Jäähyväiset rakkaalle hännänheiluttajallemme - Nera in memoriam

Nera 19.6.2005 - 5.5.2021

Seison sateen kastelemassa aamuisessa metsässä, kylmä kosteus tunkeutuu takin alle ja iholle, ja keväästä kertoo pelkästään pullottavat lehtinuput puissa, peipon heikko liverrys ja lokkien sekä kuikan järveltä kantautuva huuto. Edessäni pihlajantaimien keskellä, nuoren haavan juurella kivien välissä lepattaa kaksi hautakynttilän heiveröistä liekkiä.

Olen juuri haudannut koirani Neran, mustan pörröturkkisen cockerspanielin joka olisi ensi kuussa täyttänyt kuusitoista vuotta. 

Tarkalleen ottaen hautaus tapahtui eilen torstaina, teimme sen yhdessä koko perhe. Aamulla heräsin aikaisin, jätin lapset aamupiirrettyjen ja miehen etätyönsä ääreen, puin sadevaatteet päälleni ja työhanskat käteeni, hain pistolapion ja oksaleikkurin mökin varastosta ja ryhdyin kaivamaan.

Olimme lasten kanssa yhdessä ennen aamupalaa katsoneet sopivan paikan savusaunan läheltä, rannalle vievän polun vierestä, ja siihen iskin lapioni. Hyytävä pohjoistuuli puhalsi järveltä, oi taas se pohjoistuuli vihmoi täällä mökillä, taivaalta satoi märkiä lumihiutaleita joita tuuli piiskasi kasvoihin ja hiuksiin, ilman sadevaatteita olisin kastunut kokonaan.

Kaivoin ja kaivoin, katkoin juuria ja veivasin kiviä ylös, kaivoin niin kuin en ole koskaan ennen kaivanut. Itkin ja kaivoin, kaivoin ja itkin. Maa oli täynnä juuria, paksuja koivun ja kuusen juuria, vähän väliä lapio kolahti kiveen, ei tästä tule mitään, ja yhä vain tuuli pyörteili, märkää lunta kasaantui maahan ja suli kasvoille ja sekoittui kyyneliin. 

Se ottaa uskomattoman koville, oman koiran kuolema. Sen tietävät kaikki, jotka ovat asian kokeneet. Ne jotka eivät ole, eivät voi sitä tajuta, he voivat vain ihmetellä sivusta, sehän on vain koira ja muita onnellisen tietämättömien mielettömiä ajatuksia. 

Tunne alkoi jo sinä päivänä kun eutanasia tehtiin. Siinä oli tuttuja kaikuja elämäni muista suurista menetyksistä. Oksetti, vatsa oli kuralla, juoksin vessassa koko aamun. Jalat olivat heikot niin kuin myös kädet, oli kuin raajoista olisi paennut kaikki voima ja siirtynyt suojelemaan sydäntä, joka oli niin hauras ja suojaton menetyksen edessä. 

Kuoleman hetki oli rauhallinen ja nopea. Olin silitellyt Neraa viimeisen tunnin ajan lakkaamatta ja se nukkui täysin rentoutuneena vieressäni keittiön lattialla eläinlääkärin saapuessa, siinä ruokakupin vieressä jossa se viime aikoina niin usein päivysti, eikä nyt tärissyt yhtään vaikka aivan viime päivinä usein tärisi, kipuja sillä raukalla oli ja ehkä myös kylmä. 

Olimme syöttäneet sille herkkuja koko aamun, sen ruokahalu oli kyltymätön loppuun asti ja niin jäi toteutumatta se mitä olin huumorilla niin usein toistellut: vasta sitten kun meidän Nera lakkaa syömästä, se on kuolemansairas. 

Nera söi nimittäin aina ahmien ja hyvällä ruokahalulla, se tosiaan söi aivan kaikkea, myös kaikenlaisia kasviksia, lintujen talipalloja ja vaikka gerbiilien ruokaa, jos sellaista jäi sen ulottuville. Elämänsä aikana se myös söi aika monta vauvan kakkavaipan sisältöä, likaista terveyssidettä sekä yhden käytetyn kondomin.

Kerran jopa jouduimme viemään sen kiireesti vatsahuuhteluun, kun se oli yksinollessaan penkonut laukkuani ja syönyt sieltä tummasuklaapatukan, xylitolpurkkapakkauksen ja muutaman rusinan (mikä combo koiralle, kaikki myrkkyä...).

Eikä se siis koskaan lakannut syömästä vaikka se viimeisinä päivinä tuskin enää pysyi jaloillaan syödessään. Sen viimeiseksi teoksi jäi possunfileen nauttiminen rauhoituspiikkiä laitettaessa. Nera ei edes tuntenut pistosta kun oli niin keskittynyt syömiseen. 

Silittelimme sitä koko perhe ja kyynelemme kastelivat sen turkkia, kuulin lasten itkun korvissani ja omanikin, erotin itkun myös mieheni äänessä, olimme kaikki yhtä itkua. Hyvästi rakas ihana Nera, addio cara cara Nera, Neruccia Nerina Nerù,  buon viaggio, lepää rauhassa ja hyvää matkaa, terveisiä Rollelle ja Ronjalle. 

Rauhoituspiikki alkoi  väsyttää sitä pian ja se laski päänsä kämmenelleni, silmät painuivat kiinni ja sen keho valahti tiedottomaksi ja painavaksi. 

Sitten oli eutanasiapiikin vuoro. Katselin sen hengitystä joka aivan pian lakkaisi, pidin kämmentä sen kyljen päällä, vielä hetken ajan elävän ja lämpimän. Muutamissa sekunneissa yliannos nukutusainetta teki tehtävänsä, hetkeksi hengitys kiihtyi aivan kuin silloin kun se näki jotakin unta, ehkä painajaista, joka sai sen vingahtelemaan unissaan, mutta tällä kertaa kyse ei ollut unesta vaan sen hengitys pysähtyi ikuiseen uneen. 

Lääkäri totesi koiran kuolleeksi, ilmaisi osanottonsa ja poistui. Me seisoimme ajattoman ajan Neran ruumiin ympärillä, silitimme sen kehoa joka vielä oli yhä lämmin, annoimme surun kouria ja puristaa sillä nyt oli se hetki kun ei ollut mitään mahdollisuuksia sitä hillitä tai estää.

Muutamaa tuntia aikaisemmin olimme saaneet ajatuksen lähteä saman tien mökille sitä hautaamaan. Miksi ei, mies tekee etätöitä ja lapsille tämä varmasti on hyväksyttävä syy poissaoloon koulusta ja jos ei ole niin lähdemme silti. 

Käärimme Neran sen omaan pyyhkeeseen jolla lukemattomat kerrat olen sen tassut ja turkin kuivannut, nyt se oli juuri pesty ja tuoksui puhtauttaan. Asettelimme pahvilaatikon pohjalle sen pedin ja laskimme ruumiin sen päälle. 

Pakkasimme pikapikaa tavarat ja heitimme autoon, miten outoa ja helppoa se nyt oli kun ei tarvinnut jättää Neralle takakonttiin matkustustilaa. Nera rakasti autossa matkustamista ja oli aina hyppäämässä autoon kun sen näki, ja olihan auto sille tavallaan toinen koti, niin paljon se elämänsä aikana autossa matkusti. Italiaan asti toistakymmentä kertaa, ympäri Italiaa, sitten Suomessa mökkireissuja, kyläreissuja, kauppareissuja. Se oli melkein aina mukanamme. 

Nyt oli vuorossa sen viimeinen matka. Halki sateisen Uudenmaan, Itä-Suomeen. Sateen olomuoto vaihteli rännästä lumeen, melkein koko matkan satoi ja niin satoi myös mökillä kun iltapimeällä saavuimme perille. 

Nukuimme väsyneinä yön, minä levottomasti ja katkonaisesti ja aamulla mieheni kanssa juttelimme siitä, että olimme molemmat yöllä olleet kuulevinamme tassujen rapinaa, juomisen ääntä, pientä yninää jota Nera piti seisoessaan sängyn vieressä silloin kun se halusi yöllä ulos kuten se viimeisen vuotensa aikana melkein joka yö teki.

Senkin se oli oppinut sen jälkeen kun lapset syntyivät, olemaan pitämättä meteliä yöllä ja ilmoittamaan hädästään pienesti ja hiljaa. Ennen lasten syntymää Nera oli meidän vauvamme, sitä se tosiaan melkein oli. Ensimmäisenä yönään meillä olimme päättäneet, että ei koiraa sänkyyn, ei opeteta sitä siihen tapaan. 

Ei mennyt kun lyhyt hetki, kun Nera, pieni musta pallero joka se silloin oli, ilmestyi sängyn laidalle ja vinkui niin kovaa ja sydäntäsärkevästi ettei siinä voinut kuvitellakaan nukkuvansa. Mieheni nosti sen kämmenelleen ja laski keskellemme, eihän tuota voi olla tähän ottamatta, ja Nera nukahti siinä samalla hetkellä kun siihen pääsi. 

Ja nukkui sängyssämme siitä asti lasten syntymään saakka ja vielä esikoisen aikaankin jalkopäässä kaikkien turvaohjeistusten vastaisesti. Lopulta se itse siirtyi lattialle omaan petiinsä, kun lapsia tuli lisää ja se huomasi että lattialla oli tilavampaa!

Haudan kaivamisessa meni lopulta koko aamupäivä. Mieheni piti tavallista pidemmän lounastauon ja tuli auttamaan, yhdessä kaivoimme ne viimeiset ja vaikeimmat muutamat kymmenet sentit jotka puuttuivat metrin mitasta, siitä joka on koiran hautaamisessa riittävä syvyys. 

Hauta oli niin pieni ettei sinne pohjalle mahtunut kaivamaan ja multaa oli vaikeaa saada ylös kuopasta. Konttasin polvillani kuopan reunalla ja raavin multapaakkuja reunalle, se oli vaikeaa ja vaivalloista mutta samalla jotenkin oudon lohduttavaa. On kuin osa surusta olisi muuttunut vähemmän puristavaksi mitä enemmän kaivoin ja mitä enemmän selkää särki. 

Nera on kaiken tämän vaivan arvoinen ja paljon enemmänkin, ajattelin. Tämä on vähintä minkä voin sen muistolle tehdä, kärsiä vähän minäkin, sillä kärsihän sekin raukka viimeisinä elinviikkoinaan ja ehkä -kuukausinaankin, voi se varmasti kärsi eikä kukaan tiedä miten paljon, enkä muuta voi kuin toivoa ettei kuitenkaan liikaa. 

Lounaan jälkeen oli edessä se raskain hetki. Haimme Neran pahvilaatikosta, käärin sen uudelleen ja parempaan asentoon pyyhkeen sisään ja yhä vielä se näytti aivan omalta itseltään, kuolema ei ollut tehnyt siitä vierasta vaan lapsetkin sitä ilman pelkoa tai kauhistusta katselivat. Meidän Nera se on, aivan jäykkä ja kylmä vain, mutta turkki yhtä pehmeä kuin ennenkin. Aivan kuin se nukkuisi vain, rauhallisena ja sikeää unta. 

Mutta ei se ole Nera kuitenkaan, keskimmäinen muistutti. Se on vain Neran ruumis, sydän ei enää lyö ja Neran sisältä on lähtenyt sielu pois ja se on Rollen kanssa nyt yhdessä. Viisas, viisas lapseni. 

Laskimme Neran hautaan ja heitimme jokainen yhden valkoisen ruusun mukaan. Multaa päälle, sitä ropisi yhä enemmän kunnes sinisestä pyyhkeestä ei näkynyt enää jälkeäkään. Lapiollinen toisensa perään, se oli vimmaista, epätoivoista lapiointia, anna minä autan ja teen välillä sanoi mieheni mutta halusin tehdä sen kaiken itse, se tuntui tärkeämmältä kuin mikään muu.

Kun kuoppa oli täynnä, peitimme haudan kivillä, joita olimme keränneet mökkitontilta ja tuoneet kotipihalta. Osa kivistä on Italiasta asti, Calabrian ja Ostian rannoilta joilla molemmilla Nera on kanssamme lomaillut, kaivanut kuoppia hiekkaan ja tehnyt aamu- ja iltalenkkejä. 

Laskimme toiset viisi ruusua kivien päälle, sytytimme hautakynttilät, ja esikoinen taiteili kivistä Neran nimen haudan eteen. Nyt se oli valmis.

Neran kanssa samaan hautaan laitoimme
7 vuotta sitten kuolleen toisen koiramme,
tiibetinspanieli Rollen uurnan. Niin
pääsivät kaverukset samaan hautaan.

Olin sanonut lapsille etukäteen, että lauletaan haudalla lopuksi jokin laulu Neran muistolle, mutta eihän laulamisesta tullut sillä hetkellä mitään. Niinpä kuuntelimme kännykästä Niin kaunis on maa. 

Se on laulu, jota olemme Italian automatkoilla lauleskelleet auringonnousun- tai laskun aikaan, viimeksi viime syksynä jolloin ajoimme Tallinnan-laivaan Rooman-reissun aluksi juuri silloin kun aurinko alkoi pilkistää esiin taivaanrannasta. Siitä tuli Neran viimeinen Roomanmatka, ja osasin aavistella jo silloin että se sitä olisi.

Hautajaisten jälkeen lähdimme metsään kävelylle, yksi perheenjäsen poissa mutta olin varma että kuulin Neran valjaiden kilinän kaikuvan jostakin, olin näkevinäni sen mustan hahmon kirmaavan vierellämme ja nuuskuttelevan metsän mättäitä, häntä heiluen ja huiskien niin kuin se aina teki. Sen häntä heilui aina heilumistaan, hakkasi lattiaan kun Nera istui ja huiski ilmaa kun se seisoi tai touhotti menemään. 

Ja kyllä se touhottikin! Se oli aina iloinen, aina seurankipeä ja seurasi meitä kaikkialle, kotipihallakaan ei viihtynyt yksinään vaan aina halusi olla siellä missä muutkin. Se oli kiltti kuin mikä, buona come un pezzo di pane, ei tehnyt pahaa sorsallekaan vaikka metsästyslinjainen cockerspanieli olikin ja sillä oli sorsanseisonta verissä, päinvastoin se taisi vähän pelätä sorsia(kin) kun oli sellainen arkajalka. 

Ovia saattoi aina pitää selkoselällään eikä pihaa tarvinnut aidata sillä Nera ei koskaan karannut minnekään kotoa, korkeintaan joskus harvoin harhautui naapurin aidan toiselle puolelle. Minnekä se olisi kotoa lähtenyt, kun olisi joutunut olemaan ilman meitä eikä se sitä koskaan halunnut. 

Toisille koirille se haukkui mutta vain silloin kun oli hihnassa tai vartioi kotipihaa. Italiassa pidimme sitä ulkoilualueilla vapaana, koiria täynnä olevissa puistoissakin, ja silloin se vain ohitti muut koirat kuin ei olisi ollut huomaavinaankaan. Se oli hyvin epäsosiaalinen koira, selvästi omistajaansa tullut. 

Sellainen koira Nera oli, meidän hännänheiluttajamme, ainutlaatuinen koira koko maailmassa ja juuri meidän koiramme. Miten onnekkaita olimmekaan kun saimme perheeseemme sellaisen koiran ja mahdollisuuden elää sen kanssa kuukautta vaille kuusitoista vuotta. 

Neljävuotiaana sillä todettiin sydänvika ja eläinlääkäri sanoi, että sellaisen vian kanssa osa koirista kokee äkkikuoleman nuorella iällä ja lopuilla vika pahenee iän myötä niin että lopulta tarvitaan päivittäistä lääkitystä.

Neran sydän kuunneltiin joka vuosi mutta sen ei koskaan tarvinnut alkaa syömään sydänlääkettä. Ja sen kunto oli viimeisiin kuukausiin asti erinomainen, se jaksoi kävellä tuntikausia ja vielä vanhuksenakin helposti tunnin lenkkejä. 

Kuudentoista vuoden ikä on kuitenkin koiralle kuin koiralle sellainen, että hyväkuntoisimmankin koiran voimat ehtyvät. Niin ne ehtyivät Nerallakin, ja kun se veti viimeisen henkäyksensä, itkunkin seassa mielenpohjallani välkehti ajatus: nyt se sai rauhan. Emme voineet tietää mitä kipuja ja vaivoja se kantoi, loppuaikoina sillä oli valtava jano ja tulehtunut rasvapatti vaivasi, sen askel oli vaikea ja hyvä jos jaksoi pihalla tarpeillaan käydä. 

Eutanasiapäätös oli oikea, mutta tietoisuus siitä ei helpota luopumisen tuskaa. Kun koira kuolee, sitä itkee samalla kaikkia sen elinvuosia, sen nuoruuden, aikuisuuden ja sielukkaan vanhuuden aikoja, kokonaista elämänvaihetta ja kaikkea sitä aikaa, missä rakas koira on ollut mukana.

Koiran elämä on niin kovin lyhyt ja luopuminen tulee ennen pitkää eteen. Nyt oli Neran aika lähteä. Se pääsi kirmailemaan ikuisten vihreiden niittyjen, metsien ja järvien maahan josta herkkuluut eivät koskaan lopu ja jossa päivän päätteeksi odottaa aina lämmin pehmeä peti, sinne missä kaikkien ihmisten rakkaat koirat kirmailevat. 

Hyvää matkaa Nera sinne tähtien taakse! Näiden sävelien saattelemana lähetämme sinut matkaan: