Muoviroskat rannalta? Mihin vain, kunhan ei minun roskikseeni! Asenne jonka takia maailma hukkuu törkyyn

Muoviroskaa meressä.

Tapahtui eräänä aamuna rantalomallamme Foce Varanossa Apuliassa, Italian saappaankannuksessa, jossa parhaillaan vietämme muutoin moitteettomasti eteenpäin soljuvaa lomaviikkoa:

Ranta oli vielä melko tyhjä ihmisistä, aamulenkkeilijöitä ja aikaisin nousseita, aamuvilpoisasta meri-ilmasta nauttimaan tulleita lukuunottamatta. Sininen taivas meren yllä lupaili aurinkoista päivää, vaikka pientä aamupilvisyyttä oli ilmassa.

Me kuuluimme aikaisiin nousseisiin ja kävelimme kohti rantakahvilaa, jossa olimme jo kahtena aamuna käyneet nauttimassa aamupalan (cappuccinoa ja croissanteja italialaiseen tyyliin) sekä välipaloja rantapäivien aikana. Kantapaikaksemme muotoutunut kahvila, siis. 

Yöllä meri oli ollut myrskyinen, sen pauhu oli kuulunut avonaisesta ikkunasta makuuhuoneeseemme asti ja tahdittanut unta. Nyt aamulla isojen aaltojen jäljet levittäytyivät pitkin rantaa: muoviroskaa kaikkialla. Muovipussinriekaleita, kalastusverkkojen kappaleita, pillejä ja muovimukien jäänteitä, kaikenlaista epämääräisen näköistä muovijätettä mitä kuvitella saattaa.

Tuntui tyhmältä kävellä kaiken sen ohi tekemättä mitään. Vaikka tiesikin eleen olevan pelkkä pisara muoviroskavaltameressä, ihan jo selkärangasta tuli ajatus kerätä pois ainakin ne roskat jotka omiin silmiin osuivat.  Sen sadan metrin matkalla jonka kahvilaan oli matkaa, kätemme olivat kaikilla täynnä muovia: kalastusverkkoja, mukeja, pakkauskääreitä, wc-pesupullo, nenäliinapakkauskääre, jauhelihapakkauslaatikon riekale... Ja niitä muovipillejä, niitä riitti jokaiselle useampi. 

Siinä kädet täynnä muoviroskaa tajusimme, että rannalla ei ollut roskiksen roskista johon jätteet heittää. No, onneksi olimme menossa kahvilaan, jonka takaa lähtevällä kadulla olimme nähneet roskienkeräysastioita pitkän rivin aikaisemmilla käynneillämme. 

Mutta tuskin oli mieheni ehtinyt lähestyäkään muovinkeräysastiaa, puhumattakaan että hän olisi ehtinyt kysyä voiko roskat heittää siihen, kun kahvilasta ryntäsi pippurisen kiukkuinen nainen sormeaan uhkaavasti heilutelleen. No no no no! Ei niitä saa laittaa meidän roska-astiaan! 

Ennen kuin mieheni ehti tiedustella, mistä löytyisi yleinen roska-astia, toinen kahvilanpitäjistä, keski-ikäinen mahakas mies uimahousuissaan, tuli hänkin paikalle - ja alkoi yhtä kiukkuisesti sättiä meitä jotka olimme aikoneet laittaa roskia heidän roska-astiaansa.

Kahvila jossa ei ollut sijaa muoviroskille.

Ette voi heittää niitä tänne, se on ongelmajätettä eikä kuulu meille, tämä on meidän astiamme ja tarkoitettu kahvilan roskille,  mies papatti eikä keskittynyt ollenkaan kuuntelemaan kun yritimme sanoa tahtovamme vain tehdä oman pienen osamme rannan puhtaanapidossa ja että ymmärsimme kyllä kahvilanpitäjän tilanteen eli sen että valitettavasti kaupunki ei ylläpitänyt yleisiä roskiksia rannalla ja kahvila maksoi jätemaksunsa eikä tietenkään voinut ottaa vastaan koko rannan roskia.  

Mutta sitä emme ymmärtäneet, miksi hän suuttui niin hirveän paljon, sen sijaan että olisi esimerkiksi osoittanut joustavuutta ja ymmärrystä koko maailman yhteisen ongelman, merien muovittumisen ja saastumisen edessä, ja esittänyt asiansa ystävällisesti. 

Ehkä jopa sanonut, että tämän kerran laittakaa ne roskat minun roskikseeni (puhuttiin kuitenkin pienen muovipussillisen kokoisesta määrästä helposti pieneen tilaan litistettävissä olevaa roskaa), mutta ensi kerralla viekää ne pääkadulla olevaan yleiseen roska-astiaan tai muutaman sadan metrin päässä rannalla olevaan rantaravintolan roskikseen (joiden myöhemmin kuulimme olevan vaihtoehtoina rannalla syntyville roskille). 

Onneksi aallot tuovat rannalle
myös paljon kaunista, kuten simpukoita. 

Ei ole minun syyni ja ongelmani jos rannalla on roskaa, mies jatkoi vaahtoamistaan vatsarasvat tutisten varmaan vähän piikkinä viittaukselleni koko maailman yhteiseen ongelmaan. Jo se osoitti, minkä lajin ihminen hän oli, mutta pahempaa oli tulossa. Kun vihdoin saimme kysytyksi, mihin roskat voisi heittää sikäli kun rannalla ei yleisiä roska-astioita ole, mies vastasi sen mikä jätti meidät kokonaan sanattomaksi ja suu auki hämmästyksestä:

Aivan sama minne, vaikka tuonne noin kun siellä sitä on jo ennestään (osoitti vähän kauempana olevaa hiekkapiennarta, jonka juurella oli hujan hajan kaikenlaista törkyä ja roskaa), kunhan et minun roskikseeni. 

Mihin vain, kunhan ei minun roskikseeni. Se siitä sitten. Alistuimme, heitimme roskat miehen osoittamaan paikkaan muun muovitörkyn sekaan johon hänen kahvilansa terassilta oli suora näköala, ja lähdimme etsimään toista aamiaispaikkaa. Edessä olisi myös uusi välipalapaikan etsintä. 

Kahvilanpitäjien käytös laski varjon pitkäksi aikaa rantapäivän ylle, mutta toisaalta otimme sen tarpeellisena oppituntina maailman ja ihmiskunnan ajattelun tilasta. Mihin tahansa muualle, kunhan ei minun takapihalleni -asenne konkretisoitui siinä aivan silmiemme ja korviemme edessä. Se välinpitämätön ja vastuuton asenne, jonka takia maailma on hukkumassa jätteisiin ja sontaan, kuvaannollisesti ja kirjaimellisesti. Surullista, mutta niin se vain on. 

Miksi se mies halusi ne roskat kahvilansa pihalle, kuopus kysyi vähän myöhemmin kun juttelimme asiasta lasten kanssa. Nehän ovat ihan rumia.

Niin ne ovat tosi rumia, vastasin hänelle. Enkä todellakaan tiedä, miksi hän ne siihen halusi. Olin toki kertonut lapsille, että maailmassa on valitettavasti ihmisiä jotka eivät välitä ympäristön likaantumisesta ja saastumisesta. Mutta miksi näin on, siihen en yhtäkkiä löytänyt mitään järkevää vastausta.

Sen sijaan kerroin lapsille siitä, että onneksi maailmassa on yhä enemmän ihmisiä jotka välittävät ja tekevät paljon sen eteen, että asiat muuttuisivat. Nykyään Italiassakin kierrätetään ja lajitellaan jätteitä ja monet siivoavat muoviroskaa merestä vapaaehtoistyönä. 

Ja vaikka näkisi ympärillä ihmisiä jotka eivät välitä ja toimivat tyhmästi, tärkeää on muistaa itse toimia toisin. Kerätä ja lajitella tuottamansa roskat ja mielellään vähän muidenkin. 

Seuraavan yön aallot huuhtoivat muoviroskat rantaviivasta takaisin mereen, mutta lasten kanssa päätimme, että jos tulee toinen yhtä myrskyinen yö, otamme aamulla muovipussit rannalle mukaan ja keräämme ne täyteen - ja viemme asianmukaisesti yleisiin roska-astioihin kauaksi kiukkuisen kahvilanpitäjän omista roska-astioista.

Lue myös postaukseni merien muovittumisesta: 

Päivä muovimerenrannalla