Neljäs lapsi?

En ole lakannut olemasta, vaikka blogini päivittämisessä onkin oman mittapuuni mukaan todella pitkä väli. Olen olemassa vaikka tuntuukin että osa minusta on kuollut viikko sitten kuolleen koirani mukana, niiden vuosien mukana jotka se kanssamme eli ja kaikkien niiden muistojen joissa se oli mukana. 

Elämäni parhaat vuodet, niin minusta juuri nyt tuntuu. Ne kuusitoista vuotta jotka koirani eli ja kaikki tapahtumat jotka sen elinaikana tapahtuivat. Elämän parhaat vuodet. Eikä näin tunnu vähiten siksi, että noiden vuosien aikana tulin äidiksi ja sain kolme lasta. Ja koirasta tuli tavallaan neljäs lapseni.

Pari yötä sen jälkeen kun koiramme Nera oli kuollut (lue edellinen postaus: Jäähyväiset rakkaalle hännänheiluttajallemme - Nera in memoriam), näin merkillisen unen:

Laitan keittiössä ruokaa, kun yhtäkkiä iskee kauhea kipu. Minä synnytän! tajuan ihmeissäni ja onnessani. Minusta on aina ollut kiva synnyttää, nyt pääsen taas siihen hommaan. Ei aikaakaan, kun jotakin tuntuu tulevan ulos; vauvan pää. 

Apua, se syntyy näin nopeasti, tulkaa joku auttamaan ja ottamaan vauva vastaan, huudan unessa, mutta kukaan ei tule. Ja niin otan vauvan omin käsin vastaan, se luiskahtaa ulos helposti kuin siskonmakkara puristettaessa kuorestaan ja syntyy siihen paikkaan jossa koirani nukahti viimeiseen uneen. 

Heräämisen jälkeen uni pyöri elävänä mielessä, vähän huvittikin. Mutta jäin miettimään sitä tunnetta, joka unessa vallitsi: iloa siitä, että meillä oli nyt neljä lasta. 

Kolme on aina ollut ihannelapsilukuni, se oli sitä jo silloin kaukaisuudessa kun menin naimisiin ja aloin tuntea heräävää vauvakuumetta. 

Nyt olen onnellinen, että minulla oli uskallusta hankkia ne kolme. Jokaisen lapsen kohdalla olen pelännyt pelkäämästä päästyäni, että jokin menee pieleen, että joko minä tai vauva vammautuu synnytyksessä, että lapsi on moniongelmainen, että jokin elämässämme menee perustavanlaatuisesti pilalle uuden tulokkaan myötä. 

Joka kerta olen ajatellut niin. Pelännyt että tulisi koliikkivauva, loputtomasti ongelmia, mistään ei tulisi mitään ja entinen tasapaino olisi poissa, koska lapsi olisi hankala/monivammainen/moniallerginen tms. tms. (Huomaatteko nyt kuinka pohjattoman pelokas ja hermoherkkä olen?)

Ja joka kerralla olen saanut huomata: mikään ei ole mennyt pilalle, ei vaikeutunut, ei huonontunut. Vaan päinvastoin muuttunut paremmaksi, täydentynyt, loksahtanut kohdalleen ja saanut tarkoituksensa. 

Kevät kukoistaa luonnossa juuri nyt.
Postauksen kuvituksena kuvia uudesta alusta,
uudesta kasvusta ja kuvia keväästä myös
mökiltämme Itä-Suomesta.

Olet todella rohkea, sanoi minulle vanha ystäväni, kun vaihdoimme kuulumisia pitkän tauon jälkeen. Sillä välin hän oli saanut yhden lapsen, tyttären, ja kun kerroin että minulla lapsia oli kolme, hän sen sanoi: olet todella rohkea, ihailen sinua. 

Jäin ajattelemaan sitä pitkäksi aikaa. Niin, ehkä se näinä aikoina on rohkeutta. Haluta enemmän kuin yksi, kaksi lasta ja jos mahdollista, myös heidät saada.

Olen onnellinen että halusin kolme lasta ja kiitollinen että heidät myös sain, sillä totta puhuen viimeisen kahden, kolmen vuoden aikana ajatusmaailmani on tässä(kin) asiassa heittänyt volttia: en ikimaailmassa uskaltaisi haluta ja hankkia enää kolmea lasta, en ehkä edes kahta. 

Odottaisin, synnyttäisin ja kasvattaisin vaikka kymmenen vauvaa, siinä ei ole ongelmaa. Mutta kaikki muu on. Ensinnäkin: odotus, synnytys ja vauvavaihe ovat ylivoimaisesti helpoin ja "pumpulisin" vaihe lastensaannissa. Sellaisessa pumpulissa eläisin vaikka sata vuotta. 

Totinen uurastus alkaa vasta sen jälkeen, kun lapset kasvavat. Alkavat puhua, ymmärtää, osoittaa omaa tahtoa, vaatia muutakin kasvatusta kuin "pistorasioiden koskeminen on vaarallista ja siksi kiellettyä" tai "ruokaa kannattaa alkaa syödä lautasen reunoilta, jossa se jäähtyy nopeammin" tai "toista ei saa lyödä, vaikka hän veisikin kädestäsi uuden Ryhmä Hau-pehmolelusi". 

Toisekseen: vaikka oletettaisiin, että lasten kasvatus olisi vauvavaiheenkin jälkeen helppoa tai ainakin vaivan määrältään kohtuullinen, törmäisin toiseen, vielä vahvempaan argumenttiin, joka veisi mennessään halun saada enemmän kuin yksi lapsi: haluanko todella synnyttää tällaiseen maailmaan lisää lapsia?

En, en ja vielä kerran en, vastaisin epäröimättä jos minulta nyt sitä kysyttäisiin. 

Uskon että maailma on kiitämässä kohti loppuaan tai ainakin aikoja, joissa eläminen on kaikkea muuta kuin elämisen arvoista. Ihminen on tuhonnut luonnon tasapainon ja ilmastonmuutoksen seuraukset vyöryvät päälle nopeammin kuin asiantuntijat ovat osanneet laskelmissaan arvioida, mutta iso osa ihmiskunnasta ei halua tajuta sitä vaan joko sulkee silmänsä kokonaan tai sanoo että ilmasto nyt on aina muuttunut kylmemmästä lämpimämpään ja toisinpäin. 

Ihminen on tehnyt maailmastaan kiireen, stressin ja kaikenlaisten paineiden täyttämän, ihmislajille luonnottoman ja siksi suunnatonta henkistä ja fyysistä pahoinvointia aiheuttavan.

Ja mikä pahinta, suurinpiirtein kaikki haluavat pysyä jatkuvan kasvun tiellä ja yhä kiihtyvällä tahdilla. 

Haluanko tällaiseen maailmaan lisää lapsia? En missään nimessä. 

Lisäksi jos totta puhutaan, mikä tahansa muu ilmastonmuutosta hillitsevä arkipäivän teko on pientä pipertelyä sen rinnalla, että jättää yhden tai useamman lapsen hankkimatta:  tutkimusten mukaan yksi länsimainen lapsi aiheuttaa vuodessa noin 58,6 tonnin hiilijalanjäljen. (Luvussa on mukana lapsen koko tulevan elämän oletetut päästöt ja se vastaa suuruudeltaan pariakymmentä mannertenvälistä lentoa.)

Vertailun vuoksi: autoton elämä vähentää vuosittain päästöjä 2,4 tonnia, ekosähkön käyttäminen 1,5 tonnia, lihaton ruokavalio 0,8 tonnia ja ruokajätteen vähentäminen 0,4 tonnia.

Tämä vetää vanhemman vakavaksi eikä ole mieluista luettavaa. Onneksi asiaa voi kuitenkin yrittää kompensoida ja sitä kaiken aikaa teenkin: ne lapset jotka olen saanut, yritän parhaani mukaan kasvattaa mahdollisimman luontoa rakastaviksi ja ympäristötietoisiksi, sillä sellaisissa ihmisissä on ihmiskunnan tulevaisuuden toivo. 

Sellaiset lapset jotka kasvavat luontoa rakastaen, tekevät parempia valintoja, elävät ympäristöystävällisemmin ja tuottavat vähemmän päästöjä kuin tutkimusten tekijät tällä hetkellä olettavat. 

Ja kukaties jotkut heistä jonain päivänä tekevät uusia, mullistavia keksintöjä energiaratkaisuihin, liikkumiseen ja ruuantuotantoon liittyen, eli ovat avainasemassa pelastamassa maailmaa. 

Kaikista näistä argumenteista ja ajatuksista huolimatta se joskus mielenpohjalla kolkuttaa, vastustamattomana ja vaistonvaraisena: neljännen lapsen kaipuu. Kehoni huutaa hedelmöittyä, mieleni hellii ajatusta pienestä lapsesta, vielä yhdestä, jonka saisin auttaa elämän alkuun ja yrittää kasvattaa säälliseksi aikuiseksi. 

Se on silkkaa biologiaa, biorytmejä ja hormoneja, jotka ennen vaihdevuosia yrittävät tehdä kaikkensa jotta naaras vielä kerran täyttäisi tehtävänsä eli tuottaisi jälkeläisen. 

Sylissäni kun on nyt tyhjä aukko, koiran kokoinen ja koiramme oli täsmälleen vauvan kokoinen, alle kymmenkiloinen pieni cockerspanieli. Olen tottunut jakamaan huomiotani neljälle, ja nyt kun vesikuppia ei enää tarvitse täyttää eikä matolääkettä muistaa eikä iltapissatukselle lähteä, niin käteni eivät tiedä mitä tehdä ylimääräisellä ajalla joka niillä nyt on. 

Elämä kuitenkin jatkuu ja lapseni juoksentelevat pihalla yllättäen saapuneessa toukokuisessa kesäsäässä, täyttävät koiran jättämää aukkoa ja se mikä tyhjäksi jää täyttyy pikku hiljaa jollakin. Neljännellä lapsella kuitenkaan ei, siitä olen varma. Vain vahinko tai kohtalo tai jokin sentapainen voi tämän varmuuden rikkoa. 

Annan biologian jyllätä sisälläni, hymyilen sille ymmärtäväisesti ja korkeintaan alan pohtia kaikkia niitä ilmoituksia roomalaisten eläinlääkäriasemien ilmoitustauluilla, joita olemme vuosien aikana nähneet käyttäessämme koiraamme tarkastuskäynneillä ja joissa lukee jotakin tämäntapaista: annetaan hyvään kotiin roskiksesta/kadulta/ties mistä löytyneitä koiranpentuja, eläinlääkärin tarkastamia, rokotettuja ja madotettuja...