä jotka ovat jääneet mieleeni. Listaan ne tähän siltä varalta, että joskus unohdan ne. 

Pääsiäinen 2001, Alajärvi: 

Matkustin ystäväni luo Pohjanmaalle sillä Helsingissä minulla oli asiat niin solmussa että tarvitsin tilaa ympärilleni. Kävelimme koirien kanssa pitkiä lenkkejä metsissä ja pelloilla joita lumilaikut vielä täplittivät ja kaikki muu oli harmaan, keltaisen ja ruskean eri sävyjä. Pientareet pilkuttuivat pajunkissoista ja ilmassa tuoksui sulava maa. 

Lankalauantaina syttyivät kokot, ne loistivat hämärtyvässä illassa kuin toivontuojat ja ihmiset kerääntyivät pieninä ryhminä katselemaan niitä peltojen laitaan. Autius, aukeus ja hiljaisuus jatkuivat äärettömyyksiin asti, oli avaraa ja hiljaista, saattoi melkein kuulla trullien, henkien ja haltijoiden liikkuvan illan sumussa metsänrajassa. 

Pohjanmaan hiljaisina öinä makasin pitkään valveilla, ikävöin ja mietin elämääni joka oli saanut uuden ja oudon suunnan, tein suunnitelmia joita olin haluton toteuttamaan mutta joita oli silti tehtävä. En muista, että olisin syönyt yhtään pääsiäismunaa, mutta valkosipulivoileipiä söin senkin edestä. 

Pääsiäinen 2010, Helsinki:

Synnytin esikoiseni palmusunnuntaita edeltävänä keskiviikkona. Perjantaina tulimme kotiin ja alkoivat ensi päivät vauvan kanssa. Elämäni oli mullistunut perinpohjin. Imetin suurimman osan ajasta, sillä esikoinen oli sellainen vauva, halusi koko ajan maitoa. 

Palmusunnuntain aamuna kummityttöni tuli virpomaan, mutta en päässyt edes sen ajaksi sängystä ylös sillä jos yritin, vauva alkoi välittömästi parkua (maito ei ollut vielä hyvin noussut joten hän vielä tilasi sitä jatkuvalla imemisellä). Istuin tyynykasan keskellä vauva rinnoillani sängyssä ja kummityttö tuli sen ääreen virpomaan. Katselin toimitusta liikuttuneena ja toisaalta en voinut muuta kuin nauraa: tällaistäkö elämäni nyt oli, en päässyt edes ulko-ovelle.

Pääsiäinen 2017 &  2018, Rooma:

Nämä ovat viimeisimmät pääsiäiset jotka olemme viettäneet Roomassa. Ensin mainitussa oli erityistä hohtoa: meillä oli perheen kolmas lapsi, tammikuussa syntynyt vauva ensi kertaa isovanhempiaan tapaamassa. Vuoden 2018 pääsiäinen taas oli viimeinen, jonka saimme viettää yhdessä lasten tädin, mieheni siskon kanssa. Seuraavana pääsiäisenä hän oli kuollut ja hänen tilallaan pääsiäispöydässä oli ammottava, tyhjä aukko. 

Näitä pääsiäisiä muistelen niitä erityisellä lämmöllä juuri nyt myös siksi, että emme tänäkään vuonna päässeet Italiaan pääsiäiseksi. Jos pitäisi valita yksi ajankohta vuodesta, jolloin Italiaan matkustaa, se on ehdottomasti pääsiäinen. Kevättä, vihreyttä, valoa, kukkia ja lämpöä (paitsi toisena pääsiäispäivänä, perinteisenä picnic-ajankohtana eli Pasquettana jolloin perinteen mukaan aina sataa). 

Ja jättisuklaamunia, lasten suureksi iloksi. Missään muualla en ole nähnyt niin suuria Kindereitä kuin Italiassa, ihmettelin niitä jo vuosia sitten ja nyt ne pikku hiljaa ovat alkaneet ilmestyä tänne Suomeenkin. Mutta eivät vielä isoimpina versioinaan.

Lue Italian pääsiäisistä mm. postauksista 

Pääsiäisaamun jättikinderit, italialaista vieraanvaraisuutta ja viikonlopun resepti: pizza italiana

Pääsiäislauantain kevyt lounas

Pääsiäinen 2020, Helsinki:

Kukapa tätä pääsiäistä voisi unohtaa. Korona oli juuri räjähtänyt ihmisten tietoisuuteen, maailma oli poikkeustilassa ja pidätti hengitystään, kukaan ei vielä tiennyt hyvin mistä viruksessa oli kyse ja mihin suuntaan se maailman laivaa kääntäisi. 

Kaikki olivat juuri sulkeutuneet koteihinsa ja vaikka se tuntuikin vaikealta, useimmat tekivät sen hyvillä mielin yhteisen hyvän vuoksi. Me-henki oli käsinkosketeltava.

Italia sulkeutui ensimmäisenä ja eniten, uutiskuvat täyttyivät tyhjistä Italian kaupungeista joissa vain ambulanssien sireenit rikkoivat hiljaisuutta ja linnunlaulua. Ihmiset lauloivat parvekkeilla kuorossa saadakseen edes jonkin yhteyden toisiinsa ja me Suomessa katselimme sitä uutisista myötätunnosta mykkinä. 

Meillä Suomessa testikapasiteetti ei riittänyt eikä epidemian kulusta ollut kellään mitään käsitystä, mutta silti myös Suomi sulkeutui ja hiljeni, koulut menivät etäopetukseen, alkoi etätyön aika eikä kenellekään vielä tullut mieleen valittaa. Pitkäperjantaina moni kuunteli etä-Matteuspassiota ja se toi lohtua, sillä juuri silloin kun kirkkoihin ei päässyt kuuntelemaan sitä, olisi tuntunut kaikkein tärkeimmältä päästä. 

Me toivuimme pääsiäisenä rajusta koronaoireilusta mutta lapset saivat jättikinderinsä ja mämminsä, rairuohonsa ja pääsiäisaskartelunsa. Yritimme tehdä pääsiäisestä mahdollisimman normaalin, ja niin siitä lopulta tuli ehkä mieleenpainuvin, oudoin ja samalla myös kaunein pääsiäinen koskaan. 

Lue viime pääsiäisen postaus: Hiljainen pääsiäinen Suomessa, Italiassa ja koko maailmassa

Lasten pääsiäistaidetta.

Pääsiäinen 2021, Helsinki?

Niin, liitänkö joskus tähän listaan tämän nyt meneillään olevan pääsiäisen, kuka tietää. Jääkö tämä mieleeni vielä vuosienkin kuluttua? Voi hyvin olla että jää. Tänään nimittäin on se päivä jota olen ristiriitaisin tuntein odottanut ja vähän pelännytkin: 40-vuotispäivä. Nyt se päivä on täällä ja kun se on tullut, katselen sitä tyynenä. Olen tapellut sen tuloa vastaan riittävästi, käynyt läpi sen myllerryksen joka ikäkriiseihin kai kuuluu, ja nyt tunnen oloni aivan rauhalliseksi. 

Alunperäisten suunnitelmien mukaan minun piti nyt olla Rooman maratonilla juhlistamassa pyöreitä vuosia, vieraat kutsuttuna kuka osallistumaan, kuka kannustamaan, ja illalla olisin tarjonnut kaikille Italiaan asti vaivautuneille suomalaisille ja italialaisille ystäville pizzat Rooman parhaassa pizzeriassa Castel Gandolfon Sor Capannassa. (lue aiheesta postaus Rooman parasta pizzaa Castel Gandolfossa, joulukauden juhlaa Italiassa ja yöllinen noita-akan vierailu) 

Mutta korona muutti kaiken ja nyt istun kotona enkä voi kutsua edes vieraita.  Juhlimme perheen kesken, kuten olemme niin juhlat ja arjen toimineet nyt jo yli vuoden. Karanteenimme päättyi eilen joten kauppaan voisin vihdoinkin mennä, mutta en tietenkään mene koska on pääsiäinen. 

Sen sijaan nautin mieheni ja lasten valmistamasta porkkanakakusta (lempikakkuni), luen onnitteluja puhelimesta, teemme ulkoiluretken koko perheellä, kirjoitan  romaania sen verran kun ehdin sillä aikaa kun lapset viihtyvät kotipihalla ja mikseivät viihtyisi, kun kevättakilla jo tarkenee ja trampoliini on kannettu taas ulos, katselen televisiosta paavin pääsiäismessua Vatikaanista ja yritän ymmärtää, miltä nyt tuntuu, kun olen neljäkymmentä vaikka oikeasti tiedän jo vastauksen: ei yhtään miltään. 

Mistä se kaikki pelko ja kapina neljääkymppiä kohtaan tulikaan, en muista enää. Joka tapauksessa se on nyt poissa, olen alistunut kohtalooni ja toistelen ikä on vain numero ja muita latteuksia

Elämä jatkuu kuin ennenkin, yhtä onnellisena tai onnettomana ja ainoa mikä on muuttunut on se että ikäni alkaa nyt uudella numerolla. Enkä kaipaa mitään muuta, muunlaisia juhlia en haluaisikaan, sillä minun on hyvä juuri näin ja tässä missä olen enkä enää kaipaa mitään.