Euroviisut, rock ja Måneskin - parempaa kuin seksi?

Launtai-illan huumaa jättitelevisiosta.

En ole katsonut Euroviisuja sitten Lordin voiton. Korkeintaan joinakin vuosina satunnaisesti vilkaissut. Mutta viime lauantaina oli sellainen kutina, että nyt pitää katsoa. 

Vietimme viikonloppua upeissa puitteissa ja maisemissa kolmikerroksisessa huvilassa järven rannalla, ja päivät olivat täynnä tekemistä - ja meidän vanhempien mielissä illatkin. (Lue aiheesta edellinen postaus: Parisuhdeaikavarkaissa kolmikerroksisessa huvilassa)

Se mitä nyt kirjoitan, on oikeastaan jatkoa tuolle edelliselle postaukselle, joten kannattaa lukea myös se jos ei vielä ole lukenut ja on päätynyt tätä tekstiä lukemaan. Parisuhdeaikaa ei ollut lauantai-iltaan mennessä vieläkään löytynyt, kuten postauksesta käy ilmi.

Lauantai-ilta kului jääkiekon MM-kisojen merkeissä, ja katsoimme jättinäytöltä huikean äänentoiston kaikuessa korkeassa tilassa, kun Suomi voitti USA:n alkusarjan pelissä. 

Ja koska ilta oli niin aurinkoinen ja kaunis, lähdettiin pelin jälkeen ulkoilemaan ja pelaamaan jalkapalloa läheisen leirintäalueen kentälle. Illallisen söimme italialaiseen tyyliin iltamyöhällä mutta onneksi yhä vielä auringonpaisteisella terassilla. 

Aamucappuccino terassilla.

Sitten yhtäkkiä muistin, että nyt alkavat ne Euroviisut.

Mitä yhdistä viisuista,  miksi niistä olet nyt niin innostunut, mieheni tuhahti kun parkkeerasimme lasten kanssa sohvalle katselemaan lauluesityksiä. Häntä ei selvästikään miellyttänyt ajatus, että lapset valvoisivat tänään myöhään. 

Italialla on hyvä esiintyjä, sanoin hänelle ja mainitsin Måneskinin nimen. Ai, se vihainen rokkibändi joka voitti tämän vuoden San Remon? Juuri se! (San Remo on Italian oma italiansisäinen laulukilpailu, joka on maassa paljon suositumpi ja seuratumpi kuin Euroviisut, ndr)

Mieheni kiinnostuksen aste nousi samalla sekunnilla hiukan, ja hänkin veivasi itsensä sohvalle katsomaan. Rockia Euroviisuissa, se kiinnostaa häntä, vannoutunutta rock-fania aina. Ja eikös Suomellakin ollut rock-edustaja tämän vuoden viisuissa? Kyllä vain, valistin miestäni ja kerroin Blind Channelista kaiken minkä tiesin (eli vain vähän). 

Kukapa olisi uskonut, mihin ilta vielä päättyikään! Parisuhdeaikamme pakeni yhä kauemmas, kun istuimme koko perheen voimin sohvalla ja katselimme toinen toistaan seuraavia lauluesityksiä, värikkäitä ja mahtipontisia kuten Euroviisuihin kuuluu. 

Jossakin vaiheessa kuopus alkoi nuokkua vastustamattomasti, eikä aikaakaan kun kannoimme hänet sänkyynsä. Seuraavaksi antoi periksi esikoinen, joka vetäytyi nukkumaan yläkerran yksityisparvekekammariin kohta Suomen esityksen jälkeen. 

Mutta seitsenvuotias keskimmäisemme, häntä ei nukuttanut. Hän oli innoissaan musiikista ja show`sta ja siitä että saattoi valvoa myöhään vanhempien kanssa ilman että täytyi jakaa huomiota sisarusten kanssa. 

Tuomariäänien julkistaminen alkoi jo, ennen kuin hän lopulta nukahti keskellemme onnellinen, tyyni ilme kasvoillaan. Siinä me sitten istuimme ja jatkoimme television tuijottamista mieheni ja minä, nukkuva keskimmäinen välissämme, jännittävimmät hetket Euroviisuissa olivat käsillä kun aloimme ymmärtää voittajan ratkaisevaa systeemiä eli sitä että ensin tulivat pelkät tuomariäänet ja vasta sen jälkeen yleisöäänet, jotka käänsivätkin tuloslistan aivan uuteen uskoon. 

Yhtäkkiä Suomi ponnahti kärkeen saatuaan 218 pistettä yleisöltä. Mitä helkuttia se tarkoitti ja miten yleisöäänipisteet oikein laskettiin, siitä meillä ei ollut aavistustakaan mutta ei väliä. Suomi oli kärjessä ja nyt jännitettiin miten paljon Italia saisi yleisöltä pisteitä. Rock kun tuntui Suomen pisteiden perusteella uppoavan yleisöön.

Jännitimme jännittämistämme, nautiskelimme illallisella avaamamme viinipullon sisältöä, huvilan jätti-ikkunoiden takana yö oli pimeimmillään mutta ei menisi kuin pari hassua tuntia ja valo alkaisi taas tulvia niistä sisään. Lapset nukkuivat sikeästi kaikki kolme, huvila oli hiljainen television vaimeaa ääntä lukuunottamatta eikä lapsia saisi hereille millään ilveellä heidän syvimmän unensa vaiheesta. 

Oli meidän parisuhdeaikamme, sitä jota olimme koko siihenastisen loman ajan etsineet, mutta mitä me teimme? Istuimme sohvalla ja tuijotimme televisiota. Yleisöäänituloksia toisensa jälkeen tippui, aivan pian olisi Italian vuoro. Eihän tätä voinut jättää kesken.

Huvilan tulisija.

Yli 300 yleistöäänipistettä! Italian tulos lävähti ruutuun. Italia kipusi kärkeen ja siellä myös pysyi, kun pahimmat kilpakumppanit Sveitsi ja Ranska saivat paljon vähemmän. Rock rules, se todellakin oli päivän ja yön sana. 

Yön joka oli täynnä rockia, nuorta angstia ja huumehuuruista alakulttuuria. En tiennyt mitä siitä ajatella paitsi että Måneskinin solisti Damiano David on tajuttoman kaunis poika, kuin suoraan Cuccin mainoksesta kuten Euroviisujen selostaja osuvasti kuvaili. Klassinen paha poika. Ihastuin häneen sata nolla. Katselin häntä ja kaikkea hänen ympärillään viinin ja valvomisen väsyttämänä ja ajattelin, kuinka suloista onkaan nuoruus jolloin jaksat valvoa valvomistasi eikä seuraavana päivänä tunnu missään.

Minä sen sijaan olen juuri täyttänyt neljäkymmentä enkä vieläkään ole täysin sinut uuden numeron kanssa, väsyn helposti ja tarvitsen vähintään yhden päivän palautumiseen jos menen valvomaan pikkutunneille tai ottamaan enemmän kuin yhden lasillisen viiniä. 

Katselin Italian juhlaa ja miestäni joka oli mielissään lempimusiikkigenrensä voittokulusta tämän vuoden viisuissa ja salaa onnellinen maansa menestyksestä, vaikkei sitä täysillä halunnut myöntääkään. Suomen menestys oli myös hänen mieleensä. Kahdenkymmenen Suomen-vuoden jälkeen hänkin ymmärtää, miten harvinainen asia on Suomen kuudes sija Euroviisuissa kuten myös sen, miten mannaa tämä tekee suomalaisten kroonisen huonolle kansakuntaitsetunnolle.

Musiikkimaku on ollut alusta lähtien se joka ehkä kaikkein räikeimmin erottaa minut ja mieheni, vaikka pehmorokkia joskus tykkäänkin kuunnella (mutta sitähän ei rock-piireissä rockiksi lasketa). 

Mutta nyt istuimme vierekkäin sohvalla molemmat yhtä onnellisina rockin, Måneskinin ja Blind Channelin menestyksestä. Ja yhtä väsyneinä. Ei ollut toivoakaan, että meistä olisi yhtään mihin muuhun kuin vaipumaan uneen kukin omiin sänkyihimme, mies poikien ja minä esikoistyttäremme kanssa. Euroviisut olivat voittaneet. Parisuhdeaika oli hävinnyt.

Yksi huvilan neljästä makuuhuoneesta.

Nousin narisevat portaat huvilan ylimmän kerroksen makuuhuoneeseen ja paneuduin pitkäkseni sikeästi nukkuvan tyttäreni viereen,  vedin peiton korvilleni. Parvekkeen oven läpi kuului heikkoa linnunlaulua; joko ne nyt aloittivat, kahden jälkeen yöllä. 

Sono fuori di testa ma diverso da loro, sei fuori di testa ma diversa da loro, siamo fuori di testa ma diversi da loro, kaikui päässäni Italian voittokappaleen tarttuva kertosäe. (Olen päästäni sekaisin mutta erilainen kuin he ovat, olet sekaisin päästäsi (feminiinimuoto), mutta erilainen kuin he ovat, olemme sekaisin päästämme mutta erilaisia kuin he ovat.) 

Parla, la gente purtroppo parla, non sa di c***o parla, tu portami dove sto a galla che qui mi manca l`aria.  (Ihmiset puhuvat, valitettavasti, he eivät tiedä mitä v****a he puhuvat, vie sinä minut pinnalle sillä täällä minulta loppuu happi.)

Peura huvilan pihalla iltahämärissä.

En saanutkaan unta. Väsymys ulottui joka raajaani ja mielen joka laidalle, mutta en nukahtanut. Kuuntelin huvilan hiljaisuutta, olin näkevinäni ensimmäiset aavistukset aamunkoitosta joka toukokuun lopussa tulee aikaisin, ennen kuin huomaatkaan.

Vielä ehtisin nousta sängystä ja hiipiä portaat alas, varoen jotten narisuttaisi niitä. Kahden kerroksen päässä odottaisi edelleen kaksi makuuhuonetta parisänkyineen, saunaosastoineen ja tv-huoneineen. Jos herättäisin mieheni hän ei epäröisi hetkeäkään vaan seuraisi minua alakertaan, hän ei koskaan sanonut ei, ei vaikka olisi kuinka väsynyt. 

Jaksaisinko vielä nousta, voittaa vanhuuteni ja viitata kintaalla ajalle joka valui yhä syvemmälle pikkutunneille ja sai Euroviisut menemään seksin edelle? 

Jaksaisinko? Olisiko minussa vielä sen verran nuoruutta? Olisiko? Oi, olisihan?

Italia...rocks! Braviii Måneskin!