Italian köysihissionnettomuudessa kuoli viisi jäsentä samasta perheestä - mitä se opettaa meille ainaisille valittajille?

Maisemia köysihissistä.

Italiassa tapahtui viime viikonloppuna köysihissionnettomuus, jossa kuoli 14 ihmistä eli yhtä lukuunottamatta kaikki hississä kyydissä olleet. 

Onnettomuus tapahtui Pohjois- Italiassa Piemonten maakunnassa Stresa-Mottaronen köysiradalla, joka oli huhtikuun lopussa avattu uudelleen korona-ajan kiinniolon jälkeen. 

Olisipa kiinnioloa vain jatkettu, ei voi olla ajattelematta nyt kun tietää mitä tapahtui. Viime sunnuntaina köysihissin vaijeri katkesi ja varajarrujärjestelmä petti, minkä seurauksena hissi syöksyi ensin radallaan sadan metrin matkan taaksepäin ja iskeytyi sitten kannatintolppaan ja siitä maahan.

Onnettomuudessa kuoli pariskuntia, perheitä, ihmisiä jotka olivat lähteneet nauttimaan kauniista vuoristomaisemista. Eräs menehtyneistä täytti onnettomuuspäivänä 40 vuotta ja oli sen kunniaksi lähtenyt vaimonsa kanssa vuoristomaisemiin. 

Toisen menehtyneen pariskunnan osapuolet asuivat eri paikkakunnilla ja olivat pitkästä aikaa viettämässä yhteistä viikonloppua, he olivat päättäneet tehdä jotakin erilaista eli lähteä köysihissiajelulle nyt kun koronatilanne taas vähän sallii. 

Eräästä italialais-israelilaisesta perheestä kuoli viisi jäsentä, vanhemmat, kaksivuotias poika ja pojan isoisovanhemmat.

Onni onnettomuudessa että meni koko perhe kerralla, ajattelin ensimmäiseksi kun luin uutisen perheen kuolemasta. Lohdullista lähteä kaikki yhdessä.

Kunnes luin jatkoa: turman ainoa eloonjäänyt oli perheen jäsen, 5-vuotias poika. 2-vuotias pikkuveli kuoli vanhempiensa ja isoisovanhempiensa tavoin, vaikka hänkin ensin säilyi hengissä putoamisesta ja kuljetettiin sairaalaan. 

Isoveli on edelleen sairaalassa kriittisessä tilassa, ja tällä hetkellä ilmassa on varovaisia toivon merkkejä siitä että hän saattaisi selvitä.  Israelista on lentänyt sukulaisia, muun muuassa pojan täti, hänen tuekseen sairaalavuoteen ääreen. 

Lehmiä köysihissistä katsottuna.

Viime viikonloppuna tapahtui paljon hauskaa ja onnellista, kuten huvilaloma täynnä perheaikaa ja Italian euroviisuvoitto. Sunnuntaina kuulimme köysirataonnettomuudesta, ja heti lankesi pitkä varjo kaiken onnellisen ylle ja vei siitä hohtoa pois. 

Italian mediassa aihetta on käsitelty käsittelemistään ja syytä onkin, varsinkin vielä kun nyt näyttää siltä, että onnettomuus johtuu tarkoituksellisesta varajarrujärjestelmän poiskytkennästä. 

Kolme henkilöä, köysiradan omistaja ja kaksi vastuuhenkilöä, on pidätettynä syytettyinä kuolemantuottamuksesta. He olivat tietoisia siitä että varajarrujärjestelmä oli ollut jo viikkoja pois päältä, sillä köysiradan toiminnassa oli ollut häiriöitä ja jarrujärjestelmän poiskytkeminen mahdollisti sen toimimisen. Muutoin edessä olisi ollut laajoja ja varmaan kalliita korjausoperaatioita. Täydellisen piittamatonta toimintaa siis, jonka riskit realisoituivat nyt pahimmalla mahdollisella tavalla. 

Kuvat vuoristomaisemista, niistä joissa itsekin viime Italian-matkalla olimme ja joista nautimme, putoavine köysihisseineen kylmäävät sydäntä. Olen ollut musertunut uutisen kuultuani. Se tulee niin äärimmäisesti iholle, koskettaa sisintä jokaista viimeistä säiettä myöten.

Paluumatkalla Roomasta syys-lokakuun vaihteessa vietimme miniloman Rio di Pusteriassa ja nousimme mekin köysihissillä kahden kilometrin korkeuteen. (Lue reissusta mm. postauksesta Vähän lähempänä taivasta - miniloma Italian Dolomiiteilla ja elämäni onnellisin hetki)

Nera ja kuopus köysihississä.

Muistan elävästi ajatukset, joita köysihissin noustessa korkeuksiin päähän putkahteli, ennen kuin työntyivät pois tahdonvoiman pakottamina. Pari hassun ja niin ohuennäköisen  vaijerin varassa sitä oltiin, maa alapuolella pakeni yhä kauemmas ja korkeanpaikankammo leimahteli. 

Mitä jos tämä putoaisi? Lapsetkin olivat nousseet hissiin vähän jännittyneinä, heille kokemus oli uusi ja jännittävä, mutta he nousivat kyytiin luottavaisina kuin lapset aina ovat. Eihän tämä vain voi pudota, he kyllä viisaasti kysyivät useammankin kerran ennen matkaa ja sen aikana, ja joka kerta me vanhemmat vakuuttelimme, että ei varmasti putoa.

Kyselivätkö italialais-israelilaisen perheen pikkupojat samaa, kun he nousivat köysihissin kyytiin viime sunnuntaina? Jännittikö heitä, pelottiko ehkä, ottivatko he vanhempiaan kädestä niin kuin meidän lapsemme ottivat köysihissiin noustessamme? Ollaan niin korkealla, hui! 

Ihastelivatko he maisemia, nurmikolla laiduntavia lehmiä jotka muuttuivat yhä pienemmiksi, vuoripuroja, satumaista metsää, taivaanrannassa joka puolella kohoavia vuoria? Ehtikö heidän jännityksensä lieventyä ja ote vanhempien kädestä kirvota, kun hissi jatkoi nousuaan ja todella näytti pysyvän ilmassa juuri niin kuin aikuiset vakuuttelivat?

Köysihissin pääteasema Rio di Pusterian lomallamme
sijaitsi yli 2000 metrin korkeudessa. Stresa-Mottaronen
köysihissi nousi 1490 metrin korkeuteen.

Ottivatko he kuvia, kurkottelivatko he kohti ikkunaa hihkuen innosta ja jännityksestä? Oliko heillä kenties koira mukana kuten meillä oli Nera ja hätä sen puolesta, jos koiran häntä jäisi hissin oven väliin. 

Oliko jollakulla hissin matkustajista korkeanpaikankammo kuten minulla, samaan aikaan kun hän rakasti vuoria ja tunsi niihin selittämätöntä viehätystä, kuin kaipuuta tai ikävää? Tunsiko joku heistäkin olevansa onnellisimmaan ja seesteisemmillään vuoristomaisemissa, ylhäällä, lähempänä taivasta? 

Ja että kun kohosi köysihissillä yhä ylemmäs, onnentunne ja tyyneys laajeni sisimmässä niin että lopulta oli tunne, että olisi halunnut jäädä siihen hetkeen ikuisiksi ajoiksi, sinne vuorten keskelle. 

Ajatteliko kenties joku heistä, kuten minä korkealla vuoristossa ollessani usein ajattelen, että jos jokin paikka pitäisi valita missä vetää viimeisen henkäyksensä, niin se olisi juuri tämä: silmänkantamattomien vuoristojen keskellä. Olisi sielu jo valmiiksi lähempänä taivasta.

Ja sitten heille neljälletoista kävi juuri niin. He ehtivät kokea muutamien sekuntien ajan kauhua kun hissin vaijeri katkesi ja vaunu lähti valumaan alas köysirataa ennen kuin törmäsi kannatinpylvääseen ja romahti maahan. 

Mutta sen jälkeen he eivät enää tunteneet kauhua eivätkä mitään muutakaan. Sillä he olivat jo perillä. 

Emme ole mieheni kanssa kertoneet lapsille sanaakaan köysihissionnettomuudesta, ja olemme sulkeneet television jos sieltä on tullut aiheesta uutisia. Meillä ei ole sydäntä kertoa. He saavat joskus kyllä tietää, että köysihissit voivat pudota ja ovat joskus pudonneetkin, mutta vielä heidän ei tarvitse tietää. 

Varsinkaan kuopuksen joka vieläkin säännöllisesti muistelee viime syksyn minilomaa vuoristossa ja erityisesti jännittävää ajelua köysihissillä. 

Sen sijaan annamme heidän pitää iloiset muistonsa ja keskitymme siihen opetukseen, joka tässä(kin) traagisessa ja julman sattumanvaraisessa onnettomuudessa piilee: että elämä on mielettömän arvaamatonta eikä koskaan voi tietää, milloin herää viimeiseen aamuun ja lähtee viimeiselle köysihissimatkalle. 

Ja että kaikki tärkeä elämässäsi löytyy siitä, viereltäsi. Lapsen käsi, puolison tuki, läheisten läsnäolo. 

Ja vaikka näin on, sitä ei useimmiten ihminen tajua vaan sen sijaan valittaa valittamistaan ja on tyytymätön milloin mistäkin syystä elämässään. On niin kiire eteenpäin, nousemaan uralla ja tienaamaan yhä suurempia summia, saamaan uusia haasteita ja kokemaan yhä suurempia elämyksiä, että kaikki se pieni joka lopulta on se tärkein, hukkuu kaiken jalkoihin: rakkaus. 

Läheistesi, puolisosi, lastesi rakkaus. Kädet jotka tarttuvat käteesi, silmät jotka katsovat luottavaisina sinuun ja kysyvät: onhan tähän turvallista astua, pysymmehän me ilmassa ja yhdessä? Eihän meidän vaunumme putoa, eihän?