Italia-Espanja EM-välieräottelu hetki hetkeltä Roomassa koettuna

Forza Azzurri! Meidänkin parvekkeella 
liehuu Italian lippu.

Aluksi etukäteisspekulaatiot:

Edessä on vaikea ottelu, turnauksen vaikein. Italia-Espanja, klassikkopeli, vähän niinkuin Suomi Ruotsia vastaan. Italian tähtipelaaja Leonardo Spinazzola katkaisi edellisessä ottelussa akillesjänteensä ja on poissa pelistä. Italialaisia hermostuttaa. Italian faneja hermostuttaa. Joukkueen otteet eivät varsinaisesti ole parantuneet EM-kisojen edetessä, päinvastoin. Mitä tahansa voi tapahtua. 

Saamme kutsun mennä katsomaan peliä ystäviemme luo. Matka ei ole pitkä, sillä ystäväperheemme on juuri muuttanut samaan rappuun appivanhempieni kanssa - viereiseen asuntoon. Istumme muuton jäljiltä vielä puolityhjässä olohuoneessa kokoontaitettavilla retkituoleilla akvaarion ja televisioruudun sinivihreässä valossa ja jännitämme. Kuka kävelee hermostuneena edestakaisin, kuka näplää tuolin käsinojaa.

Minä jännitän myös sitä, miten juuri ennen pelin alkua yöunille simahtanut kuopuksemme pysyy unessa, jos pelin aikana tulee meteliä. No, sitä ehtii miettiä sitten. Nyt ei ehdi, sillä peli alkaa. 

Ensimmäinen puoliaika: 

Ensimmäiset kymmenen minuuttia näyttävät toiveikkailta. Italian pelaajien syötöt onnistuvat, palloa hallitaan. Sitten alkaa kaikki mennä pieleen. Espanja ottaa pelin täysin haltuunsa. Vyöryttää ja pyörittää, harhauttaa ja laukoo. Onneksi on Donnarumma. 

Italian peli on ihan sekaisin, toteamme. Taas Espanja laukoo, vain hitusen ohi maalin. Tämähän on pahempaa kuin osasimme odottaa! Ei tällä pelillä voiteta mestaruuksia. 

Välillä onnistuu joku kuvio Italiallakin. Mutta altavastaajia ollaan, siitä ei pääse mihinkään. Tämä on juuri sellainen hikinen 1-0 -lopputulokseen päättymään tuleva peli, jossa yksi maali ratkaisee, veikkaa joku kotikatsomolainen. 

Ja se maali roikkuu ilmassa. Huono juttu vain, että tuntuu roikkuvan paljon lähempänä Italian maalia kuin Espanjan. Kädet nousevat kasvoille, tekee mieli peittää silmät. Ei tätä voi järjissään pysyen katsoa.

Puoliaika tuo tarpeellisen tauon piinaan. Käydään keittämässä espressot, haetaan lisää popcornia. Huokaillaan ja käydään parvekkeella. Unohdumme ystäväperheen vaimon kanssa sinne tähtiä katselemaan ja hiljaisuutta kuuntelemaan (ulkona nimittääin on ihmeellisen hiljaista, koko tienoo on hiljentynyt pelin ääreen), ryhdymme puhumaan avaruudesta ja siitä miten paljon todennäköisempää on että siellä jossakin on elämää kuin että ei ole, että toinen puoliaika ehtii alkaa.

Toinen puoliaika:

Jatkuu sama kuin edelliselläkin puoliajalla eli Espanjan pyöritys. Mitä on tapahtunut alkuturnauksen hyvin pelanneelle Italialle? Menikö pakka näin sekaisin Spinazzolan loukkaantumisesta vai onko tämä taas sitä Italian huonoa turnaustuuria? (kyllä, samoin kuin suomalaiset ajattelevat Suomen olevan epäonninen urheilussa, italialaiset ajattelevat samoin Italiasta)

Kunnes 60. minuutilla taivas ja olohuone räjähtää. Gooool! Kuin puskan takaa se tulee, Federico Chiesa joka ei ole koko pelissä saanut mitään aikaan tekee yhtäkkiä maalin hienon kuvion päätteeksi. Goool! Voiko mikään tuntua paremmalta?

Maalin jälkeen tuska jatkuu. Italian peli ei siitä parane, että ollaan johdossa, vaan jos mahdollista joukkue vetäytyy vieläkin enemmän puolustuskuoreensa. Hyökkäyspeli on saamatonta, olematonta. Ei tällä pelillä voiteta, vielä on puoli tuntia jäljellä, ei ole mahdollista pelata näin puoli tuntia ilman että omissa soi, kotikatsomossa voihkitaan ja pian televisioselostaja sanoo aivan samat sanat.

Ja niinhän se on. Pian omissa soi, vaivaiset kymmenen minuuttia ennen täyttä peliaikaa. Vaikka tämä nyt roikkuikin ilmassa, niin pettymys on karmaiseva, se valahtaa vatsanpohjaan saakka samaa tahtia kasvoilta laskeutuvien käsien kanssa. Olemme pitkän aikaa ihan hiljaa. Kaikki sanat tuntuvat tyhjiltä.

Lapset askartelivat Italian kannustushatut.

Viimeiset minuutit valuvat tyhjiin samoin kuin Italian viime hetkillä realisoituneet urheat yritykset tehdä maali varsinaisella peliajalla. Muutama kärsimyksentäyteinen lisäaikaminuutti, sitten tuomari viheltää pilliin.

Jatkoaika:

Edessä on jatkoaika, ei auta mikään. Sen seuraamisessa on jokaisella seurueessa oma tapansa. Kuka ravaa parvekkeen ja olohuoneen väliä, kuka vaihtaa istumapaikkaa minuutin välein. Joku lähtee keittämään lisää espressoa.

Satun olemaan parvekkeella juuri kun Italia tekee paitsioksi tuomitun maalin. Nopeasti tukahtuvista hurraahuudoista tajuan, että jotain tapahtuu. Sitten on taas ihan hiljaista, mitä nyt välillä joku hermostunut huudahdus kantautuu jostakin avoimesta ikkunasta. 

Ilma on tiheänä peliä, jännitystä, odotusta, kärsimystä. Soffrire, kärsiä. Sitä sanaa täällä on viljelty viime aikoina paljon Italian peleihin viitaten. Quanto ci fai soffrire, Italia, kuinka paljon laitatkaan meidät kärsimään, Italia! Sillä kärsimystä tämä on, sietämätöntä jännitystä ja hermojen raastoa. Koko kehoni tärisee, valittaa ystävämme, en kestä tätä kohta enää.

Käymme välillä rappukäytävän toisella puolella katsomassa miten appivanhemmillani menee, ovatko vielä tolpillaan ja kestääkö pumppu. Näiden EM-kisojen myötä minulle on valjennut, että anoppini on kova kannustamaan Italiaa jalkapallossa ja on ihmeellisen hyvin kärryillä kaikista pelaajien nimistä, vaikka yleensä hänen muistinsa kanssa on vähän niin ja näin. Näen hänet nyt aivan uudessa valossa. Paremmassa!

Appiukkoni taas ei tavallisesti jaksa valvoa kovin myöhään vaan on katsonut esimerkiksi EM-kisojen myöhäisottelujen toiset puoliajat seuraavana aamuna nauhoituksena, mutta nyt valvoo hänkin. Tekisivät nyt maalin niin pääsisi nukkumaan, hän toistelee epätoivon häive ääneessään katseen hetkeksikään herpaantumatta televisioruudusta.

Rangaistuspotkukilpailu:

Ei tule maalia. Rankkarikisa ratkaisee. Tiedän jo, mitä se tarkoittaa miehelleni. Hän pakenee tilannetta parvekkeelle eikä suostu harkitsemaankaan potkujen katsomista. Sama tapahtui vuonna 2006 MM-kisojen rankkarikisassa Ranskaa vastaan, en unohda sitä iltaa koskaan. Katsoimme peliä isäni kanssa kodissamme joka silloin vielä oli isäni koti, ja mieheni vaelsi tuskissaan takapihalla koko rangaistuspotkukisan ajan. Ilohuudoistamme hän ymmärsi, että Italia oli voittanut. 

Nyt Roomassa olemme siirtyneet ystävien kodista omalle puolelle loppupelin ajaksi, sillä riippumatta rankkarien lopputuloksesta siinä on odotettavissa meteliä niin paljon, että kuopuksemme todennäköisesti herää yöuniltaan. 

Parvekkeella istuminen ei kylläkään tarkoita, etteikö pysyisi ajan tasalla kisan käänteistä. Päinvastoin. Torjuntojen ja Italian onnistuneiden maalien tahdissa rytmittyvä huutomyrsky on paljon äänekkäämpi kuin television selostus. 

Ensimmäiset laukojat epäonnistuvat kumpikin. Toiset onnistuvat, samoin kolmannet. Italian neljäs onnistuu ja Espanjan myös.  Espanjan viides astelee kentälle. Hän tulee epäonnistumaan, appiukkoni sanoo. Olen varma ettei hän saa maalia, hän pelaa Italiassa, hän jatkaa enkä tiedä pitäisikö asioilla muka olla joku yhteys. 

Joka tapauksessa appi on oikeassa - Donnarumma torjuu ja talojen ikkunoista kantautuvat huudot huumaavat korvia. Jaaha, voitettiin sitten, appiukkoni sanoo vaikka Italian viides pelaaja vasta asettelee palloa pilkulle. Moinen kohtalon manaaminen kouraisee vatsanpohjaani. Ei vielä olla mitään voitettu.

Mutta sitten Jorginho laukoo maaliin, pelottavan hitaan ja lörpönoloisen laukauksen mutta perille menee kumminkin. Unohdan yhtäkkiä etten ole edes italialainen vaan alan hyppiä ja riemuita, koppaan syliini uniltaan heränneen kuopuksen, juoksen parvekkeelle ja huudan miehelleni ilouutista jonka hän jo tietää: abbiamo vinto, volevo dire avete vinto, insomma hanno vinto, me voitettiin, tai siis te voititte, ne voittivat! 

Takeltelen sanamuodoissa sillä tajuan yhtäkkiä että tässä se näkymätön muuri on mikä kansakuntien välillä tällaisissa tilanteissa kohoaa. En ole italialainen vaan suomalainen, en voi sanoa me voitimme, mutta se on silti se mikä ensimmäisenä tulee suusta ulos.

Minusta ei koskaan tule italialaista ja vaikka olenkin lähes koko elämäni kannustanut Italiaa jalkapallossa, olen aina jollakin tavalla ulkopuolinen siitä mitä italialaiset parhaillaan kokevat. Siksi periaatteessa on enemmän oikein sanoa: te voititte.

Voiton jälkeen kasvomaskin värit
olivat tietysti Italian!

Silti sanon ensimmäiseksi me voitimme. Ja kun tööttäilevät autot ikkunoista liehuvine Italian-lippuineen ja stereoista kantautuvine voittolauluineen alkavat päättymättömänä letkana ajaa talon ohi, kun parvekkeille purkautuu juhlivia ja hoilaavia kotikatsomoporukoita, kun pelitorvien törähdykset halkovat ilmaa ja ilotulitusraketit taivasta, minusta pienen hetken ajan tuntuukin että voitto on vähän myös minun; varastan siitä itselleni palasen. 

Voitto on myös minun koska saan olla osa kaikkea tätä, olen osunut elämässäni ja juuri tällä nimenomaisella hetkellä Italiaan ja elän mukana italialaisten jännityksessä, kärsimyksessä ja ilossa, huumassa jollaista vain jalkapallo voi saada aikaan.